Mailmaan historian käännekohtia
Leninin verinen vallankumous
Venäjän muutos lokakuun vallankumouksen jälkeen
Vuosikausien yhteiskunnallinen rauhattomuus huipentui lokakuussa 1917,
kun Lenin vei vallankumouksen Pietariin ja sai yhteiskunnan sekaisin
Aseet lauloivat ja tuhatpäinen kansa vaati vallankumousta huutaen. 23. lokakuuta 1917 Vladimir Leninin kannattajamassat saartoivat Pietarin Talvipalatsin, jossa saamaton hallitus istui ja josta tuli sosialistisen vallankumouksen tapahtumien keskipiste. Tämä oli sekä poliittinen että ideologinen voitto Leninille ja hänen joukoilleen. Se oli voittoisa päätös vuosikausien teorioinnille ja vehkeilylle, josta suuren osan Lenin vietti maanpaossa ennen kuin palasi Venäjälle vapauttamaan kansansa. Vaikka juhlinta jäikin lyhyeksi, yhteiskunnan muuttaminen yksinvallasta sosialistiseksi oli poikkeuksellinen saavutus.
Vielä 1700-luvun lopulla Venäjällä oli noin miljoona aatelista määräämässä noin 97 miljoonan talonpojan asioista, ja vuoden 1897 väestönlaskennan mukaan keskiluokkaa ei ollut juuri ollenkaan Teollisuus oli musertavan maatalousvoittoista, ja talonpojat työskentelivät rikkaalle vähemmistölle kuuluvilla mailla. Vuoden 1861 lakiasetus siirsi osan näistä maista talonpoikaiskommuunien omistukseen. Hallitus takasi kuitenkin maanomistajille hyvityksen, ja kommuunien piti maksaa tämä hyvitys takaisin valtiolle. Nämä maksut lakkautettiin 1905, mutta siitä lähtien talonpojat olivat samalla lailla kiitollisuudenvelassa kommuuneille kuin he olivat olleet maanomistajille. Myös väestö kasvoi tasaista tahtia, mikä tarkoitti sitä, että maata ei ollut riittävästi kaikille. Teollisen vallankumouksen öljy- ja rautatiebuumi tapahtui Venäjällä muuta Eurooppaa hitaammin ja myöhemmin. Mutta kun se alkoi, Venäjälle syntyi kasvava keskiluokka, joka suosi läntisen kapitalismin tyylistä liiketoimintaa enemmän kuin, mitä Venäjällä oli ollut tapana siihen asti. Työläiset muuttivat teollisuusalueille, mutta koska virallista valvontaa ei ollut juuri nimeksikään, työläisten asuttamien liikakansoitettujen slummien olot olivat karmeat.
Sen ajan Venäjää johti tsaari, joka nautti armeijan, poliisin, Venäjän ortodoksisen kirkon, maata omistavan aateliston ja virkakoneiston tukea. Aleksanteri II (1855–81) oli toteuttanut joitakin uudistuksia, kuten alue- ja provinssikokoukset, jotka edustivat maatalouden ja teollisuuden työläisiä paikallisessa hallituksessa. Aleksanteri III (1881–94) alkoi kuitenkin kumota näitä muutoksia, ja Venäjän viimeinen keisari Nikolai II jatkoi, monien pettymykseksi, samalla ankaralla linjalla. Hänen mielestään kaikki yhteiskunnalliset muutokset olivat ”järjetöntä haaveilua”, ja hän teki selväksi, että oli peräänantamattoman sitoutunut itsevaltiuteen.
Vallankumouksen eri merkit alkoivat itää jo vuonna 1860. Populismin tapaiset liikkeet alkoivat suunnitella tulevaisuutta, jossa siirryttäisiin monoliittisesta valtiosta kohti toisiaan vastavuoroisesti tukevien kommuunien järjestelmää. Nämä idealistiset ajatukset törmäsivät seinään yliopisto-opiskelijoiden viedessä viestiä maaseudulle. Siellä talonpojat suhtautuivat ideoihin vihamielisesti ajatellen, että opiskelijoiden hyvää tarkoittavat ajatukset olivat järjettömiä, röyhkeitä ja mahdottomia saavuttaa. Populismi hylättiin, ja tässä kohtaa Karl Marx -nimisen poliittisen analyytikon ajatukset alkoivat ottaa tuulta alleen.
Marx turhautui usein siihen, että hänen seuraajansa yksinkertaistivat hänen monimutkaisia kirjoituksiaan ja veivät niitä sellaisiin suuntiin, joita hän ei hyväksynyt. Ihmiset pitivät kuitenkin kiinni hänen tuotantovälineiden hallintaan liittyvistä keskeisistä ajatuksista.
Marxin mukaan historia oli loppumaton muutoksen prosessi, jossa tietyt sosiaaliset luokat käyttivät hyväkseen kaikkien muiden työpanosta ja muodostivat siten valta-aseman. Sen jälkeen heidän määräävä asemansa loppui, ja sen korvasi jokin muu nouseva luokka, joka ammensi voimaa ennalta arvaamattomista lähteistä. Lopulta heidät korvattaisiin samoista syistä, ja sykli jatkuisi edelleen.
Tämän prosessin myötä Venäjän porvarit (keskiluokka) korvaisivat ylimystön, ja vasta sen jälkeen proletariaatti (työväenluokka) syrjäyttäisi porvariston omassa vallankumouksessaan. Sen sijaan, että nämä ennustetut tapahtumat olisivat toteutuneet omia aikojaan, eri ryhmittymät halusivat ryhtyä tositoimiin vaikka
”POPULISMI HYLÄTTIIN, JA TÄSSÄ KOHTAA KARL MARX -NIMISEN POLIITTISEN ANALYYTIKON AJATUKSET ALKOIVAT OTTAA TUULTA
ALLEEN”
väkisin. Yhteiskunnallinen vallankumous alkoi populistisesta liikkeestä, jonka tarkoituksena oli muodostaa valtava määrä työläisten osuuskuntia. Tosi asiassa Marxin teorioita vaalivat kuitenkin Venäjän sosiaalidemokraatit. Ryhmä ei kuitenkaan pystynyt olemaan samaa mieltä asioista, ja sosiaalidemokraatit jakaantuivat kahteen siipeen: bolsevikkeihin (”enemmistön miehet”) ja mensevikkeihin (”vähemmistön miehet”). Mensevikkien johtohahmo oli Juli Tsederbaum, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Martov. Bolsevikkien johtaja puolestaan oli Vladimir Iljitš Uljanov, jonka historia tuntee nimellä Lenin.
Martov uskoi ruohonjuuritason demokratiaan, jossa jokaisen ääni oli yhtä arvokas. Lenin taas halusi ehdottomasti, että vallankumousta säätelisi pieni intellektuellien ryhmittymä.
Kävi kuitenkin niin, että vallankumous puhkesi kuin itsestään 1905 ilman, että kumpikaan suuntauksista oli siitä suoranaisesti vastuussa. 9. tammikuuta tehdastyöläisten ryhmittymä osoitti mieltään Talvipalatsin ulkopuolella, ja armeijan tultua paikalle tapahtuma riistäytyi käsistä johtaen yli 100 ihmisen kuolemaan. Siitä seurasi yleislakko, ja useita upseereja teloitettiin. Näiden joukossa oli myös tsaari Nikolai II:n lanko, Moskovan kenraalikuvernööri Sergei Aleksandrovitš Romanov. Eri maakunnissa puhkesi talonpoikaismellakoita, ja panssarilaiva Potemkinilla ryhdyttiin kapinaan. Tsaari Nikolai suostuteltiin muodostamaan kansallinen parlamentti. Se jaettiin kahteen huoneeseen: valtioneuvostoon (ylähuone) ja duumaan (alahuone), joka mahdollistaisi työväenluokalle edustuksen ja äänestysmahdollisuuden Nikolai ei kuitenkaan antanut duumalle mitään valtaa, vaan sen rooli jäi pelkästään neuvoa antavaksi.
Jotain uudistuksia kuitenkin vietiin läpi. Koulutus- ja terveysjärjestelmät vakiinnutettiin, ja lakeja muutettiin niin, että talonpojat saivat niin halutessaan ryhtyä maanomistajiksi, minkä puolet heistä tekikin vuoteen 1915 mennessä. Bolsevikkien ja mensevikkien keskinäinen kinastelu jatkui edelleen. Edellinen halusi eroon vastarintaliikkeen statuksesta ja julkisemman suhteen hiljattain laillistettuihin ammattiliittoihin. Jälkimmäinen taas uskoi edelleen, että ylimystön aseman heikettyä edeltäneiden tapahtumien vuoksi proletariaatti voisi hallita yhteiskuntaa.
Sitten, vuonna 1914, syttyi sota, ja inflaatio räjähti käsiin. Verot nostettiin lamauttavalle tasolle, ja talonpoikien piti tulla toimeen lähes olemattomalla oman maansa tuotolla. Mensevikit kannattivat Venäjän puolustavaa taktiikkaa Venäjää kohtaan. Radikaalimmat bolsevikit, äänekkään Leninin johdolla, kannattivat tilanteen lietsomista sisällissotaan, jossa vastakkain olisivat Venäjän työväenluokka ja vanha hallitus. Onnistuessaan se johtaisi vallankumoukselliseen sotaan koko
Euroopassa.
Jälleen vuoden 1917 kapinan alussa eri poliittiset siivet kompuroivat kilpaillessaan omistusoikeudesta sen sijaan, että olisivat johtaneet rintamana. Yleinen rauhattomuus johti yhtäkkiä valtavaan sekasortoon. 23. helmikuuta tuhannet naispuoliset tehdastyöläiset jalkautuivat Pietarin kaduille juhlimaan naisten päivää. Tapahtuman luonne kuitenkin muuttui, kun naiset alkoivat iskulausein vaatia leipää ja laulaa Ranskan vallankumouslaulua Marseljeesia.
Kolme päivää myöhemmin Znamenskyn rykmentti aukaisi tulen mellakoivalla Znamenskyn aukiolla, minkä seurauksena muiden rykmenttien sotilaat ryhtyivät protestiksi kapinaan. Seuraavana päivänä
Pietari antautui kumouksellisille viranomaisten jättäessä Talvipalatsin ja duuman kaaoksen keskelle.
”LUVATUT VAALIT SIIRTYIVÄT,
MUTTA ENNEN KUIN PÄÄSTIIN NIIN PITKÄLLE, BOLSEVIKIT KAAPPASIVAT
VALLAN.” Lenin puhuu Taurian palatsissa 1917 Väliaikainen hallitus Petrogradissa 1917