Mailmaan historian käännekohtia
Taistelu naisten oikeuksista
Suffragetit uhrasivat kaikkensa saadakseen naisille äänioikeuden
Miten taistelu naisten oikeuksista kehittyi rauhanomaisista mielenosoituksista yhä väkivaltaisemmiksi toimiksi taistelussa
naisten äänioikeuden saavuttamiseksi
Kesäkuun 4. päivänä 1913 kuninkaan hevonen laukkasi Epsomin laukkaradan Tattenhamin kaarteessa ratalaukkakilpailun kolmanneksi viimeisenä. Hevosen selvittäessä kaarretta valtavat raajat maata takoen yleisöstä ryntäsi nainen keskelle rataa suoraan hevosten kulkureitille. Naisen nimi oli Emily Wilding Davison, ja hänen kuolemansa tulisi olemaan viimeinen skandaali yhä väkivaltaisemmassa taistelussa naisten oikeuksien puolesta.
Tämän yksittäisen naisasianaisen, suffragetin, toiminta tulisi herättämään toisaalta täysin vastakkaisia mutta yhtä voimakkaita tunteita. Sanomalehdet mustamaalasivat Davisonin ja sairaalaan tulvi vihakirjeitä. Davison makasi neljä päivää koomassa ja menehtyi sitten. Samanaikaisesti Pariisissa pidätystä pakoileva Christabel Pankhurst ylisti Davisonia ”vapaussodassa kaatuneeksi soturiksi”. Davisonille järjestettiin suureelliset hautajaiset, joissa käytettiin uskonnollissävytteistä kieltä, samaa jota Davison oli itse käyttänyt oman toimintansa kuvauksissa. Kyse ei ollut mistään tavallisesta taistelusta; kyse oli sodasta tai oikeastaan ristiretkestä.
Taistelu naisten äänioikeuden puolesta oli alkanut jo vuosikymmeniä ennen kuin Davisonista tuli liikkeen marttyyri. Asia oli nostettu esille parlamentissa jo vuonna 1832 yleisen halveksunnan saattelemana, mutta se sai tuulta alleen vasta 1900-luvun alussa. Järjestöjä syntyi joka puolella maata, mutta liike herätti myös paheksuntaa. Monet naiset uskoivat, että naisasianaiset joko menivät liian pitkälle tai heitä oli johdettu harhaan. Eräs näistä naisista piti majaa Buckinghamin palatsissa. Vuonna 1870 kuningatar Viktoria kirjoitti:
”Kuningatar on erittäin halukas värväämään jokaisen, joka osaa puhua tai kirjoittaa, tämän kamalan ”naisten oikeuksien” hulluuden pysäyttämiseksi. Se tuo mukanaan kamaluuksia naissukupuolelle ja saa sen unohtamaan naiseutensa ja säädyllisyytensä. Jumala loi miehen ja naisen erilaisiksi, joten annetaan heidän pysyä ruoduissaan. Naisesta tulisi mitä vihamielisin, sydämettömin ja kuvottavin ihminen, jos hänen sukupuolensa otettaisiin pois. Ja missä silloin olisi se suojelu, jota miehen on tarkoitettu antaa heikommalle sukupuolelle?”
Kuningattaren huolestuneisuudesta huolimatta kansallinen naisten äänioikeuden yhdistys (National Union of Women’s Suffrage Societies, NUWSS) perustettiin vuonna 1897, ja sen keulahahmona toimi mahtipontinen Millicent Garrett Fawcett. Rauhallisen protestin voimin Fawcett teki väsymättä töitä vuosikymmenten ajan NUWSS:n johdossa. Hän aloitti naisten äänioikeuden puolesta puhumisen 1860-luvun lopulla ja hänestä tuli liikkeen auktoriteettihahmo. 1880-luvun lopulla Fawcettin ja myöhemmin sotilaallista naistenrintamaa johtaneen naisen, Emmeline Pankhurstin, välille tuli juopa.
Emmeline Pankhurst oli yhdessä tyttäriensä Christabelin, Sylvian ja Adelan kanssa sotilaallisten naisasianaisten kantava voima. Usein hän oli samaa mieltä rauhallisemman linjan aktivistien kanssa mutta usein myös täysin eri mieltä. Periksiantamattoman Pankhurstin ura naisten äänioikeutta ajavassa liikkeessä alkoi 1880-luvulla, ja hän siirtyi nopeasti kotona pidettävistä kokoontumisista eteenpäin ja perusti naisten äänioikeuden liittoutuman (Women’s Franchise League) vuonna 1889. Yhdessä miehensä Richardin kanssa he kampanjoivat riippumattoman työväenpuolueen (Independent Labour Party) kanssa, ja Richardin kuoltua vatsahaavaan 1898 Emmeline omistautui kokonaan liikkeelle.
Emmeline Pankhurst oli vähemmän kiinnostunut liikkeen filosofisesta puolesta. Sen sijaan hän halusi vangita brittiläisten huomion hinnalla millä hyvänsä. Ensin hän halusi työskennellä riippumattomassa työväenpuolueessa (ILP), mutta oli selvää, ettei puolue halunnut ottaa mitään riskejä. Tämä vastoinkäyminen sai hänet ajamaan asiaa yhä päättäväisemmin, ja 10. lokakuuta 1903 hän perusti naisten sosiaalisen ja poliittisen yhdistyksen WSPU:n. Heidän mottonsa oli ”Tekoja, ei sanoja.” Ajan myötä kävi selväksi, miten kirjaimellisesti tämä motto otettiin.
Ensimmäinen militantti askel
2. helmikuuta 1904 Christabel Pankhurst astui Manchesterin Free Trade Halliin, jossa liberaali alahuoneen jäsen Winston Churchill aikoi juuri pitää puhetta. Kun hän ehdotti muutosta naisten äänioikeuteen, hänen pyyntönsä hylättiin. Pankhurst kirjoitti, että hänen mielestään tämä oli ”Ensimmäinen militantti askel – vaikein niistä, koska se oli ensimmäinen”. Naisasianaiset pommittivat jatkuvasti Churchillia ja kirjoittivat jopa manifestin, jossa Churchillia ja tämän johtoa vastustettiin. II maailmansodassa Euroopan voittoon luotsannut päämies tulisi olemaan piikki heidän lihassaan.
Christabel Pankhurst osoittautuisi yhtä elintärkeäksi ja raivoisaksi osaksi naisten äänioikeuden puolustajien liikettä kuin äitinsäkin. Hän otti ensimmäisen militantin askeleen osallistumalla toiseen Free Trade Hallin kokoukseen 1905, tällä kertaa uskollisen aktivistisisarensa, päälle päin ujon oloisen Annie Kenneyn, kanssa. Raivostunut väkijoukko poisti Pankhurstin ja Kenneyn kokouksesta , ja heidät pidätettiin poliisien solvaamisesta. He tunnustivat tekonsa, selittivät syynsä mutta kieltäytyivät maksamasta sakkoa. Heidät vietiin heti vankilaan, ja muista rangaistuksista kuin vankilatuomiosta kieltäytymisestä tuli naisten äänioikeuden puolustajien tunnusmerkki. He vaativat samoja oikeuksia kuin poliittisilla vangeilla, varsinkin ensimmäisen osaston sellejä, mutta ne kiellettiin.
Aktivistit järjestäytyivät maanlaajuisesti Lontoon WSPU:n päämajasta käsin, ja tarkoitus oli saada paljon julkisuutta. Vuonna 1906 kymmenen naista pidätettiin sen jälkeen, kun he olivat yrittäneet pyrkiä parlamenttirakennukseen. Kun WSPU:n jäsenet vapautettiin vankilasta, Millicent Garrett
Fawcett järjesti juhlat heidän kunniakseen Savoy-hotellissa. Tähän aikaan WSPU:ssa ja NUWSS:ssa keskityttiin ensisijaisesti osoittamaan, miten valtava määrä ihmisiä paloi asialle.
Kun huomattiin, että kansalaisadresseilla ei saavutettu juuri mitään, alettiin järjestää marsseja ja paraateja. Helmikuussa 1907 NUWSS järjesti ns. ”mutamarssin”, jossa yli 3 000 naista marssi Hyde Parkista Exeter Hallille. Hallituksen vastaus oli yrittää saada nämä naiset pois kaduilta ja näkyvistä mahdollisimman nopeasti, usein väkivaltaisin keinoin. Rauhanomaisia mielenosoituksia vastaan käytetyt brutaalit keinot lietsoivat edelleen kaunaa.
Vaikka Fawcett ihailikin Emmeline ja Christabel Pankhurstin kiihkoa, kaksikon järkkymätön usko omiin keinoihinsa sai WSPU:n ja NUWSS:n ajautumaan yhä kauemmas toisistaan. Vuoteen 1907 mennessä Emmeline ja Christabel ilmoittivat, että he ottaisivat WSPU:n johdon, mikä aiheutti puolueen jakaantumisen. Kun eroavat jäsenet perustivat naisten vapausliittouman (Women’s Freedom League), naisten oikeuksien puolesta taistelijoilla oli nyt toinen virallinen järjestö, ja epäiltiin, että ryhmien suuri määrä olisi pahaksi. Pankhurstit näkivät tämän todisteena heidän taistelustaan ja antoivat taistelukutsun kaikille heidän puolelleen jääneille jäsenille. He olivat menossa sotaan.
Hyökkäyksiä ja vankeutta
17. tammikuuta 1908 naisaktivistit kiinnittivät itsensä ketjuin Lontoon 10 Downing Streetin ulkopuolelle. Seuraavana päivänä liberaalisen puolueen kannattajat hyökkäsivät julmasti Emmeline Pankhurstin ja Ellie Martelin kimppuun syyttäen heitä menetetyistä täydennysvaaleista. Pankhurst
heitettiin maahan ja raivostunut miesjoukko ympäröi hänet, mutta poliisi sai pelastettua hänet. Hän kirjoitti: ”Voi poloiset, ajattelin, kunnes lausahdin: Eikö kukaan teistä ole mies?” Helmikuussa Christabel pani käytäntöön ”Troijan hevonen” -tempauksen, jossa 20 aktivistia piiloutui alahuoneelle menossa olevaan autoon. Perillä he hyppäsivät ulos autosta suoraan poliisin eteen. 1908 pelätty Flora Drummond johti naisaktivistien joukon höyrylaivalla Thames-jokea pitkin Westminsterin palatsin terassilla istuvien kansanedustajien luokse ja kutsui heidät 21. kesäkuuta pidettävään mielenosoitukseen. Mielenosoitukseen osallistui 30 000 naisaktivistia ja sitä seurasi 500 000 ihmistä.
Näiden julkisten protestien seuraamuksena oli vankituomio. Mitä enemmän aktivisteja vangittiin, sitä suurempi meteli nousi heidän kohtelustaan. Lady Constance Lytton kirjoitti ala-arvoisesta hygieniasta, likaisista vaatteista, syöpäläisistä ja kerran päivässä tyhjennettävistä alusastioista. Vankilanjohtajat kielsivät vääryyksien tapahtumisen yhtä kiihkeästi kuin aktivistit syyttivät heitä niistä. Itse Emmeline Pankhurst pidätettiin kahdesti vuonna 1908. Helmikuussa hän vei 13 aktivistia alahuoneelle uhmaamaan kovaäänisen vetoomuksen asetusta (Tumultuous Petitions Act). Hän tiesi, että hänet pidätettäisiin, mutta hänen entuudestaankin hauras terveytensä huononi vankilassa nopeasti. Hänen päättäväisyytensä oli kuitenkin rajaton. Hänet haastettiin oikeuteen Bow Streetin poliisiasemalla lokakuussa hänen julkaistua pamfletin, jossa aktivisteja kehotettiin ”ryntäämään alahuoneelle!”. Sen sijaan että hän olisi mennyt suoraan asemalle, hän kertoi poliisille, että hänellä oli muuta tekemistä seuraavan päivän klo 18:00 asti. Emmeline Bankhurstin ja Flora Drummondin saapuessa taksilla Bow Streetin asemalle, liberaalien kansanedustaja oli lähettänyt Savoy-hotellilta päivällisen heidän nautittavakseen.
Olivatko he poliittisia vankeja?
Tämä kohteliaisuus oli kuitenkin harvinainen poikkeus. 1909 taistelukentällä nähtiin radikaali muutos molempien puolten kieltäytyessä antamaan senttiäkään periksi. Heinäkuussa aktivistiryhmä kivitti sisäministeriön, valtakunnanneuvoston ja valtiovarainministeriön ikkunoita. 24. kesäkuuta Marion Wallace Dunlop pidätettiin alahuoneen seinien sotkemisesta kumileimasimella, johon oli painettu otteita perustuslaista, ja lähetettiin vankilaan. Kun hänen pyyntönsä tulla kohdelluksi poliittisena vankina evättiin, Dunlop aloitti nälkälakon. Kun hän oli ollut syömättä 91 tuntia, hänet päätettiin vapauttaa oman turvallisuutensa vuoksi. 13. elokuuta Edward VII:n henkilökohtainen sihteeri lähetti viestin pääministeri Asquithille. ”Hänen majesteettinsa haluaa varmasti tietää, miksi syömästä kieltäytyvien vankien kohteluun käytettäviä menetelmiä ei pitäisi hyväksyä.” Pakkosyöttämistä oli käytetty ahkerasti.
WSPU:n puhenainen Laura Ainsworth kirjoitti Dunlopille omista pakkosyöttökokemuksistaan Birminghamissa saman vuoden syyskuussa. Hän kertoi, miten hänen päänsä pakotettiin taaksepäin, suu avattiin ja ”putki työnnettiin noin 40 cm alas kurkkuun. Ensin toimenpide kutitti, sitten olin
”Olemme räjäyttäneet valtiovarainministerin talon herättääksemme hänen huomionsa”
tukehtua ja sen jälkeen tunsin pyörtyväni”: Hampaiden väliin pakotettiin suukapula, ja noin ”tuopillinen ruokaa” kaadettiin putkea pitkin alas. ”Tiedän, että minusta näki, että minuun sattui. Se näkyi vartijoiden kasvoilta”, Ainsworth kirjoitti.
Pakkosyöttö herätti lehdistössä raivoisaa keskustelua, ja siitä tuli jälleen uusi vastustuksen aihe aktivisteille. Sinnikkäässä pyrkimyksessään saada lisää näkyvyyttä ja taata huomio aloitettiin uusi ikkunoiden rikkomiskampanja. Lokakuussa 1909 Newcastlessa pidätettiin 12 aktivistia ikkunoiden rikkomisesta, ja marraskuuhun mennessä vangitut naiset raportoivat pakkosyötön kauhuista vankilan sisältä. Uutiset täyttivät lehtien etusivut, mutta mielipiteet jakaantuivat edelleen.
Tässä tulenarassa tilanteessa Emily Wilding Davison tuli surullisen kuuluisaksi. Davison oli yksi militantille suuntaukselle omistautuneimmista vangeista ja tunnettu spontaaneista tempauksistaan. Jopa Pankhurstit suhtautuivat häneen tietyllä varauksella. Lokakuussa 1909 Strangewayn vankilassa Davison esti sellinsä oven avaamisen ulkopuolelta käsin, jolloin vartijat heittivät paloletkun sellin ikkunan läpi. Sen jälkeen häntä pakkosyötettiin, mikä on jälleen yksi järjestäytyneen raakuuden osoitus.
Davison oli vain yksi monista naisista, jotka raportoivat
”Emmeline Pankhurst oli vähemmän kiinnostunut liikkeen filosofisesta puolesta. Sen sijaan hän halusi vangita brittien huomion hinnalla millä hyvänsä.”
kärsimistään väkivaltaisista kokemuksista. Lady Constance Lytton halusi jääräpäisesti testata, pitikö väite paikkansa, jonka mukaan kaikkia vankeja kohdeltiin samalla tavalla sosiaalisesta luokasta riippumatta. Koska hänet oli aiemmin pidätetty ja todettu vankilassa liian heikoksi pakkosyöttöön, uuden pidätyksen yhteydessä hän meni vankilaan Jane Wharton -nimiseksi naiseksi naamioituneena. Vankilan lääkäri totesi ”Janen” täysin terveeksi ja pakkosyöttöä kestäväksi. Hänen veljensä, lordi Lytton, kirjoitti The Times -lehteen kirjeen, jossa hän kertoi yksityiskohtaisesti sisarensa kokemuksista. Vankila joutui huonoon valoon, mutta se ei vielä riittänyt vallitsevien käytäntöjen muuttamiseen.
Vuonna 1910 näytti siltä, että ratkaisu voisi olla lähellä. Oli perustettu sovittelukomitea, jonka tarkoituksena oli löytää rauhaan johtava välimaasto WSPU:lle sekä Millicent Garrett Fawcettin johtamalle NUWSS:lle. Sovitteluehdotus käsiteltiin alahuoneessa kahdesti, mutta kun parlamentissa ei oltu saatu mitään aikaan 18. marraskuuta mennessä, Emmeline Pankhurst toteutti aikeensa marssia alahuoneeseen 300 naisen voimalla. Joukko otettiin vastaan poliisivoimin. Aseettomia aktivisteja lyötiin, potkittiin, heitettiin maahan ja kopeloitiin. 200 naista pidätettiin, ja kaksi kuoli saamiinsa vammoihin; yksi näistä oli Pankhurstin sisko Mary Jane
Clarke. Vaikka näitä kammottavia raakuuksia käsiteltiin kansallisessa lehdistössä, Churchill kieltäytyi tutkimasta asiaa perustellen, että naisaktivistien vaatimukset olivat ”ehtymätön valheiden lähde”.
Hämmästyttävällä itsehillinnällä Pankhurst päätti pitäytyä aselevossa, kunnes uusi parlamentti aloittaisi kautensa.
Mutta kun Lloyd George kylmästi ilmoitti ”torpedoineensa” sovitteluehdotuksen, sotilaalliset toimet otettiin jälleen käyttöön entistäkin rajumpina. Kun lehtiotsikoissa kerrottiin särkyneistä ikkunoista ja tuhopoltoista, NUWSS oli huolissaan WSPU:n luomasta negatiivisesta julkisuudesta. Se alkoi myös muodostua Pankhurstien ongelmaksi. Toukokuussa
1912 WSPU:n päähahmot, Emmeline ja Christabel Pankhurst mukaan lukien, saivat syytteen. Heitä syytettiin salaliitosta, jossa kiihotetaan ilkivaltaan toisten omaisuutta kohtaan. Christabel pakeni Ranskaan, mutta muut alistuivat tuomioihinsa.
Julkinen mielipide halusi aktivisteista poliittisia vankeja. Raivo yltyi heinäkuussa, kun Emily Wilding Davison yritti tappaa itsensä heittäytymällä vankilan portaita alas ”saarron” aikana’ Hänen ajatteli, että ”yksi iso tragedia saattaisi estää monet muut”, mutta verkko esti hänen yrityksensä.
Väkivalta räjähtää käsiin
Myöhemmin siinä kuussa järjestettiin aktivistien ”ruutitempaus”, jossa neljä naista yritti sytyttää kuninkaallisen teatterin palamaan Lloyd Georgen vierailtua siellä. Royal Albert Hallissa 17. lokakuuta 1912 pitämässään puheessa Emmeline vertasi naisaktivisteja Ulsterin vallankumouksellisiin julistaen ”Ottakaa minut, jos uskallatte”. Samaan aikaan NUWSS solmi suhteita työväen puolueeseen, joka ensimmäisenä puolueena tuki naisasiaa. Tammikuussa 1913 kuitenkin tiedotettiin, että uudistavaa lakiehdotusta pitäisi muokata, koska se oli muuttunut niin paljon alkuperäisestä muodostaan. WSPU aloitti uuden militantin aikakauden ja alkoi tuhota varakkaiden ihmisten taloja. Tyhjiin taloihin laitettiin räjähteitä, ja Emmeline Pankhurst otti vastuun teoista.
Huomatessaan vankien terveydentilan heikentyvän nopeasti pakkosyötön vuoksi hallitus sääti niin kutsutun ”kissa ja hiiri” -lain. Tämä tarkoitti sitä, että pakkosyötetty vanki voitiin vapauttaa terveyden liiallisen heikentymisen vuoksi. Vangin piti kuitenkin palata vankilaan heti, kun terveydentila oli kohentunut, ja kärsiä koko käsittely uudelleen. Kammottavaa käytäntöä vastustettiin laajasti mutta turhaan.
Sitten kesäkuussa 1913 Emily Wilding Davison heittäytyi hevosen alle Epsomissa. Teko vaikutti syvästi sekä aktivisteihin että heidän vihollisiinsa, ja lehdissä kirjoitettiin ”aktivistien raivosta Epsomissa”.
WSPU jatkoi jäsentensä erottamista. Christabel Pankhurst päätti, ettei hänen näkemyksiään kritisoinut siskonsa Sylvia voinut enää kuulua järjestöön. Nuorin sisko Adela oli jo pakotettu eroamaan. Oli kuitenkin selvää, etteivät asiat voineet jatkua entisellään. WSPU:n jäsenmäärä kutistui joko erottamisen tai vangitsemisen seurauksena, ja näytti siltä kuin järjestön toiminta ei edistyisi lainkaan. 28. kesäkuuta 1914 kaikki kuitenkin muuttui.
I maailmansodan syttymisen myötä Emmelinen ja Christabelin tavoitteet yhtäkkiä muuttuivat. He halusivat määrätietoisesti tukea Iso-Britanniaa ja taata, että järjestön jäsenet taistelisivat maansa puolesta yhtä raivoisasti kuin naisasian puolesta. Naisasian kovaäänisimmistä kannattajista tuli nyt sotatoimien tehokkaimpia aktivisteja, ja naiset pääsivät käsiksi töihin, joihin heitä ei olisi hyväksytty aiemmin. Tavoitteen saavuttamiseen saatettiin tarvita maailmansota, mutta kun naisten äänioikeudesta äänestettiin 1918, valtion asenne naisaktivisteihin oli muuttunut, ja kaikki yli 30-vuotiaat naiset saivat äänestysoikeuden. Vuonna
1928 naisaktivistien unelmat kävivät vihdoin toteen naisten saadessa miesten kanssa samat äänioikeudet. Heidän äänensä oli lopultakin kuultu.