I Finland har vi något som inte går att köpa för pengar, något som berikar vår identitet, kultur och vardag. Tvåspråkigheten är en nordisk Sampo, en skatt vi får förvalta.
Chefredaktör Susanna Landor med anledning av att HBL, Kalevaladagen till ära, publicerar en kulturartikel på finska från Helsingin Sanomat.
Odin, Thor, Valhalla, Ragnarök: skandinaavinen mytologia puhuttelee supersankarielokuvien tekijöitä, mutta myös äärioikeistoa. Eikä pelkästään niissä maissa, joiden historiaan usko aasajumaliin kuuluu. Myös Suomessa äärioikeistolaisen ryhmittymän jäsenet koristavat takkinsa naapurimaan jumalan nimellä – huolimatta siitä, että meillä olisi omakin tarusto josta ammentaa: Elias Lönnrotin eepoksen muotoon rakentama Kalevala.
Se ei kuitenkaan ole viime vuosikymmeninä juuri houkuttanut nationalististen kuvastojen luojia. Miksi ei?
Ainakin yksi mahdollinen vastaus löytyy eepoksen tarinoista ja henkilöhahmoista. Jo Kalevalan julkaisun aikaan kiinnitettiin huomiota siihen, ettei uusi eepos ollut ollenkaan samalla tavalla sotaisa tai sankarillinen kuin antiikin klassisessa epiikassa, kertoo kulttuurihistorian tutkija Juhana Saarelainen.
Sen sijaan Kalevalan aikalaisvastaanotossa nostettiin esille ihmisten luontosuhde, ”hiljainen syventyminen luontoon”.
Kalevalassa sankarit ovat moneen muuhun eeppiseen kertomukseen verrattuna vähemmän sankarillisia ja enemmän inhimillisiä. Voittoisten jumalten ja puolijumalten sijaan eepoksen tarinoissa seikkailevat hahmot epäonnistuvat ja häviävät, itkevät ja valittavat. Tarinat eivät kerro suurista sodista vaan ihmisten välisistä suhteista, tunteista ja sanojen voimasta.
Esimerkiksi Kalevalan pääsankariksi nouseva Väinämöinen on suuri runonlaulaja ja ”tietäjä iänikuinen”, mutta toisaalta epäonnistuu sammon taonnassa ja joutuu sekä Pohjolan tyttären että Ainon torjumaksi. Väinämöinen itkee ja ilmaisee murhettaan lähes koomisissa mitoissa.
Kaduilla marssivien liivijengiläisten sijaan Kalevalaan viittaavat yhteisöt ovatkin toisaalla, ja puhe siitä on toisenlaista. Kalevala on läsnä teattereiden lavoilla ja konserteissa, sarjakuvissa ja elokuvissa, juhlapuheissa ja joogaharjoituksissa.
Olipa puhe Kalevalasta sitten arkista tai juhlavaa, aina se edustaa rauhaa.
Kun Kalevala syntyi, ei Suomea ollut olemassakaan – ei ainakaan sellaisena kuin se nyt ymmärretään. Silti Kalevala on muodostunut suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi, perimmäiseksi kertomukseksi siitä, mitä suomalaisuus oikein on.
”Tavallinen kansa ei ajatellut olevansa olemukseltaan mitenkään erityisesti suomalaista tai asuvansa heitä määrittävässä, Suomi-nimisessä maassa”, toteaa Saarelainen. Hänen väitöskirjansa Runous, tieto ja kansa. Elias Lönnrotin ajattelu ja toiminta aikalaisfilosofian kontekstissa tarkastettiin Turun yliopistossa viime keväänä. Saarelainen on lisäksi ollut mukana tuoreiden Kalevala-aiheisten verkkojulkaisujen teossa. Kalevalaseuran Matkalla Kalevalaan sisältää eritasoisille oppijoille suunnattuja oppimistehtäviä, kun taas Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Avoin Kalevala tarjoaa tutkijoiden näkökulmia teokseen.
Kalevala syntyi aikana, jolloin ympäri Eurooppaa oltiin kiinnostuneita kansanperinteestä. Kiinnostus oli alkanut jo 1500-luvulla, mutta 1800-luvun alussa suullisen perinteen kerääminen nousi laajemmaksi ilmiöksi.
Kansanrunouden tuomisella kirjoitettuun muotoon oli kapinallinen ulottuvuutensa: niin käytiin klassisen runousopin sääntöjä vastaan ja tuotiin esiin se, että runous on muutakin kuin antiikista periytyvää niin kutsuttua korkeakulttuuria.
Toisaalta se oli myös tapa muovata yhteiskuntaa. Juhana Saarelaisen mukaan Lönnrot rakensi tietoisesti suomalaista kulttuuria, kun hän ryhtyi koostamaan runonlaulajilta keräämistään runoista eeposta.
Yksi Kalevalan monista tarkoituksista Lönnrotille oli suomalaisen kirjakielen luominen, Saarelainen arvelee. Kirjakieltä tarvittiin muun muassa siihen, että suomen kielellä voitaisiin ryhtyä tekemään esimerkiksi tiedettä ja journalismia tai hoitaa oikeus- ja hallintoasioita.
”Kalevalaa käytettiin suomalaisen modernin kulttuurin rakentamiseen.”
”Kansalliseeposta Lönnrot ei varmaankaan ajatellut tekevänsä”, Saarelainen kuitenkin huomauttaa.
Tämä status teokselle muodostui vasta vastaanoton myötä.
Pikkuhiljaa suomalaiset alkoivat kokea olevansa oma kansansa. Vielä 1800-luvun puolivälissä kansan ei välttämättä ajateltu olevan yhtä kuin valtio. Pikemminkin kansa oli kulttuurinen kokonaisuus, ja saman valtion rajojen sisäpuolella kansoja saattoi olla useita erilaisia.
1800-luvun loppupuolella ympäri Eurooppaa kuitenkin levisi ajatus kansallisvaltioista. Näin myös Suomen suuriruhtinaskunnassa.
”Pikkuhiljaa alettiin ajatella, että kansa ja valtio kuuluvat yhteen”, Saarelainen sanoo. ”Ajatus kansallisvaltioista ikään kuin synnytettiin 1800-luvun loppupuoliskolla.”
Kun käsitys Suomen kansasta oman identiteetin keskipisteenä alkoi saada laajempaa hyväksyntää, toimi Kalevala todistusaineistona suomalaisen kulttuurin olemassaolosta ja voimasta.
Ikiomalla kansalliseepoksella osoitettiin, että suomalaiset olivat itsenäinen kulttuurinen yksikkö, jolla oli paitsi pitkä historia, myös kykyä korkeakulttuurillisten teosten tuottamiseen.
Näin oikeutettiin vaatimukset siitä, että Suomen kansalla pitäisi olla itsemääräämisoikeus ja, lopulta, oma kansallisvaltio.
Kansalliseepos lujitti kansan omaa käsitystä itsestään, mutta ennen kaikkea se viestitti suomalaisen kansan olemassaolosta ulospäin.
Kalevala huomattiin nopeasti myös muualla Euroopassa: 1841 ilmestyi Matthias Castrénin tekemä ruotsinnos, 1845 ranskankielinen proosakäännös. Niiden avulla va
kiintuneet eurooppalaiset kulttuurikansat pääsivät tutustumaan teokseen.
”Kansallinen identiteetti vaatii muiden kansojen tunnustuksen”, Juhana Saarelainen huomauttaa. ”Ja se tunnustus oli jopa ylitsevuotavaa: ylistettiin, miten upea, taiteellinen, hieno ja omalaatuinen eepos Kalevala on.”
Tällaisen tunnustuksen myötä muut kansat alkoivat ottaa Suomea joukkoonsa.
”Siinä kohtaa Kalevalalla oli kyllä iso merkitys”, Saarelainen sanoo.
Kalevalan vaikutukset ovat kuitenkin liittyneet enemmän suomalaisten kulttuuriseen ja historialliseen itsemäärittelyyn kuin suoraviivaiseen politiikkaan, Saarelainen arvelee.
Näin on myös nykyään, kertoo Helsingin yliopiston folkloristiikan tutkija Heidi Haapoja-Mäkelä. Sodan aikana Kalevalaa käytettiin propagandavälineenä, mutta nykyään eeposta hyödynnetään HaapojaMäkelän mukaan poliittisessa puheessa yllättävän vähän.
Yhden poikkeuksen muodostaa perussuomalaisten vuonna 2015 julkaistu kielipoliittinen ohjelma, johon sisältyvä alaluku on otsikoitu Kalevalaisuus identiteettimme perustana. Ohjelmassa perussuomalaiset korostavat suomen kielen ja ”kalevalaisten lähisukukielten” merkitystä.
Eepokseen jo 1800-luvulla kytketyt ideologiat ja ajatukset kiertelevät HaapojaMäkelän mukaan kuitenkin edelleen myös nyky-yhteiskunnassa.
”Ne lähtivät leviämään kansakoulun ja kansanvalistuksen kautta”, hän toteaa. ”Niistä on tullut hyvin voimakas osa ihmisten elämää.”
Kalevala on merkittävässä osassa suomalaisuuspuhetta vielä tänäkin päivänä, 185 vuotta ensimmäisen painoksen ilmestymisen jälkeen.
Tosin Elias Lönnrotin koostaman Kalevala-nimisen teoksen tai sen taustalla olevan runonlaulukulttuurin sijaan keskiöön on noussut vyyhdillinen mielikuvia, Heidi Haapoja-Mäkelä huomauttaa. Kalevalasta on tullut symboli suomalaiselle menneisyydelle.
”Tavallisessa kielenkäytössä ihmiset eivät ehkä huomaakaan, minkälaisia merkityksiä Kalevalalla on”, Haapoja-Mäkelä sanoo. Hän puhuu ”kalevalaisuudesta”: mielikuvista, jotka kumpuavat tavalla tai toisella Kalevalasta tai vanhaksi mielletystä suomalaisuudesta.
Näitä mielikuvia käytetään mitä erilaisimmissa yhteyksissä, milloin taideteoksissa tai koululaitoksissa, milloin erilaisissa uushenkisissä harrastuksissa.
Parhaillaan Haapoja-Mäkelä tutkii sitä, miten kalevalaisuudella perustellaan erilaisia kulttuurisia ilmiöitä. Kuten vaikkapa suomalaisten metsäsuhdetta, jonka nimeämistä Elävän perinnön kansalliseen luetteloon perusteltiin muun muassa yhteyksillä myyttiseen kalevalamittaiseen runouteen. Kulttuuriperintöstatusta on perusteltu muun muassa suomalaisten metsäsuhteen yhteyksillä myyttiseen kalevalamittaiseen runouteen.
”Jonkin verran Kalevalaa käytetään tällaisena perusteluna suomalaisuuden pitkille juurille, viittauksille niin sanottuun suomalaiseen muinaisuuteen”, HaapojaMäkelä sanoo. ”Vaikka kulttuurisesti yhtenäiseksi kuviteltua muinaisuutta ei ole koskaan ollut olemassa.”