Mailmaan historian käännekohtia
Musta surma
Totuus ihmiskuntaa rampauttavasta taudista
kauhistuttava tositarina maailmaa rampauttavan
taudin leviämisestä
Nautittuaan sukupolvien ajan auringosta ja lämpimästä ilmanalaista Eurooppa oli kokenut odottamattoman väestöräjähdyksen ja maanosassa eli enemmän ihmisiä kuin koskaan. Ensimmäisen vuosituhannen vaihteessa Euroopassa eli 24 miljoonaa ihmistä, ja vuoteen 1340 mennessä luku oli noussut 54 miljoonaan.
Kokonaiset kansakunnat sinnittelivät juuri ja juuri viljelymaidensa varassa ja alkoivat jo hakea ravintoa metsistä. Ruoansaanti alkoi olla väestömäärään nähden riittävyyden rajoilla. Yhtä aikaa pienen jääkauden kanssa maanosaan hiipi hirvittävä vitsaus, ja Euroopan väkiluku romahti 37 miljoonaan.
Kuolemaa kylvävän taudin alkuperä on jäänyt tuntemattomaksi. Monet uskovat, että se lähti liikkeelle Kaakkois-Afrikasta, kulki pitkin Niiliä ja saapui lopulta Euraasiaan. Karmea vitsaus kipitti tuhansin jaloin laivojen kosteissa ruumissa, viljaa pursuavissa siiloissa ja myllyissä, saastaisilla kaduilla ja liasta liukkailla laitureilla – ja lisääntyi tulevina vuosina entisestään.
Se siirtyi eteenpäin valtavien mustarottien selästä, kehittyi Yersinia pestis -tartunnan saaneiden kirppujen veressä ja kasvoi ruttoon sairastuneiden uhriensa verensekaisissa ysköksissä. Se jatkoi matkaansa sairastuneiden ihmisten nivusiin ja kainaloihin nousseista haisevista rakkuloista. Se iski raivoisasti ja armottomasti: tappoi perheitä tunneissa ja hävitti kokonaisia kaupunkeja muutamassa päivässä.
Vaikka kutsumme tuota Euroopan polvilleen pakottanutta 1300-luvun suurta pandemiaa mustaksi surmaksi, tuolloin se tunnettiin apokalyptisellä lempinimellä paiserutto. Länsi-Euroopassa oli meneillään satavuotinen sota, idässä pysäyttämätön Kultainen orda ja nälänhätä alkoivat murtaa valtioita, ja ihmiset selvisivät enää jotenkuten. Sitten saapui tauti ja toi mukanaan kuoleman. Ihmiset tiesivät, että ruton kirous oli heidän yllään ja monet pelkäsivät maailmanloppua.
Ruttoon liittyy paljon mystiikkaa, ja vielä nykyäänkin tutkijat yrittävät selvittää vitsauksen tarkkoja osasia ja kulkureittejä Euroopassa. Se tiedetään varmasti, että tauti lähti liikkeelle maanosan itäosasta ja siirtyi siitä Mongolian halki Caffaan (nykyisen Ukrainan Feodosijaan), Sisiliaan ja Etelä-Eurooppaan. Huippunsa se koki Ranskassa ja Englannissa.
Tutkijat ovat samaa mieltä siitä, että taudin tärkein ase oli paiserutto, bakteeri, jota jyrsijöissä elävät kirput kantoivat. Ruton levittämisestä syytettiin aiemmin – ja usein vieläkin – mustarottaa, mutta viimeaikaisten tutkimusten mukaan on todennäköisempää, että tautia levittikin aasialainen gerbiili.
Itse bakteeri – Yersinia pestis – oli inhottava tapaus: se tarttui kirppujen vereen ja aiheutti vanhan veren ja solujen kertymistä rauhasmahaan (läppäosa, joka on kirpun vatsan edessä). Solutukoksen seurauksena käy niin, että kun kirppu puree seuraavaa uhriaan, paine sen mahassa pakottaa osan aiemmin niellystä verestä uuden uhrin puremahaavaan ja samalla mukaan tulee tuhansia bakteerisoluja jotka ovat lisääntyneet rauhasmahassa.
Yersinia pestis -bakteerimassat siirtyvät uhrin imusolmukekanavia pitkin puremakohdasta lähimpään imusolmukkeeseen. Haavaan päästyään bakteerit valtaavat imusolmukkeen niin rajulla voimalla, että se alkaa turvota, jäykistyä, erittää mätää. Useimpia ihmisiä kirput purevat jalkoihin, joten lähin imusolmuke on silloin nivusissa. Laajentuneet imusolmukepaiseet
olivatkin yleensä ensimmäinen merkki ruttoon sairastumisesta. Ne olivat rumia ja kivuliaita ja niiden koko vaihteli viinirypäleestä suureen appelsiiniin ja ne tekivät liikkumisesta sietämätöntä.
Ennen imusolmukkeiden turpoamista uhrit saivat jo pienen ennakkovaroituksen. Heille tuli flunssankaltaisia oireita, joiden jälkeen nousi nopeasti korkea kuume. Päivässä tai kahdessa niitä seurasivat pienet pyöreät ihottumarinkulat, joita tuli kaikkialle kehoon ja erityisen runsaasti imusolmukkeiden lähelle. Ne johtuivat verisuonen seinämien heikkoudesta ja sisäisestä verenvuodosta ja olivat varma merkki siitä, että uhrilla ei ollut perinteinen ikävä flunssa, vaan kuten Shakespeare sen pukee sanoiksi: ”...kuin paisettunut rutto, joka varman tuo kuoleman” (suom. Paavo Cajander, 1895). Sen jälkeen, kun imusolmukkeiden mätä tihkui ihon läpi, sairaus eteni nopeasti. Seuraavaksi tuli ripuli ja alkoi oksentelu, paiseiden puhkeamisen jälkeen verenmyrkytys, hengitysvaikeuksia ja lopulta keuhkokuume, joka vei ihmiseltä hengen.
Kahden viikon kuluessa neljä viidestä ruttoon sairastuneesta kuoli.
Italian Sienasta kotoisin oleva kronikoitsija Agnolo di Tura del Grasso tiivisti ajan kamaluuden oivallisesti: ”En tiedä, miten alkaisin kertoa kauheuksista. Lähes kaikki sen kohdanneet olivat surun murtamia. Ihmiskielellä on mahdotonta kuvailla sitä kauheutta. Ne jotka eivät nähneet tuota kamaluutta, pitäkööt itseään siunattuina. Ihmiset kuolivat lähes välittömästi. Heidän kainalonsa ja nivusensa turposivat ja he kaatuivat kesken lauseen kuolleina maahan. Isät hylkäsivät lapsensa ja vaimot miehensä, veljet erkanivat toisistaan, kaikki pakenivat toistensa luota, koska tauti näytti tarttuvan hengityksestä ja katseesta. Niin he kuolivat eikä mistään enää löytynyt ihmisiä hautaamaan kuolleita. Ei rahasta, ei ystävyydestä”
Sairastuttuaan ruttoon ja lopun jo lähestyessä Ranskan kuningas Filip VI antoi Pariisin yliopiston lääketieteen tiedekunnalle tehtäväksi selvittää sairauden alkuperän, jotta sitä vastaan pystyttäisiin taistelemaan. Professorien löydökset eivät tienneet mitään hyvää: he selittivät tragediaa sillä, että Saturnus, Mars ja Jupiter olivat yhtä aikaa Vesimiehessä, ja Saturnus tietyssä kohden Jupiterin huonetta – kosmoksen tahtoa ei voitaisi muuttaa millään keinoin. Jupiterin uskottiin olevan lämmön ja kosteiden höyryjen lähde, ja kuuman ja kuivan Marsin uskottiin sytyttävän höyryjä tuleen. Ruttohöyryjen uskottiin muodostavan paksua haisevaa sairaushuurua, jota kutsuttiin miasmaksi. Se koostui tulivuorien rikkipitoisesta aineksesta ja raivoisista maanjäristysvoimista.
Sitä pidettiin mustan surman suurimpana syynä ja ihmiset lakkasivat peseytymästä (koska sillä tavoin huokoset avautuivat miasmalle), linnoittautuivat suljettuihin huoneisiin, joissa oli paksut seinävaatteet myrkyllistä ilmaa pysäyttämässä, ja alkoivat käyttää kukkakimppuja ja hajustepusseja, jotta kestivät etovaa hajua. Mikään näistä keinoista ei suojellut heitä sairaudelta.
Vuonna 1346 idästä alkoi kuulua tietoja raamatussa mainitusta paiserutosta. Kerrottiin, että taivaalta sataa sammakoita, käärmeitä ja rakeita, nousee haisevaa savua ja ukkosia. Kultaisen ordan mongolit hyökkäsivät Mustanmeren pohjoisrannikolla olevaan saarisatamaan
Caffaan. Mongolit piirittivät kaupungin ja olivat valmistautuneet pitkittyneeseen taisteluun, kun musta surma yllätti. Yhtäkkiä sotajoukot tekivät kuolemaa ja piirittäjien ote kaupungista alkoi livetä. Se on ensimmäinen tunnettu tapaus biologisesta sodankäynnistä: ennen vetäytymistään kohti itää, mongolijoukot kokosivat omiensa ruumiit ja linkosivat ne katapultilla Caffan muurien sisäpuolelle.
Siinä hetkessä rutto iski Eurooppaan. Se oli kulkenut Aaian poikki viisitoista vuotta mutta Euroopan tuhoamiseen sillä kului vaivaiset viisi. Kun ordajoukot palasivat häntä koipien välissä kotiin, musta surma vyöryi pitkin Mustanmeren rannikkoa ja suoraan Bysanttiin (nykyisen Bulgarian eteläosiin). Vuoteen 1347 mennessä juuri, kun englantilaisen Plantagenet-hallitsijasuvun vesa Johanna Englantilainen oli lähdössä Britanniasta mennäkseen naimisiin prinssi Pietari I Julman kanssa ja muodostaakseen siten poliittisen liiton, rutto iski Sisilian Messinaan. Siellä pelästyneet maalaiset huomasivat hirviön hyökkäävän mereltä käsin ja ryhtyivät estämään laivojen pääsyn satamaan, mutta se oli jo myöhäistä.
Genovasta ja Konstantinopolista saapuvat kauppalaivat kuljettivat ruttoa manner-Italiaan, missä se jatkoi matkaansa pitkin jokia, kanaaleja ja teitä. Vuoteen 1348 mennessä Venetsiassa, Rodoksella, Kyproksella ja Messinassa kuoli päivittäin ruttoon 600 ihmistä. Taudin invaasio kiihdytti vauhtiaan ja se iski täysillä keski Europpaan. Se karsi 60 % Marseillen asukkaista ja puolet pariisilaisista. Kuolinluvut olivat niin suuria, että Bordeauxin pormestari käski sytyttää kaupungin sataman tuleen, mikä oli huomattavan kaukonäköinen teko ottaen huomioon, että noina aikoina käärmeitä ja huuruja pelättiin enemmän kuin jyrsijöitä.
Britanniassa tilanne oli tuolloin vielä hieman parempi. Kun musta surma saapui 1348 Englannin etelärannikolle – lähinnä Bristolin, Weymouthin ja Lontoon satamien kautta – se tappoi 50 prosenttia väestöstä ja riehuessaan voimakkaimmillaan keväällä 1349 se vei Lontoossa noin 300 ihmisen hengen päivässä.
Se oli valtava määrä aikana, jolloin elettiin maanviljelystä ja maan vauraus oli kiinni maasta. Hehtaarikaupalla kultaisina loistavia viljapeltoja jäi ilman kyntäjää ja kylväjää. Ritarit ja papit päätyivät raatamaan hiki otsassa peltotöihin ja syntyi uusi talonpoikaissääty, kun säätyläisillä ei enää ollut orjia työvoimana ja heidän oli pakko vuokrata maitaan eloon jääneille maatyöläisille. Heidän työtään tarvittiin väestökadon myötä nyt kipeästi ja heistä tuli ensimmäistä kertaa itsenäisiä. Näin vapautui pääomaa, joka liikkui nyt rivakammin ja saattoi johtaa kapitalismin esiasteen syntymiseen.
Se johti tosin myös kylien autioitumiseen Englannissa.
Sen lisäksi, että sairaus verotti väestöä maaseudulla, ylimystön kiinteistöt kaatuivat myös muhkeisiin leskenosuuksiin, joita oli maksettava leskeksi jääneille koko heidän elinikänsä ajan. Leskenosuus oli kolmannes kuolleen puolison tuloista. Kun kuolleiden määrä kasvoi ja ikääntyvät lesket kahmivat nuorten lordien perintöjä niin, että he olivat pian itse yhtä köyhiä ja rutolle alttiita. Englannin ruttoa edeltäneen ajan liikakansoitus tarkoitti sitä, että rutto ei aluksi vaikuttanut mitenkään työmarkkinoihin, mutta seuraava sukupolvi 1370-luvulla kärsi työvoimapulasta. Ison-Britannian hallitus sääti sen vuoksi entistä tiukempia lakeja, joilla pyrittiin estämään palkkojen nouseminen liian korkeiksi. Se johti lopulta talonpoikaiskapinaan 1381. Samaa nähtiin muuallakin Euroopassa. Musta surma sai Ranskassa aikaan Jacquerien kapinan (1358) ja Italiassa Ciompin kapinan (1378).
Vaikka papisto loi ihmisille turvaa, mustaa surmaa vastaan sekin oli voimaton. Pappeja pidettiin lääkärien jälkeen seuraavaksi tärkeimpänä tukena, mutta heillä ei ollut lupaa kajota ”Jumalan ruumiiseen” eivätkä he siten voineet tehdä ruumiinavauksia ja varmistaa menehtyneiden kuolinsyytä. Ruttoa pelkäävät papit kieltäytyivät myös antamasta viimeistä voitelua kuolleille ja kehottivatkin ihmisiä tunnustamaan syntinsä toinen toisilleen. Hautajaisseremonioista luovuttiin ja ruumiit ladottiin korkeisiin pinoihin ja kunkin kerroksen väliin levitettiin multaa. Yritteliäät talonpojat alkoivat maksua vastan huolehtia ruumiiden hautaamisesta.
Lopulta papisto kielsi ruumiiden tuomisen kaupunkiin, ja koska kuolemasta oli tullut niin säännöllinen vieras, kirkonkelloja ei enää soitettu hautajaisten merkiksi. Vuonna
1348 kohdattiin toinen, paljon suurempi uskonnollinen uhka. Saksassa syntyi niin sanottujen flagellanttien veljeskunta, joka marssi tuhatpäisenä joukkona halki kotimaansa 33,5 päivää yhtä soittoa (vapahtajan maan päällä elämien vuosien merkiksi). Samalla he ruoskivat itseään metallivahvisteisilla vöillä osoittaakseen katumusta ja säästyäkseen Jumalan vihalta. Heihin suhtauduttiin vähän samalla tavalla kuin nykyisiin rokkitähtiin. Monet pyrkivät pääsemään aivan heidän lähelleen saadakseen edes muutaman pisaran heidän pyhistä haavoistaan vuotavaa verta.
Liike kuihtui kokoon vuoteen 1349 mennessä. Liikkeelle kävi kuin mille tahansa muotivirtaukselle. Se houkutteli mukaansa vääränlaisia ihmisiä ja kulkureita, jotka halusivat vain hyötyä flagellanttien maineesta. Liikkeellä oli kuitenkin suuri vaikutus yleiseen mielialaan. Äärikristillisen ajattelun vahvistuminen muutenkin vahvan maailmanlopun tunnelman kanssa löi tulta antisemitismiin eri puolilla Eurooppaa, ja juutalaisia alettiin vainota enemmän kuin koskaan.
Juutalaiset liitettiin mystiseen Kabbalaan
(ja mustaan magiaan). Euroopassa eli tuolloin
2,5 miljoonaa juutalaista, ja noituudesta ja rikollisuudesta epäiltiin aina ensin juutalaisia. Juutalaiset olivat hallinneet kansainvälistä kauppaa 1000-luvulla, mutta meneillään oli rappeutumisen aika, jonka lopuksi italialaiset kauppiaat ottivat heidän asemansa haltuunsa 1500-luvulla. Juutalaiset elivät hajaantuneina eri puolille Eurooppaa ja kulkivat paikasta toiseen. Heidän väitettiin keittävän myrkkyä basiliskin nahasta, hämähäkeistä, liskoista ja sammakoista. Kaivojen myrkyttämiseen tarkoitettuihin liemiin heidän kerrottiin käyttävän jopa kristittyjen sydämiä ja ehtoollisleipää.
Asiaa ei millään muotoa parantanut se, että juutalaisia kidutettiin, kunnes he myönsivät tekemättömät rikkomuksensa, kuten Agimet vuonna 1348, jolloin rutto oli voimakkaimmillaan. Vuonna 1349 Strasbourgissa poltettiin hautausmaalla 2 000 juutalaista pyhän Valentinuksen päivänä. Sama rikos toistettiin muissa kaupungeissa Saksassa ja Sveitsissä, mikä kiihdytti juutalaisten massamuuttoja pitkin Eurooppaa.
He pakenivat Puolaan, koska Puolan kuningas
Kasimir oli rakastunut juutalaisnaiseen ja avasi maansa rajat rakastettunsa kansalle. Siellä he elivät aina holokaustiin asti. Kun juutalaiset pakenivat kuollakseen muita ihmisiä, hirviö itse alkoi jo laantua. Rutto saavutti Ruotsin 1350, ja kun sen matka lopulta kiertyi Venäjälle asti, tauti oli Ranskassa ja Englannissa jo ohi.
Historiantutkijat eivät ole koskaan päässet yhteisymmärrykseen siitä, mikä taudin lopulta nitisti, vaikka monella seikalla uskottiin olevan siihen vaikutusta: karanteeneilla, hieman paremmalla hygienialla sekä pitkin poikin Eurooppaa liikkuvien ihmisten pienemmällä määrällä, mikä puolestaan johtui sekä väestökadosta että pelosta saada tartunta vilkkailla kauppareiteillä. Rutto tappoi arviolta 40–50 prosenttia Euroopan väestöstä eli yhteensä noin 20 miljoonaa ihmistä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1918 Eurooppaa koetellut espanjantauti tappoi Euroopan maista yhteensä 50 miljoonaa ihmistä. Maanosaa ei ole koskaan ennen sitä eikä sen jälkeen koetellut mikään yhtä raju tartuntatauti.
Yhä tänä päivänäkin rutto mainitaan muun muassa lastenloruissa, mikä on eräänlainen tiedostomaton testamentti, joka kertoo taudin valtavasta psykologisesta vaikutuksesta henkiin jääneisiin. ”Ring around the roses; a pocketful of posies; ashes, ashes; we all fall down!” (suom. Ruusurengas iholla, pussillinen hajusteita, tuhkaa tuhkaa ja kaikki tuhoutuu!”) Ruton alkuvaiheissa sairastuneiden tiedettiin saavan punaista ihottumaa, joka muodosti ympyrän, ja ihmisiä kehotettiin käyttämään hajupusseja tai kuivattuja yrttejä karkottamaan sairautta.
Hirviön todellisesta luonteesta tietämättöminä monet kuvittelivat, että musta surma on miasmaattinen, myrkyllisten kaasujen ja huurujen aiheuttama tauti. Hajupusseja pidettiin mukana ja yrttejä poltettiin kodeissa ja peseytymistä vältettiin (koska se avasi ihohuokosia). Jotkut jopa pirskottelivat virtsaa päälleen vahvistaakseen luonnollista vastustuskykyään ulkoisia savuja ja höyryjä vastaan. Lorun alkuosan arvellaan viittaavan tähän.
Historioitsijat uskovat, että jyrsijöiden joukkokuolema Lontoon tulipalossa (1666), oli ainoa asia, joka esti Englantia ajautumasta täysin tuhoon. Vei 150 vuotta ennen kuin Eurooppa oli täysin toipunut rutosta, ja siitä selvinneet ajattelivat todistaneensa maailmanloppua.
Kun mustaa surmaa seuraavalla vuosisadalla Eurooppaa runtelivat vuorostaan sota, kuolema ja nälkä, lyyhistynyt Eurooppa oli hartiavoimin nostettava jälleen jaloilleen. Taikauskoiselle ja jumalaa pelkäävälle kansalle musta surma oli kuin maanpäällinen helvetti, jota vastaan heillä ei ollut keinoja taistella. Se aika ei unohdu koskaan.
”Rutto tappoi arviolta 40–50 prosenttia Euroopan väestöstä eli yhteensä noin
20 miljoonaa ihmistä”