Mailmaan historian käännekohtia
Titanicin uppoaminen
Uppoamattoman laivan tapaturma järkytti maailmaa
Luksusmatkailun aikakauden aloittaneen Titanicin katastrofi vavisutti maailmaa
31. toukokuuta 1911 kello 00:15 kaikkien aikojen suurin laiva laskettiin vesille Pohjois-Irlannin Lagan-joella, jossa se aiheutti valtavan aallon 52 000 tonnin painollaan. Rampille oli levitetty yli 20 tonnia saippuaa ja kynttilävahaa auttamaan valtavan jätin lipumista luonnolliseen elinympäristöönsä. Kuin kala kuivalla maalla suuri jättiläinen liukui veteen ja muuttui yhtäkkiä elottomasta metallimöykystä arvokkuuden ja tehokkuuden ruumilliistumaksi.
Lehdistön jäsenet ja tuhannet sivustakatsojat seurasivat tapahtumaa, johon oli jopa myyty lippuja. Kaikkien aikojen suurimman aluksen paljastus ja laivateollisuuden tähtihetki herätti huomiota niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.
Vaikka vesille lasku tapahtui koruttomasti ilman samppanjapullon rikkomista, se oli kuitenkin harvinainen hetki. Paikalla oli uuden, uskaliaan hankkeen takana olevan brittiläisen White Star Line -varustamon toimitusjohtaja J. Bruce Ismany sekä muita tärkeitä vaikuttajia. Elettiin jännittäviä aikoja, sillä kreikkalaisen mytologian jättiläistä tarkoittavan sanan mukaan nimetty Titanic oli vain yksi varustamon kolmesta uudesta Olympic-luokan aluksesta, joiden oli tarkoitus nostaa matkustaja-alusten kokoluokka ja ylellisyys uudelle tasolle. Kahden muun aluksen – Olympicin ja Britannican – haluttiin aloittavan merimatkustuksen uusi aikakausi Titanicin rinnalla. Samana päivänä kun Titanic laskettiin vesille, Olympic suoriutui onnistuneesti ensimmäisestä koeajostaan. Uusi merimatkailun aikakausi oli todellakin alkanut.
Titanic oli ajan kuumin puheenaihe ja varustamon lippulaiva, jonka lippujen kysyntä oli valtava. Ja suuri puheenaihe siitä tulikin, tosin täysin eri syistä kuin varustamo olisi halunnut, kun alus upposi Atlantin kylmiin ja synkkiin vesiin vieden mukanaan 1 500 ihmisen hengen.
White Star Line -varustamo oli rakentanut Titanicin sisaraluksineen kilpailemaan Cunardvarustamon kanssa, jolle kuului kunnia sen ajan nopeimmista aluksista. 1800-luvun alussa ennen kuin lentomatkailu oli muiden kuin vain superrikkaiden puuhaa matka taittui pääasiassa meriteitse maasta toiseen ja myös mantereelta toiselle. White Star Line päätti ryhtyä kilpailemaan ylellisyyden ja ylenpalttisuuden ohella myös nopeudesta.
Uudet alukset rakennettiin Belfastin Queens Islandin telakka-alueella eikä kuluissa säästelty – Titanicin rakennuskustannukseksi on arvioitu 7,5 miljoonaa dollaria, mikä oli valtava omaisuus tuona aikana.
Titanic rakennettiin samaan aikaan kuin Olympic, ja kunkin valmistamiseen kului noin 26 kuukautta. Olisi jalomielistä väittää, että alusten turvajärjestelyt olivat asianmukaiset. Laivanvalmistajien hyväksi voi kuitenkin todeta, että ne olivat ajan käytännön mukaiset, ja tuho oli todennäköisesti niin valtava siksi,
ettei koskaan ennen ollut rakennettu saman mittakaavan laivoja. Titanicin rakentaminen aloitettiin keväällä 1909, ja valtavasta urakasta vastasi yritys nimeltä Harland and Wolff. Rakennustyön aikana raportoitiin lähes 250 onnettomuutta, joista 28 luokiteltiin vakavaksi. Raajoja leikkautui irti leikkuukoneissa ja miehiä jäi putoilevien metallinkappaleiden alle. Virallisten lukujen mukaan rakentamisen aikana kuoli yhdeksän ihmistä, jotka eivät olleet viimeiset vuosisadan ylellisyyden ruumiilllistumaksi rakennetun laivan uhrit.
Southamptonin satamalaiturit olivat 9. huhtikuuta 1912 täynnä herrasväen saapuessa laiturille palvelijoineen matkatavaroita pursuavissa autoissaan. Paikalla vilisi mykkäelokuvien tähtiä ja uutta elämää rapakon takaa haikailevia perheitä, jotka yrittivät hallita jännityksen riivaamia, kannella juoksentelevia lapsiaan. Vaikka alus oli ylellinen, oli mahdotonta täyttää tämän kokoluokan alus pelkällä yläluokan kansalla.
Siksi laivaan myytiin eri hintaluokan lippuja: Ensimmäisen luokan lippu maksoi 50−1 080 dollaria eli nykyrahassa 3 060−67 000 dollaria. Toisen luokan liput maksoivat 20 dollarista (nykyrahassa 1 230 dollarista) ylöspäin, ja niiden haltijat matkustivat poissa näkyvistä laivan pohjatasolla. Kolmannen luokan lippujen hinta alkoi 5 dollarista, joka vastaa tämän päivän 310 dollaria. Isoimpiin kolmannen luokan hytteihin mahtui jopa kymmenen matkustajaa – kauas ylellisen ensimmäisen luokan loistosta.
Seuraavana päivänä kello12:00 matkustajat astuivat laivaan ja matka alkoi. Aluksella oli 2
223 ihmistä (1 324 matkustajaa), joihin lukeutui 13 kuherruskuukauttaan viettävää paria. Matka oli saada pahaenteisen alun jo heti, kun laiva oli lähti liikkeelle Southamptonin satamasta. Valtavan aluksen aikaansaama aalto katkaisi lähellä olevan New York -aluksen ankkuriketjun ja alus heilahti Titanicia päin. Kapteeni Edward J Smithin nopea reaktio pelasti neitsytmatkan ennenaikaisen
päättymisen, mutta epäonninen sattuma nähtiin huonona merkkinä tulevaa matkaa ajatellen.
Matkareitin mukaisesti alus teki pysähdyksen Ranskan Cherbourgissa ja Corkin Queenstownissa, ennen kuin kurssi otettiin Atlantin yli kohti New Yorkia, jonne uskottiin saavuttavan seitsemässä päivässä. Alus oli tosin varustettu niin, että se olisi selvinnyt paljon pidemmänkin matkan. Laivalla oli neljä ravintolaa, uima-allas (jossa sai uida yhdellä shillingillä), kaksi parturia, kaksi kirjastoa, yksi täysin varusteltu urheilusali ja yksi pimiö. Laivan uumenissa oli 15 000 olutpulloa, 8 000 sikaria, 40 000 kananmunaa, 36 000 omenaa ja 57 000 talousastiaa. Laivassa oli myös 20 pelastusvenettä, mikä oli enemmän kuin laki velvoitti mutta liian
”Virallisten lukujen mukaan Titanicin rakentamisen aikana kuoli yhdeksän ihmistä. He eivät jääneet laivan ainoiksi uhreiksi”
vähän maailman suurimman aluksen kaikkien matkustajien evakuoimiseen. Veneisiin mahtui nimittäin vain noin 1 178 ihmistä. Tätä asiaa ei kuitenkaan juuri otettu huomioon, ja miksi olisi pitänytkään. Olihan Titanic modernin teknologian lippulaiva.
On epäselvää, kutsuiko kukaan sitä koskaan kirjaimellisesti ”uppoamattomaksi”, mutta niin ajateltiin yleisesti. On kerrottu, että
Titanicin miehistön jäsen lausui eräälle laivaan astuvalle matkustajalle: ”Jumala itsekään ei pystyisi upottamaan tätä laivaa!” Osa tästä vakaasta luottamuksesta johtui siitä, että laivan kaksinkertainen pohja ja 16 vesitiivistä osiota oli suunniteltu sulkeutumaan, jos alukseen pääsisi
vettä. Kapteeni Smithin kerrotaan sanoneen useita vuosia ennen Titanicin päällikkyyttä: ”En pysty kuvittelemaan mitään tilannetta, joka saisi laivan uppoamaan. En usko, että tälle alukselle voisi tapahtua mitään vakavaa katastrofia. Moderni laivanrakennustekniikka on jo niin kehittynyttä.” Tähän kommenttiin kiteytyy traagisesti sen ajan yliluottavainen asenne.
Kun alus oli päässyt kunnolla matkaan ja eteni täydellä höyryllä, aluksen kahdella radiosähköttäjällä piti kiirettä. Vanhempi sähköttäjä John George Phillips ja nuorempi sähköttäjä Harold Sydney Bridge olivat laatineet menetelmän, joka mahdollisti ympärivuorokautisen radioyhteyden. Heillä oli myös käytössään yksi maailman tehokkaimmista radiojärjestelmistä, jonka kantama oli 640 kilometriä. Kahden maston välissä olevan ison antennin avulla lähetettiin ja vastaanotettiin viestejä. Suuri osa radiosähköttäjän ajasta meni miehistön viestien lähettämiseen ja vastaanottamiseen. Tämä yhdessä korkea-arvoisten matkustajien tyytyväisenä pitämisen kanssa olivat osasyynä tuhoisiin seurauksiin. 11. huhtikuuta lähtien alus alkoi saada jäävaroituksia muilta edempänä olevilta aluksilta, ja ennen katastrofia alus oli vastaanottanut ainakin viisi varoitusta.
Niistä kenties hälyttävin varoitus tuli 14. huhtikuuta. Ensimmäisen viestin radiosähköttäjät sattuivat kuulemaan komentosillalle menevän jäävaroituksen, jota kapteeni Smith ei huomioinut, koska oli päivällisellä. Toinen viesti tuli Californianalukselta, joka eteni noin 32 kilometriä Titanicin edessä. Se ilmoitti, että Titanic oli jään saartama. Työvuorossa oli radiosähköttäjä Phillips, joka kehotti Californiania olemaan häiritsemättä häntä, koska hänellä oli kiire. Sen jälkeen Californianin radiosähköttäjä sulki radionsa ja meni nukkumaan. Alle tunti sen jälkeen kylmänä ja kirkkaana iltana noin 23 solmun (42km/h / 26mph) vauhdilla kulkeva Titanic törmäsi jäävuoreen.
Olisiko tapahtumien kulku ollut erilainen, jos viesti olisi otettu vakavasti komentosillalla? Jälkiviisaana voi sanoa, että radiosähköttäjän tehtävien laiminlyönti oli ällistyttävää. Toisaalta kapteeni ja miehistön muut korkea-arvoiset jäsenet olivat tietoisia jäävaroituksista, joita oli vastaanotettu useita. On epätodennäköistä, että asiat olisivat menneet toisin, vaikka viimeinen viesti olisikin välitetty eteenpäin. Tiedossa on, että klo 11:40 tähystäjä Frederick Fleet havaitsi jäävuoren aivan laivan edessä ja hälytti
komentosillan. Ensimmäinen perämies William Murdoch komensi moottorit peruutusvaihteelle ja laivan vuoren ohi, mutta oli liian myöhäistä. Aivan liian myöhäistä. Vain 30 sekuntia jäävuoren havaitsemisen jälkeen jättimäinen alus ja ihmisen teollisten saavutusten ruumiillistuma ohjasi tyyrpuurin puoleisen kylkensä jäävuoreen, joka repi siihen useita reikiä vesirajan alapuolelle.
Itse törmäys ei ollut kovin voimakas, sillä useat jo nukkumaan menneistä matkustajista jatkoivat uniaan heräämättä. Tutkittuaan laivan kapteeni Smith kuitenkin havaitsi, että vauriot olivat vakavia ja että vettä virtasi nopealla vauhdilla sisään. Titanic alkoi upota.
Onnettomuutta seuranneessa tutkinnassa Edward Wilding (Harland and Wolffin alusten pääsuunnittelija) todisti, että 40 minuuttia
”11. huhtikuuta laiva alkoi saada varoituksia jäävuorista toisilta edempänä olevilta laivoilta”
törmäyksen jälkeen etuosioihin virranneesta vesimäärästä päätellen rungossa oleva reikä oli ”noin 1,1 neliömetrin kokoinen”. Hylylle hiljattain tehtyjen ultraäänitutkimusten mukaan vaurio koostui kuudesta kapeasta reiästä rungon alueella, joiden pinta-ala oli noin 1,1–1,2 neliömetriä. Siitä huolimatta laiva vajosi alaspäin.
Vajaat 20 minuuttia jäävuoreen törmäyksen jälkeen pelastusveneet laskettiin vesille ja radiosähköttäjät alkoivat lähettää hätämerkkiä.
Sen ajan yleinen hätämerkki oli CQD-hätämerkki. CQ-merkillä pyydettiin muita aluksia lopettamaan sähkötys ja kiinnittämään huomioita; D-merkki lisättiin loppuun merkkinä hädästä. Vuonna 1906 oli luotu SOS-hätämerkki, jolla viestitettiin hädästä morseaakkosin: kolme pistettä, kolme viivaa ja kolme pistettä. Titanicin radiosähköttäjät käyttivät
molempia hätämerkkejä, mutta yhtälailla he olisivat voineet keksiä merkkikielen itse, sillä välitöntä apua ei ollut saatavilla.
Titanicia aiemmin jäävuoresta varoittanut California oli tuhoon tuomittua alusta lähin laiva, vaikkakin sen etäisyydestä on kiistelty kiivaasti. Radiosähköttäjät sähköttivät laivalle ja sanoivat: ”Tulkaa välittömästi. Olemme törmänneet vuoreen. Tämä on CQD.” Mihinkään lähetetyistä viesteistä ei kuitenkaan vastattu. Myöhemmin lähetettiin entistä epätoivoisempi viesti: ”Laitamme matkustajia pieniin veneisiin. Naisia ja lapsia veneisiin. Emme kestä enää kauaa. Voimamme ehtyvät.” Kun Californialta ei saatu mitään vastausta, Titanic alkoi ampua hätärakettejaan ilmaan. California ei reagoinut niihinkään, mutta myöhemmissä tutkimuksissa perämieskokelas James Gibson myönsi, että oli nähnyt raketit ja yrittänyt ottaa yhteyttä TITANICIIN morsekoodilla – ei radiolla.
Kun vastausta ei tullut, päätettiin olla ryhtymättä toimiin.
Uppoavalla aluksella miehistön jäsenet yrittivät ottaa tilannetta haltuun, mutta heidän valmiutensa olivat olemattomat. Samana aamuna kapteeni Smithin oli pitänyt järjestää pelastusharjoitus, mutta jostain syystä se peruttiin. Jos se olisi pidetty, useita henkiä olisi pystytty säästämään, sillä kukaan miehistöstä ei tuntunut tietävän, miten monta henkilöä kuhunkin pelastusveneeseen mahtui. Kapteenin käskyä ”naiset ja lapset ensin” noudatettiin pääosin, ja siksi monet miehet saivat katsella hitaasti uppoavasta laivasta, miten pelastusveneitä laskettiin jääkylmään veteen puolityhjinä. Ensimmäinen pelastusvene (nro 7) laskettiin vesille vain 24 henkilöä kyydissään, vaikka siihen olisi mahtunut 65. Kevyimmällä kapasiteetilla laskettu pelastusvene oli kuitenkin se, johon lastattiin 12 henkilöä 40 sijasta.
Kriteerinä oli ”naiset ja lapset ensin”, mutta sosiaalinen luokka määritteli mahdollisuuden päästä edes ulos laivasta. Kolmas luokka sijaitsi laivan uumenissa, ja sieltä pääsy ulos kannelle oli todella monimutkaista. Tosin tieto
onnettomuudesta ei ehkä edes kiirinyt sinne asti. Aluksella ei ollut kaiuttimia, ja siinä missä ensimmäisen luokan henkilöstö vastasi vain muutamista hytistä, toisen ja kolmannen luokan henkilöstön vastuulla oli valtava määrä hyttejä. Kolmannen luokan matkustajat saivat parhaassa tapauksessa kehotuksen hakeutua kannelle.
”Samana aamuna kapteeni Smithin piti pitää pelastusharjoitus, mutta jostain syystä se peruttiin”
Kaikilla ei kuitenkaan ollut näin hyvä tuuri. Titanicilta selviytynyt Margaret Murphy matkusti kolmannessa luokassa. Hän kirjoitti myöhemmin: ”Ennen kuin 3. luokan matkustajat saivat edes mahdollisuuden pelastautumiseen, Titanicin miehistö sulki ylös päin johtavat ovet ja porraskäytävät ... Miesjoukko yritti päästä ylemmälle kannelle tapellen miehistöä vastaan nyrkein ja kirosanoin. Naiset ja lapset itkivät ja rukoilivat. Miehistö lukitsi kolmanteen luokkaan johtavat kansiluukut. He väittivät yrittävänsä pitää ilman alhaalla, jotta alus pysyisi pystyssä pidempään. Silloin kaikkien alhaalle jääneiden toivo oli menetetty.” Ensimmäinen pelastusvene pääsi veteen 00:45 miehistön todisteltua ensin matkustajille, että pelastusveneessä olisi turvallisempaa kuin ”isossa laivassa”. Ensimmäisen pelastusveneen jälkeen niitä laskeutui pian lisää jäätävän kylmään veteen miehistön yrittäessä epätoivoisesti estää veden vuotoa. Tehtävä oli kuitenkin tuhoon tuomittu, ja pian oli ilmeistä, että laiva uppoaisi. Miehistön ja matkustajien reaktiot olivat hämmästyttävän moninaiset. Jotkut pariskunnat erosivat miehen jäädessä laivalle ja naisen astuessa pelastusveneeseen. Toiset pysyivät yhdessä. Macy’s-tavaratalon omistajan Isidor Strauksen Ida-vaimon kerrottiin sanoneen: ”Olemme asuneet yhdessä vuosikausia. Jos sinä menet, minäkin menen.” Sitten pariskunta istuutui kansituoleihin odottamaan kohtaloaan. Teollisuusjohtaja Benjamin Guggenheim vaihtoi pelastusliivin ja neulepaidan silinteriin ja iltapukuun ja ilmoitti lähtevänsä laivan mukana kuin herrasmies. Osa Titanicin orkesterista jatkoi soittamista.
Pian kello 02:00 jälkeen laiva kallistui niin pahasti, että sen aiheuttama jättiaalto murskasi laivan etuosan pyyhkäisten useita matkustajia mereen. Ikävä kyllä hyisen veden armoille joutui vielä moni muukin. Laiva halkesi kahtia, ja perä alkoi nousta ilmaan. Kauhua lisäsi entisestään valojen sammuminen ja totaalinen pimeys. Pimeys jäi ikuiseksi laivan vajotessa valtameren syvyyksiin.
Pelastusveneissä olevat onnekkaat joutuivat viettämään tuntikausia merellä epäonnekkaiden kanssamatkustajien kuolonkamppailua kuunnellen. Onnettomat sielut kuolivat jääkylmään veteen sadatellen vihaisina, epätoivoisina ja peloissaan ”maailman mahtavimman laivan” kelluessa romuna heidän ympärillään. Noin −2-asteisessa vedessä jotkut kuolivat välittömästi kylmän veden aiheuttamaan shokkiin, kun taas toiset kuolivat tuskallisen hitaasti hypotermiaan. Vedessä kamppailevien itsensä – ja heidän huutojaan väkisinkin kuulevien – kannalta oli armollista, että kaikki oli ohi noin 20 minuutissa. Sen jälkeen pelastusveneitä ympäröi vain hiljaisuus ja synkkä yö.
Apu saapui vasta 04:00 aikaan, vaikka Carpathia-alus syöksyi täydellä höyryllä koko yön kohti onnettomuuspaikkaa omaa turvallisuuttaan uhaten.
Eloonjääneet pelastautuivat laivaan erilaisin keinoin. Osa jaksoi kiivetä ylös köysitikkaita omin avuin; osa nostettiin kantoliinan avulla ylös ja lapsia nostettiin postisäkeissä. Muutaman onnekkaan koettelemus oli ohi. Carpathia saapui
New Yorkiin huhtikuun 8. päivän iltana, ja sitä oli vastaanottamassa 40 000-päinen ihmisjoukko, joka koostui matkustajien perheenjäsenistä ja lehdistöstä.
Vasta useita päiviä laivan satamaan saapumisen jälkeen yleisö sai tietää onnettomuuden valtavasta mittakaavasta. Onnettomuuspaikalle matkustettiin etsimään hukkuneita, ja katastrofin syytä yritettiin selvittää. ”Uppoamaton laiva” ja modernin teknologian taidonnäyte, joka symboloi ihmiskunnan kehitystä ja taitoja, oli kadonnut meren pohjaan vieden mennessään yli 1 500 ihmisen hengen. Eikä maailma olisi koskaan enää entisensä.