Vii­kin­git ko­to­na

Ca­me­ron Bal­bir­nie ker­too elä­mäs­tä ja kuo­le­mas­ta vii­kin­kien siir­to­kun­nis­sa.

Viikingit Lahtevat Lanteen - - Sisältö -

Yk­si Bri­tan­nian his­to­rian rat­kai­su­het­kis­tä tar­jo­aa elä­vän ku­van pie­nes­tä lai­vas­tos­ta ho­ri­sont­tia vas­ten. Se ot­taa kurs­sin koh­ti Nort­humb­rian ran­to­ja ja Lin­dis­far­nen luos­ta­ria. On 8. ke­sä­kuu­ta 793, ei­kä ku­kaan ole ker­to­nut ran­ni­kon asuk­kail­le, et­tä tu­li­jat ovat muut­ta­neet pe­lin sään­nöt. Nä­mä tu­li­jat ei­vät tuo poh­joi­sen tur­kik­sia tai Itä­me­ren me­ri­pih­kaa käy­däk­seen rau­han­omais­ta kaup­paa; nä­mä poh­joi­set me­ren­kä­vi­jät ot­ta­vat ha­lua­man­sa yk­si­ker­tai­sem­min me­ne­tel­min: ryös­tä­mäl­lä, tap­pa­mal­la, siep­paa­mal­la or­jia.

Vii­kin­kiai­ka on al­ka­nut – ja se muut­taa ko­ko Eu­roo­pan ja sen kan­sat vain muu­ta­mas­sa sa­das­sa vuo­des­sa.

Kun ta­ka­na oli usei­ta sa­tun­nais­ten ryös­tö­ret­kien vuo­si­kym­me­niä, vuon­na 865 Hum­be­rin suul­le Englan­nis­sa saa­pui ko­ko­nai­nen tans­ka­lai­nen ar­mei­ja, jo­ka pur­jeh­ti ylös Trent­jo­kea val­la­tak­seen stra­te­gi­ses­ti tär­keän Rep­to­nin kau­pun­gin Englan­nin sy­dä­mes­sä. An­glo­sak­sien val­ta­kun­nat al­koi­vat kaa­tua – Nort­humb­ria, Itä-anglia ja pe­lät­ty, mah­ta­va Mercia. Vain Al­fred Suu­ren Wes­sex kes­ti vii­kin­kien hyök­käyk­set. Syn­tyi ja­kau­tu­nut Englan­ti, jo­ta tans­ka­lai­set hal­lit­si­vat poh­joi­ses­sa ja idäs­sä Da­ne­la­ge­nin kaut­ta ja Jor­vik oli "Yor­kin ku­nin­gas­kun­nan" pää­kau­pun­ki.

Täl­lai­nen ta­ri­na meil­le ker­ro­taan vii­kin­geis­tä – ja se on kaik­ki tot­ta. Vii­kin­git oli­vat jul­mia pa­ka­na­ryös­tä­jiä, jot­ka vai­kut­ti­vat ko­ko Bri­tan­nian tu­le­vai­suu­teen vain muu­ta­mas­sa vuo­si­sa­das­sa en­nen nor­man­ni­val­loi­tus­ta vuon­na 1066.

Kie­li­tie­tei­li­jä Ric­hard Dance Camb­rid­gen yli­opis­tos­ta voi lue­tel­la kym­me­niä esi­merk­ke­jä Englan­nin nä­ky­mät­tö­mäs­tä vii­kin­ki­pe­rin­nös­tä. Jouk­ko sa­no­ja, joi­ta käy­te­tään Iso-bri­tan­nian poh­joi­so­sis­sa, ku­ten "ty­ke" (rak­ki, vin­tiö) ja "muck" (son­ta, mu­ta) tu­lee mui­nais­nor­jas­ta, sa­moin jot­kin pai­kan­ni­met Yorks­hi­res­sä ja Lincolns­hi­res­sä. Lop­pu­päät­teet "-by" (Whit­by, Der­by) ja "-thor­pe" löy­ty­vät skan­di­naa­vi­sis­ta sa­nois­ta "by" (ky­lä, kau­pun­ki) ja "torp" (torp­pa). "Egg", "sky" ja "skin" ovat lä­hes sa­mo­ja ruot­sik­si. Vii­kin­git ovat läs­nä Englan­nin his­to­rias­sa, kie­les­sä ja – ku­ten tut­ki­jat ovat nyt osoit­ta­neet – gee­neis­sä. Mut­ta kei­tä he oi­keas­taan oli­vat?

Työs­ken­nel­les­sä­ni BBC:N sar­jan Vi­kings pa­ris­sa (esit­te­li­jä­nä Neil Oli­ver, 2012), ha­lusin ir­tau­tua le­gen­dois­ta kir­vei­tä hei­lut­te­le­vis­ta mie­his­tä ja tart­tua to­del­la tär­kei­siin ky­sy­myk­siin.

Tie­sin, et­tä suu­ri osa sii­tä, mi­tä Iso-bri­tan­nias­sa tie­de­tään vii­kin­geis­tä liit­tyy juu­ri Iso-bri­tan­ni­aan, jo­ten ha­lusin tut­kia Skan­di­na­vi­aa ja sel­vit­tää, mil­lai­sia vii­kin­git to­del­la oli­vat – ko­to­naan. Mis­tä nä­mä ou­dot ih­mi­set tu­li­vat? Mik­si vii­kin­kiai­ka al­koi niin yh­täk­ki­ses­ti? Ja mil­lai­sik­si vii­kin­git it­se kä­sit­ti­vät it­sen­sä?

En suin­kaan löy­tä­nyt uu­den­lai­sia, mu­ka­vam­pia vii­kin­ke­jä. Mi­tä sy­vem­mäl­le kai­voin, si­tä syn­kem­piä, ve­ri­sem­piä riit­te­jä nousi päi­vän­va­loon. Vii­kin­kiai­ka tu­lee ai­na ole­maan vä­ki­val­tai­nen, mut­ta se oli myös pal­jon mo­ni­sär­mäi­sem­pi ja kieh­to­vam­pi kuin tyy­pil­li­nen ku­va mer­ta kyn­tä­vis­tä so­tu­reis­ta, jot­ka tais­te­le­vat saa­dak­seen saa­lis­ta, mai­net­ta ja kun­ni­aa. He oli­vat ih­mi­siä, jot­ka oli muo­kan­nut tu­han­sien vuo­sien elä­mä Skan­di­na­vian maa­seu­dul­la ja ran­ni­koil­la. Se oli toi­sen­lai­nen esi­his­to­rial­li­nen maailma kuin brit­ti­läi­nen, ja sen kult­tuu­ri oli ke­hit­ty­nyt omal­la ta­val­laan Roo­man val­ta­kun­nan ra­jo­jen ul­ko­puo­lel­la.

Ar­keo­lo­gian an­nit

Poh­jo­lan ar­keo­lo­gi­set löy­tö­pai­kat ja säi­ly­neet vii­kin­ki­aar­teet ovat ää­rim­mäi­sen tär­kei­tä. Ne an­ta­vat pal­jon tie­toa, mi­ten vii­kin­kia­jan ih­mi­set eli­vät, mi­ten pal­jon he vai­kut­ti­vat toi­siin­sa, mi­ten kau­as hei­dän kaup­pa­reit­tin­sä ulot­tui­vat, hei­dän ou­dois­ta us­ko­muk­sis­taan, ku­nin­kai­den­sa hau­dois­ta ja tie­tys­ti hei­dän ylit­tä­mät­tö­mis­tä me­ren­kul­ku­tai­dois­taan – sa­nan "vii­kin­ki" van­hin mer­ki­tys tar­koit­ti jo­ta­kin, mi­tä ih­mi­nen te­ki, ei jo­ta­kin, mi­tä hän oli. "Tul­la vii­kin­gik­si" tar­koit­ti tut­ki­mis­ta tai seik­kai­luun läh­te­mis­tä.

Ym­mär­tääk­se­ni, mis­tä vii­kin­git tu­li­vat, tut­kin Skan­di­na­vian laa­jo­ja ja vaih­te­le­via mai­se­mia. Nor­jan asu­mis­kel­poi­set alu­eet si­jait­se­vat At­lan­tin ka­run ran­ni­kon ja idän lu­mi­peit­teis­ten vuo­rien vä­lis­sä. Il­mas­ton­muu­tos tuo ny­ky­ään van­ho­ja mui­nai­se­si­nei­tä nä­ky­viin su­la­vien jää­ti­köi­den al­ta, mi­kä an­taa ar­keo­lo­geil­le ti­lai­suu­den tut­kia met­säs­tä­jien ja po­ron­hoi­ta­jien jään­tei­tä tu­han­sien vuo­sien ta­kaa.

Ete­län Tans­ka on ai­van toi­sen­lai­nen. Jyl­lan­nin nie­mi­maa on Itä­me­ren port­ti. Siel­lä on run­saas­ti vil­ja­vaa maa­ta, mut­ta myös tur­ve­soi­ta, jois­ta on löy­det­ty pal­jon rau­ta­kau­ti­sia uh­ri­lah­jo­ja. Idäs­sä on Ruot­si, kes­kel­lä Itä­me­ri, ja sen ta­ka­na Ve­nä­jä ja Aa­sia. Kai­kil­la mail­la on yk­si yh­tei­nen te­ki­jä: me­ri.

Kun Bri­tan­nias­sa on sa­to­ja ki­vi­pii­re­jä, Got­lan­nis­sa on mui­nai­sia ki­vi­lai­vo­ja. Joa­kim Weh­lin, Got­lan­nin yli­opis­ton tut­ki­ja, on tut­ki­nut yli 400 sel­lais­ta täl­lä yh­del­lä saa­rel­la. Suu­rin niis­tä, An­sar­ven ki­vi­lai­va, on 45 met­riä pit­kä, ja se on teh­ty gra­niit­ti­loh­ka­reis­ta 3000 vuot­ta sit­ten. On myös yk­si­tyis­koh­tai­sia ki­vi­kai­ver­ruk­sia lai­vois­ta, jois­sa on kaar­tu­va keu­la. Nii­den mie­his­töil­lä on asei­ta ja prons­si­sia ri­tu­aa­li­sar­via, "lur" – sel­lai­set löy­ty­vät ny­ky­ään tans­ka­lais­ten voi­pa­ket­tien lo­gois­ta: Lur­pak. Näi­tä kai­ver­ruk­sia kat­sel­les­sa tun­tuu kuin koh­tai­si vii­kin­kien esi-isät kas­vok­kain.

Kai­ver­rus­ten li­säk­si on löy­det­ty oi­kei­den rau­ta­kau­den so­ta-alus­ten jään­tei­tä, jois­sa on ol­lut ky­pä­riä, suo­ja­pans­sa­rei­ta ja asei­ta. Yk­si sel­lai­nen, Hjortsprin­gin ve­ne (ku­va yl­lä), kuu­luu Tans­kan kan­sal­lis­museon ko­koel­miin Köö­pen­ha­mi­nas­sa. Se ker­too pit­kis­tä pe­rin­teis­tä me­ri­so­dan­käyn­nis­sä. Itä­me­ren so­tu­ri­kan­sat te­ki­vät ryös­tö­ret­kiä toi­si­aan vas­taan sa­to­jen vuo­sien ajan, en­nen kuin läh­ti­vät avo­me­rel­le niil­le vii­kin­ki­ret­kil­le, jot­ka te­ki­vät heis­tä kuu­lui­sia.

Em­me tie­dä tar­kas­ti, mik­si he te­ki­vät niin,

”Sa­nan 'vii­kin­ki' van­hin mer­ki­tys oli jo­ta­kin, mi­tä ih­mi­nen te­ki, ei mi­tä hän oli. 'Tul­la vii­kin­gik­si' tar­koit­ti 'läh­teä seik­kai­luun'.”

Lan­gois­ta kan­kaak­si

mut­ta mah­dol­li­sia se­li­tyk­siä on usei­ta. Roo­man val­ta­kun­ta ei en­sin­nä­kin kos­kaan ulot­tu­nut Skan­di­na­vi­aan, jo­ten rau­ta­kau­den asu­tuk­set py­syi­vät eril­lään roo­ma­lai­sis­ta la­eis­ta, kau­pun­geis­ta ja kris­ti­nus­kos­ta. Ete­läs­sä vii­kin­git kä­vi­vät kaup­paa Roo­man kans­sa ja sai­vat tun­tu­man ylel­li­syys­tuot­tei­siin, yhä voi­mak­kaam­min kes­kit­ty­vään val­taan ja kas­va­vaan tun­tee­seen kui­lus­ta poh­joi­sen ja ete­län vä­lil­lä.

Peh­meät koh­teet

Ei ole ih­me, et­tä en­sim­mäi­set do­ku­men­toi­dut ryös­tö­ret­ket Englan­tiin sa­to­ja vuo­sia myö­hem­min teh­tiin il­mei­ses­ti Ber­ge­nin alu­eel­ta Nor­jan At­lan­tin ran­ni­kol­ta. Siel­lä ei ol­lut riit­tä­väs­ti maa­ta elät­tä­mään kas­va­vaa väes­töä, ja pik­ku­rui­set ku­nin­gas­kun­nat kil­pai­li­vat vau­rau­des­ta ja kun­nias­ta. Alu­een kult­tuu­ri oli yl­peän pa­ka­nal­lis­ta. Ih­mi­set pal­voi­vat To­ria ja Odi­nia ei­vät­kä pe­län­neet kris­tit­tyä ju­ma­laa. Heil­le 800-lu­vun hei­kos­ti puo­lus­te­tut an­glo­sak­sien luos­ta­rit, jot­ka si­jait­si­vat kä­te­väs­ti me­ri­reit­tien var­rel­la, ovat var­mas­ti tun­tu­neet avoi­mel­ta kut­sul­ta.

En­sim­mäi­set vii­kin­ki­ret­ket eh­kä al­koi­vat Nor­jas­ta, mut­ta kun tans­ka­lai­set tu­li­vat, he val­loit­ti­vat suu­ria osia Englan­nis­ta. Yor­kis­ta tu­li 870-lu­vul­la tär­keä vii­kin­kia­jan kaup­pa­kau­pun­ki Jor­vik, jos­sa su­vuis­ta ja so­tu­reis­ta tu­li kau­pun­gin asuk­kai­ta ja he su­lau­tui­vat yhä voi­mak­kaam­min an­glo­sak­si­seen väes­töön.

Jul­mien so­tu­rei­den vas­ta­pai­nok­si Yor­kis­ta saa kä­si­tyk­sen sii­tä, mi­ten vii­kin­git eli­vät ko­to­na. Yor­kin yli­opis­ton asian­tun­ti­ja Sø­ren Sindbæk pai­not­taa nais­ten tär­ke­ää roo­lia, kun kan­kaan­ku­don­ta ko­to­na oli tär­keä osa teks­tii­li­kau­pan ku­kois­tus­ta, ja sep­piä ja mui­ta kä­si­työ­läi­siä oli myös run­saas­ti.

Jor­vik oli us­ko­ma­ton­ta kyl­lä pal­jon suu­rem­pi kuin yk­si­kään kau­pun­ki Tans­kas­sa. Tans­ka­lais­ten Englan­nis­ta ryös­tä­mät rik­kau­det ja Ir­lan­tiin vie­mät or­jat se­kä Tans­kan stra­te­gi­nen ase­ma te­ki­vät maas­ta vii­kin­ki­val­ta­kun­tien tär­keän toi­mi­jan. Tans­ka­lais­ten en­sim­mäi­set asu­tuk­set Englan­nis­sa ja Ir­lan­nis­sa ei­vät kui­ten­kaan ol­leet kaik­kein en­sim­mäi­siä. Ruot­sa­lais­ten etu­var­tiot idäs­sä oli­vat van­hem­pia.

Kun brit­tien kiin­nos­tus kes­kit­tyy Iso-bri­tan­ni­aan tul­lei­siin vii­kin­kei­hin, ruot­sa­lais­ten ret­ket itään jää­vät usein huo­miot­ta. Ruot­sa­lai- set pe­rus­ti­vat jo vuon­na 753 Laa­to­kan­lin­nan ny­kyi­sen Pie­ta­rin itä­puo­lel­le – Ve­nä­jän en­sim­mäi­sen kau­pun­gin ja por­tin itään.

Ruot­sa­lai­set vii­kin­git käyt­ti­vät pei­li­tyy­nen Itä­me­ren yli­tet­ty­ään ke­vyem­piä aluk­sia ylit­tääk­seen ko­ko­nai­sen man­te­reen ja kan­toi­vat ve­nei­tään jär­vien ja jo­kien vä­lis­ten maa­kan­nas­ten yli. Hei­dän ta­voit­teen­sa oli käy­dä kaup­paa, ei so­tia. Ruot­sa­lai­set vii­kin­git (heis­tä käy­tet­tiin ni­mi­tys­tä rus, ja he an­toi­vat ni­men Ve­nä­jäl­le) tu­tus­tui­vat uusiin paik­koi­hin, ih­mi­siin ja aar­tei­sin.

Vuon­na 839 ruot­sa­lai­set vii­kin­git oli­vat pääs­seet Kons­tan­ti­no­po­liin, jo­ta he sa­noi­vat Miklagår­dik­si ja jon­ka me tun­nem­me ni­mel­lä Is­tan­bul, maa­il­man­kau­pun­kiin, jos­sa oli noin puo­li mil­joo­naa asu­kas­ta. Kau­pun­ki oli maa­il­man rik­kaim­pia, si­vis­ty­neim­piä ja kan­sain­vä­li­sim­piä. En­nen­nä­ke­mät­tö­män ylel­li­set ta­va­rat ja esi­neet oli­vat nyt ruot­sa­lais­ten aris­tok­raat­tien ulot­tu­vil­la. Jään­tei­tä to­den­nä­köi­ses­ti Kii­nas­sa keh­rä­tys­tä ja Lä­hi-idäs­sä kan­kaak­si ku­do­tus­ta sil­kis­tä on löy­det­ty ruot­sa­lai­sil­ta vii­kin­kia­jan kai­vauk­sil­ta.

Pie­nel­lä Hel­gön saa­rel­la Tuk­hol­man lä­hel­lä on löy­det­ty ir­lan­ti­lai­nen piis­pan­sau­va, egyp­ti­läi­nen kop­tien kau­ha ja Budd­han pat­sas, jo­ka on jo­ten­kin kul­ke­nut ko­ko

mat­kan In­tias­ta län­teen. Eh­kä eni­ten meil­le ker­to­vat suu­ret mää­rät ko­li­koi­ta. Ne ovat ara­bia­lai­sia ho­pea­ko­li­koi­ta, jot­ka yh­des­sä sil­kin ja maus­tei­den kans­sa on vaih­det­tu poh­jois­mai­siin tur­kik­siin, me­ri­pih­kaan ja or­jiin.

Ha­vain­to­ja idäs­tä

Suu­ri osa tie­dois­tam­me vii­kin­kien ul­ko­näös­tä ja us­ko­muk­sis­ta tu­lee is­la­mi­lai­sil­ta kir­joit­ta­jil­ta. 900-lu­vun kro­ni­koit­si­ja, Ah­mad ibn Fad­lan, pi­ti päi­vä­kir­jaa ja ku­va­si koh­taa­mi­si­aan pit­kien, vaa­lei­den rusien kans­sa. Saam­me kiit­tää ibn Fad­la­nia sii­tä, et­tä meil­lä on vii­kin­ki­pääl­li­kön hau­ta­jais­ten ja vii­kin­kius­kon­non pi­meäm­pien puo­lien sil­min­nä­ki­jä. Pääl­lik­köä ei il­mei­ses­ti lä­he­tet­ty tuon­puo­lei­seen yh­des­sä uh­rat­tu­jen koi­rien ja he­vos­ten kans­sa, vaan myös or­ja­ty­tön, jo­ka pääl­li­kön lä­him­mät mie­het kir­joit­ta­jan mu­kaan rais­ka­si­vat il­mei­ses­ti kun­nioit­taak­seen kuol­lut­ta joh­ta­jaa. Ruot­sa­lai­set vii­kin­git ei­vät Itä­mai­den tyy­lik­käis­tä silk­ki­kan­kais­ta ja ylel­li­syys­tuot­teis­ta huo­li­mat­ta il­mei­ses­ti kos­kaan ka­dot­ta­neet syn­kän jul­maa vii­kin­ki­luon­net­taan.

Toi­nen suu­ri tie­to­läh­de vii­kin­kien us­kon­nos­ta ovat is­lan­ti­lai­set saa­gat. Ne laa­dit­tiin vas­ta ai­van vii­kin­kia­jan lo­pus­sa, ja ne ovat en­si­si­jai­ses­ti eris­ty­neen Poh­jois-at­lan­tin saa­ren tuo­te. Ruot­sa­lai­set vii­kin­git kä­vi­vät kaup­paa idän suur­ten si­vi­li­saa­tioi­den kans­sa, ja tans­ka­lai­set val­loit­ti­vat aluei­ta Englan­nis­sa ja Ir­lan­nis­sa. Nor­ja­lai­set vii­kin­git, joil­la oli ai­na pu­la asu­mis­kel­poi­ses­ta maas­ta, te­ki­vät ylit­tä­mät­tö­män pit­kiä tut­ki­mus­ret­kiä poh­joi­seen ja län­teen.

1200-lu­vul­la muis­tiin kir­joi­te­tut saa­gat ker­to­vat men­nees­tä ajas­ta ("sa­ga" tar­koit­taa kir­jai­mel­li­ses­ti "mi­tä ker­ro­taan") ja puo­li­myyt­ti­sis­tä mat­kois­ta, joi­ta vii­kin­ki­san­ka­rit te­ki­vät noin vuo­des­ta 930 vuo­teen 1030. Nii­den an­sios­ta me tie­däm­me us­ko­muk­ses­ta, et­tä Val­hal­la, ju­mal­ten ko­ti, oli avoin san­ka­ri­te­ko­ja teh­neil­le kuo­le­vai­sil­le. Vii­kin­gik­si tu­le­mi­nen – seik­kai­lui­hin läh­te­mi­nen ja mie­huu­den to­dis­ta­mi­nen – mer­kit­si kaik­kea. Ai­ka­kau­te­na, jol­loin tie­to oli suul­lis­ta, tär­kein­tä oli tul­la muis­te­tuk­si.

Is­lan­ti asu­tet­tiin 800-lu­vun lo­pus­sa, ja sii­tä tu­li läh­tö­ase­ma nor­ja­lais­ten me­ri­mat­koil­le Grön­lan­tiin ja Poh­jois-ame­rik­kaan. Grön­lan­nin vai­keat olo­suh­teet ja poh­joi­set alu­eet osoit­tau­tui­vat lo­pul­ta lii­an vai­keik­si jo­pa heil­le, mut­ta Is­lan­ti ku­kois­ti.

Vii­kin­git oli­vat eden­neet Itä­me­ren alu­een hei­mo­jen kes­ki­näi­sis­tä tais­te­luis­ta vain muu­ta­mas­sa sa­das­sa vuo­des­sa mat­koi­hin New­found­lan­diin län­nes­sä ja Bag­da­diin idäs­sä. Mut­ta ko­ko­nai­sen ai­ka­kau­den aloit­ta­neet seikkailut lop­pui­si­vat pian – ei­vät tap­pioon, vaan su­lau­tu­mi­seen.

Tans­kas­ta tu­li yh­te­näi­nen ku­nin­gas­kun­ta uu­den dy­nas­tian alai­se­na, ja yh­des­tä sen en­sim­mäi­sis­tä ku­nin­kais­ta, Ha­rald Si­ni­ham­paas­ta, oli tul­lut kris­tit­ty. Kun vii­kin­git ve­ris­ten kiis­to­jen jäl­keen omak­sui­vat uu­den opin, he muut­tui­vat pa­ka­nal­li­sis­ta ul­ko­puo­li­sis­ta eu­roop­pa­lai­sik­si val­tio­mie­hik­si.

Ha­ral­din po­jan­po­jas­ta Knu­tis­ta tu­li englan­ti­lai­nen ku­nin­gas. Hä­nen muis­te­taan opet­ta­neen lie­hit­te­le­vil­le ho­vi­mie­hil­leen, et­tei hän, toi­sin kuin he väit­ti­vät, pys­ty­nyt py­säyt­tä­mään vuo­ro­vet­tä. Se oli op­pi­tun­ti me­res­tä, vii­kin­kien omin­ta tie­toa. Knut oli kui­ten­kin jo­ta­kin uut­ta; hän oli eu­rok­raat­ti, Englan­nin ku­nin­gas, mut­ta hal­lit­si myös Tans­kaa ja isoa osaa Nor­jas­ta ja Ruot­sis­ta. Hän osal­lis­tui paa­vin kruu­na­jai­siin vuon­na 1027, ja hän yrit­ti stan­dar­di­soi­da ko­li­koi­den ja ho­pean ar­von ko­ko val­ta­kun­nas­saan.

Knut oli vii­kin­ki syn­ty­pe­räl­tään, mut­ta on vai­kea ku­vi­tel­la, et­tä Lin­dis­far­nen al­le 250 vuot­ta ai­em­min ryös­tä­neet nuo­ret mie­het oli­si­vat pi­tä­neet hän­tä "yh­te­nä heis­tä". Bri­tan­nia it­se oli ai­van vuo­den 1066 ja nor­man­ni­val­loi­tuk­sen par­taal­la – äl­kääm­me unoh­ta­ko, et­tä nor­man­nit oli­vat ker­ran ol­leet poh­joi­sen mie­hiä he­kin.

”Vii­kin­gik­si tu­le­mi­nen mer­kit­si kaik­kea. Ai­ka­na, jol­loin his­to­ria ker­rot­tiin suul­li­ses­ti, tär­kein­tä oli tul­la muis­te­tuk­si.” Ca­me­ron Bal­bir­nie on elo­ku­van­te­ki­jä ja toi­mit­ta­ja, ja hän on ol­lut mu­ka­na te­ke­mäs­sä BBC:N sar­jaa A His­to­ry of Ancient Bri­tain (2011) ja Vi­kings (2012).

So­tu­rei­ta ja vil­li­si­ka­ky­pä­riä. Tä­mä prons­si­le­vy 700-lu­vul­ta löy­det­tiin Tors­lun­das­ta, Öö­lan­nis­ta. Se oli ky­pä­rän ko­ris­te. Ai­he esit­tää luul­ta­vas­ti se­re­mo­nia­tans­si­joi­ta, joil­la on kei­häät.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.