Maa ilman kuninkaita
Philip Parker kertoo, miten viikingit rakensivat uudenlaisen yhteiskunnan Islantiin.
Noin 50 vuotta sen jälkeen, kun ensimmäiset viikinkiretket levittivät pelkoa Luoteis-euroopan rannikoille, viikingit ottivat kurssin länteen. Tällä kertaa ei purjehdittu etsimään aarteita tai orjia, vaan maattomina sotureina, jotka etsivät turvasatamia, jonne perustaa skandinaavisista kuninkaista vapaita siirtokuntia.
Färsaaret välisatamanaan viikingit saattoivat vähentää pitkien avomerimatkojen Atlantin yli riskejä. 830-luvun edelläkävijät, kuten Flóki Vilgerðarson, olivat löytäneet Pohjois-atlantilta alueen, jonka hän nimesi Islanniksi siellä viettämänsä kylmän talven mukaan.
Mutta nämä olivat puhtaita löytöretkiä. Ensimmäinen onnistunut uudisasutus perustettiin norjalaisen Ingólfr Arnarsonin johdolla vasta myöhemmin, vuonna 874 Seuraavina vuosikymmeninä saarelle virtasi uudisasukkaita Norjasta ja brittiläisistä viikinkiasutuksista suuressa landnámissa ("maan haltuunotto"), ja vain noin 60 vuodessa lähes kaikki käyttökelpoinen maa oli asutettu.
Kaukaisen Norjan monarkeilla ei ollut omilta valtataisteluiltaan aikaa välittää uudesta siirtokunnasta, ja islantilaiset viikingit olivat vapaita tekemään lopun kuninkaanvallasta. He saivat tulla toimeen keskenään yli 300 vuoden ajan, ja he loivat ainutlaatuisen yhteiskuntamuodon, joka tuli tunnetuksi Islannin vapaavaltiona.
Islannissa oli paljon tuttua ensimmäisille uudisasukkaille. Sen rannikko oli täynnä vuonoja, joiden rannoilla he saattoivat harjoittaa maataloutta. Mutta uusi maa ei ollut yhtä hedelmällistä kuin Pohjoismaissa. Sisämaassa oli asuttamiseen kelpaamattomia alueita täynnä tulivuoria tai jäätiköitä, kuten Vatnajökull. Siellä oli myös suurimman osan vuotta liian kylmä maanviljelykselle.
Joitakin metsäalueita oli, lähinnä koivua, mutta ne hakattiin pian polttopuiksi ja rakennusmateriaaleiksi. Seurannut eroosio teki maasta vielä hedelmättömämpää. Maatalous rajoittui siten karjanhoitoon, jota täydennettiin metsästyksellä ja kalastuksella.
Asutukset elivät toimeentulon rajalla, ja kylmä kesä toi helposti nälänhädän. Asukastiheys oli alhainen: Islannin ensimmäisessä väestönlaskennassa vuonna 1905 oli 4 560 vapaata talonpoikaa, joka merkitsi käytännössä luultavasti noin kymmenkertaista asukaslukua. Asutukset olivat maatilarykelmiä paikallisten päälliköiden pitkätalojen ympärillä. Nämä maalaistalot rakennettiin pääasiassa turpeesta, ja perheet laittoivat niissä ruokaa, söivät ja nukkuivat yhdessä pitkässä huoneessa.
Tämä elämäntapa teki ihmisistä raivoisan itsenäisiä. Islantilaiset saagat (ks. inforuutu s. 107) kertovat, että Islannin alkuperäiset uudisasukkaat pakenivat Norjan kuningas Harald Kaunotukan vainoa. Vaikka moni hänen seuraajansa halusi pakottaa siirtokunnat kuuliaisiksi kruunulle, kaukaisille saarille oli niin vaikea varustaa retkikuntia, että ajatuksen toteuttaminen kesti lähes 300 vuotta.
Valtaajien pelkoa ei ollut, joten keskusviranomaista keräämään veroja ei juuri tarvittu, eikä Islannissa ollut kuningasta, joka olisi haastanut norjalaiset kollegansa. Sen sijaan saarelle kehittyi paikallisten päälliköiden, goðarien, valtarakenne. Heitä oli Islannin neljässä osassa kaikkiaan 39. Mutta nämä goðarit eivät hallinneet alueita samoin kuin eurooppalaiset feodaaliherrat, ja heidän auktoriteettinsa oli riippuvainen heidän tukijoidensa uskollisuudesta. Tukijat ( thingmenn) omistivat usein maata yhdessä toiselle goðarille uskollisuutta vannoneiden islantilaisten kanssa. Jos joku thingmann ei ollut yksimielinen päällikkönsä kanssa, hän saattoi vannoa uskollisuutta jollekulle toiselle julistamalla itsensä "ulos thingistä" ensimmäisen johtajansa kanssa.
Tätä uudisasutuksen alkuaikaa kuvataan Landnámabókissa, 1200-luvun kokoomateoksessa aiemmista lähteistä, joihin oli rekisteröity uudisasukkaiden nimet, syntyperät ja merkittävät teot.
Kun alkuvaihe oli ohi, seurasi väistämätön konflikti maasta. Hallitsemattomien kiistojen vaara sai uudisasukkaat virallistamaan aiemmin luodun tilapäisen poliittisen järjestelmän, ja vuonna 930 perustettiin Allting, Islannin kansankokous.
Alltingin voi väittää olevan maailman vanhin parlamentti. Sen esikuvana olivat pienemmät pohjoismaiset kokoukset, joissa kaikilla vapailla miehillä oli puheoikeus.
Uudisasukkaat valitsivat alltingilleen sopivasti luonnonkauniin paikan Öxarájoen rannalta saaren lounaisrannikolla vulkaanisen rotkon reunalla. Paikka oli helppopääsyinen ja näyttävä, ja goðarit ja heidän thingmenninsä matkasivat sinne kaikkialta saarelta, kun Allting kutsuttiin koolle kunkin vuoden kesäkuussa.
Paikalliset tuomioistuimet
Päälliköt ja heidän kannattajansa kokoontuivat Alltingissä, joka toimi lainsäätäjänä – vanhoja lakeja uudistettiin ja uusia säädettiin – ja tuomarina, milloin tapausta ei pystytty ratkaisemaan paikallisesti.
Kokousta johti lögrétta, lakineuvosto, jota johti yksi lögsögumaðreista (lagsagesman, laamanni). Laamanni luki joka vuosi ääneen kolmasosan yhdyskunnan laeista suuresta kivestä kokouspaikan keskellä. Se oli hyvin julkinen parlamentin ja oikeusistuimen muoto.
Osallistuminen oli pakollista kaikille goðareille, joten milloin kiistoja puhkesi – usein verisiä – Allting toimi varoventtiilinä, puolueettomana areenana, jossa kiistoista voitiin neuvotella, ennen kuin ne eskaloituivat hallitsemattomiksi.
1100-luvulla ulkoiset vaikutteet olivat alkaneet muuttaa islantilaista yhteiskuntaa; etenkin kristityt lähetyssaarnaajat. He olivat yrittäneet levittää sanaa Islantiin, mutta ilman menestystä, kunnes Norjan kuningas Olavi Tryggvenpojan keskitetty ponnistus sai Alltingin laamanni Torgeir Ljosvetningagode Torkelssonin julistamaan Islannin kristityksi maaksi vuonna 1000.
Koska kirkko sai raha- ja maalahjoituksia, sitä hallitsivat suurelta osin paikalliset maanomistajat, ja goðareista tuli yhä vauraampia ja heidän valtansa vahvistui. Joukko heimoja päätyi vain muutaman
”Milloin kiistoja – usein verisiä – syntyi, Allting toimi varoventtiilinä, joten kiistoista voitiin neuvotella, ennen kuin ne eskaloituivat hallitsemattomiksi.”
harvan suvun tai yksilön alaisuuteen. Koko poliittinen valta oli noin vuonna 1220 jakautunut vain kuudelle suvulle. Muut goðarit hallitsivat käytännössä pienkuningaskuntia, ja vallan tuodessa yhä lisää etuja, näiden goðarien käyttämä väkivalta omaisuutensa vartioimiseksi ja kasvattamiseksi kasvoi. Islanti ajautui 1100-luvun lopussa sisällissotaan, jossa käytiin suuria taisteluja ja joka oli aivan erilainen kuin muinaiset kiistat.
Löyhiä liittoja syntyi kahden mahtavan suvun välille, Oddaverjien ja Sturlungien. Jälkimmäisillä oli läheiset suhteet Norjan kuningassukuun, jonka auktoriteetti oli kasvanut kuluneen 300 vuoden aikana niin, että se pystyi nyt sekaantumaan Islannin sisällissotaan.
Haakon Vanhan pitkänä valtakautena (1217–1263) norjalaisten vaikutusvalta Islannissa kasvoi vähitellen, ja Sturlungit ja Oddaverjit repivät Islantia kahtia. Konfliktin uhrien joukossa oli islantilainen runoilija ja historioitsija Snorre Sturlason, joka murhattiin 1241 kuningas Haakonin määräyksestä väitetystä osallisuudesta yritykseen suistaa Haakon vallasta.
Sotaan väsyneet, epätoivoiset islantilaiset ylimykset, jotka näkivät itsenäisyyden jatkamisen johtavan vain suurempaan verenvuodatukseen, vannoivat vuonna 1262 Alltingissä uskollisuudenvalan Norjan kuninkaalle. Islannin vapaavaltio lakkasi olemasta, samoin kokeilu maan hallitsemisesta ilman kuningasta. 400 vuotta sen jälkeen, kun esi-isät olivat paenneet Harald Kaunotukan hallintoa Norjasta, hänen perillisensä hallitsivat Islantia jälleen lujalla kädellä.
Philip Parker on kirjailija, historioitsija ja Euroopan vanhan ajan lopun ja varhaiskeskiajan asiantuntija. Hän on kirjoittanut teoksen The Northmen's Fury: A History of the Viking World (Vintage, 2015).