Mailmaan historian käännekohtia
Washington
Miten Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti valittiin
Napoleon oli häviöllä. Hän tiesi häviävänsä. Mutta hän puhui niin vakuuttavasti, etteivät hänen joukkonsa ymmärtäneet lähestyvää tappiota, joka oli jo ilmiselvää Napoleonille. Hän sanoi miehilleen: ”Wellington on huono kenraali”, vaikka samainen huono kenraali oli kukistanut hänet. Pitkin hampain hän joutui myöntämään, että häviön syynä olivat osittain hänen omat virheensä. Ratsastaessaan sotilasrivistöjen välissä Napoleon kuuli äänen, joka oli todennäköisesti hänen omansa, kannustavan miehiä taisteluun. Viesti oli vahva ja horjumaton, mutta kasvojen ilme kertoi toista tarinaa, sillä Napoleon tunsi selässään adjutanttiensa huolestuneet katseet.
Hän näki omien miestensä kuolevan, ja kaikkialla lojui sikin
Vaikka Waterloon taistelu
on Britanniassa suuri ylpeyden aihe, tosiasiassa se oli yhden miehen uhkapeli, jonka panokset olivat
korkeat
sokin ruumiita sinisissä univormuissa vihollisen vyöryessä säälimättömästi eteenpäin. Miehet kirkuivat, nyyhkyttivät ja menivät kauhusta mykiksi sekasorron ottaessa vallan. Vain kaksi tuntia aikaisemmin voitto oli ollut Napoleonin käsissä. Sen jälkeen hän oli menettänyt kaiken – taistelun, valtakunnan ja entuudestaan tutun elämänsä.
Napoleonin tie Waterloohon, hänen loistava menestyksensä ja tuhoisa tappionsa kuuluvat maailman historian kaikkien aikojen upeimpiin ja surkeimpiin saavutuksiin. Kenraali Bonaparte oli ollut paljon enemmän kuin pelkästään mies oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hänen tiensä melko tuntemattomasta miehestä ihannoiduksi keisariksi oli hänen taktisen neroutensa, pelottoman luonteensa ja sävähdyttävän karismansa ansiota. Hän oli johtanut maansa epätoivosta maailman näyttämön korkeimmalle palkintopallille. Napoleonin vallan aikana Ranska oli laajentunut hallitsemaan suurinta osaa Manner-Eurooppaa, ja Napoleonista oli tullut yli 70 miljoonan ihmisen hallisija.
Sotien, uhrausten ja valloitusten myötä Napoleon oli päässyt lähemmäs suurinta unelmaansa – yhtenäistä ja rauhanomaista Eurooppaa – kuin kukaan muu. Mutta kun hän vuonna 1812 hän päätti ryhtyä valloittamaan Venäjää, kaikki hänen siihen asti saavuttamansa oli tuhoon tuomittu. Yritys oli katastrofi, ja pelkkiin voittoihin tottunut Napoleon sai totutella myös häviöön. Hän oli aina voittanut näyttävästi ja hävisi myös samalla tyylillä. Preussi, Venäjä ja Itävalta liittoutuivat Ranskaa vastaan ja pistivät pystyyn raa'an taistelun Leipzigissä 1813. Keisarikunta mureni
nopeasti, ja valloittajasta tuli pian valloituksen kohde. Vuonna 1814 liittoutuneet saapuivat
Ranskan rannikolle, ja Napoleonin sotilaallisesta nerokkuudesta huolimatta ne saavuttivat pääkaupungin maaliskuussa.
Vain muutamassa päivässä Napoleon todisti kerran niin uskollisten miesten kääntävän yksi kerrallaan selkänsä hänelle. Liittoutuneiden lyömättömän uhan edessä he väittivät, että vihan kohteena oli Ranskan sijasta Napoleon itse. Liittoutuneet olivat samaa mieltä. 2. huhtikuuta keisari syöstiin vallasta. Napoleon itse johti tuohon aikaan armeijaa Fontainebleaussa, ja ehdotti joukoille marssia pääkaupunkiin. Koska hänen valtansa oli jo heikentynyt, upseerit ja marsalkat ryhtyivät kuitenkin kapinaan. Napoleonilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä kohtalonsa, ja 6. huhtikuuta hän luopui kruunusta ilmoittaen, että ”ei ole mitään henkilökohtaisia uhrauksia – ei edes hänen oman elämänsä uhraamista – jota hän ei [ollut] valmis tekemään Ranskan edun nimissä”. Napoleon karkotettiin maasta Elban saarelle, jotta hän pysyisi pois tieltä, toivottavasti loppuikänsä.
Elban saari ei ollut otollisin paikka Napoleonin tulevaisuuden kannalta. Juuri ennen Napoleonin saapumista saarelle, siellä oli poltettu keisaria esittävä nukke, ja tunnelma oli muutenkin ranskalaisvastainen. Napoleon kuitenkin otti hallitsijan roolin takapajuisella saarella. Sen sijaan että Napoleon olisi hyväksynyt kohtalonsa, hän alkoi koota armeijaa ja suunnitella loistokasta paluuta. Kukistetun hallitsijan olotilaa tarkastamaan tulleet englantilaiset raportoivat, että Napoleon oli masentunut, murtunut ja alistunut – mutta se oli suuri virhe. Le Petit Caporal esitti vain roolia ja yritti onkia mahdollisimman paljon tietoa Ranskan ja Englannin asioista, jotta pystyisi suunnittelemaan voitokasta paluutaan. Kun alkoi liikkua huhuja Napoleonin salamurhaa suunnittelevasta salaliitosta tai saarelta poistamisesta, Napoleon lähti pakomatkalle 26. helmikuuta 1815.
Napoleonille pako oli keino olla katoamatta historian havinaan, mutta ranskalaisille hänen paluunsa oli urhea pelastus Napoleonia seuranneen vanhanaikaisen Bourbon-suvun vallasta. Kansa ja armeija antoivat tukensa vapauden tuoneelle Napoleonille, ja hetken ajan Ranska näytti ajautuvan jälleen samanlaiseen kapinaan, joka oli alun perin auttanut Napoleonia kipuamaan valtaan.
Mutta liittolaiset tuomitsivat nopeasti ”hullun” keisarin aikeet ja kannustivat ranskalaisia ”kukistamaan tämän viimeisen yrityksen, joka oli rikollinen ja houretilassa laadittu”. Liittoutuneet halusivat julistaa sodan Napoleonille ja sitä myötä päästä eroon hänestä – tekijäksi he kaavailivat Ranskan kansaa. Mutta keisarin karkotus ja paluu oli vahvistanut entisestään hänen asemaansa seuraajiensa silmissä, ja tällaisen suunnattoman vastarinnan seurauksena Ludvig XVII pakeni. Napoleon oli, jälleen kerran, ohjaksissa, mutta Ranskan rajojen ulkopuolella häntä pidettiin lainsuojattomana.
Loistavasta valtaan paluustaan huolimatta vuonna 1805 maailmaa otteessaan pitänyt Napoleon ei ollut enää entisensä. Entinen toiminnan, itseluottamuksen ja karisman ruumiillistuma oli kadonnut. Hän pyysi jatkuvasti apua ja itki usein epätoivoaan eikä ollut myöskään fyysisesti entisensä. Tämä mies ei ollut voittaja vaan karvaan epäonnistumisen ja petoksen kokenut ihmisraunio, joka ei halunnut kokea samaa uudelleen. Todennäköisesti Napoleon oli huolissaan, eikä suotta, sillä hän tiesi, mitä tuleman piti – sota ja vihollisen raivo. Hän ei voinut muuta kuin puolustaa jälleen valtaistuintaan, sillä muuten se olisi anastettu hänen altaan suoralta istumalta.
Napoleon ei ollut valmis sotaan – ei henkisesti
Kun Napoleon takaisin Ranskaan palattuaan tapasi rykmenttinsä hänen kerrotaan astuneen sen eteen ja ilmoittaneen: ”Tässä minä olen. Tappakaa keisarinne, jos haluatte” Napoleonin karkotuksen jälkeen marsalkka Ney, joka johtaa tässä ratsuväkeä, teloitettiin ampumalla
esimerkiksi hänen tukijoilleen.
eikä fyysisesti – mutta hän tiesi, että ellei hän toimisi ensin, tappio olisi väistämätön. Ensin piti hyökätä englantilaisten ja preussilaisten joukkojen kimppuun pohjoisessa ja sitten suunnata kohti Saksassa olevia Itävallan ja Venäjän joukkoja, ennen kuin ne ehtisivät hankkia lisävahvuutta. Kokemattomista alokkaista ja pesunkestävistä sodankävijöistä koostuvan armeijan voimin Napoleon hyökkäsi ensin Blücherin johtamien preussilaisjoukkojen kimppuun ja onnistui aiheuttamaan mittavia vahinkoja. Hän ei kuitenkaan onnistunut käyttämään voittoa hyväkseen ratkaisevalla hetkellä, ja preussilaiset pääsivät pakenemaan. Tätä virhettä hän joutui katumaan.
Sillä hetkellä Napoleon käänsi kuitenkin katseensa Waterloossa sijaitseviin Wellingtonin herttuan johtamiin Britannian, Saksan ja Alankomaiden yhdistettyihin joukkoihin.
Lukumääräisesti Napoleonilla oli etulyöntiasema. Siksi hän halusi iskeä ennen kuin liittoutuneilla olisi aikaa hankkia lisävahvuuksia. Niinpä 72 000 sotilaan ja 246 kanuunan ranskalaisjoukot iskivät liittoutuneiden 68 000 sotilaan ja 157 kanuunan kimppuun. Napoleon tiesi kuitenkin, ettei joukkojen suurempi lukumäärä olisi mikään takuu voitolle, koska oli itse voittanut lukuisia taisteluja, joissa vastustajan joukkojen lukumäärä oli ollut suurempi. Sen sijaan ratkaisevaa oli joukkojen sijainti sekä sääolosuhteet. Varsinkin viimeksi mainitun tekijän suhteen hän oli erittäin epäonninen. Edellisenä yönä oli satanut niin vuolaasti, että taistelukenttä oli pelkkää polveen asti ulottuvaa mutaa. Victor
Hugo kuvaili myöhemmin, että sade ”olisi voinut peittää alleen koko maailman”. Ainakin sade sekoitti Napoleonin suunnitelmat, sillä aseiden siirtäminen sopiviin asemiin oli todella vaikeaa.
Napoleon viivästytti taistelua niin pitkään kuin mahdollista. Hän ratsasti joukkojen seassa ja innosti miehiä pitkillä puheilla. Samalla hän toivoi, että edes tunnin lisäaika ehtisi kuivattamaan kentän. Blücherin komentama Preussin armeija oli kuitenkin jo matkalla, ja Napoleon tiesi, että viivästyksen pitäisi olla täydellisesti ajoitettu.
Joko kello 10:00 tai 11:30 (eri lähteiden mukaan) Napoleon aloitti taistelun hyökkäämällä Hougoumontin maalaistalossa olevien brittiläissotilaiden kimppuun. Tämän sekä toisen maalaistalon, La Haye Sainten, valtaaminen oli strategisesti tärkeää, sillä niiden avulla ranskalaiset pystyisivät iskemään Wellingtonin päälinjaan ilman vastarintaa.
Hougoumontin maalaistalon taistelu oli kova ja raivoisa. Ranskalaisupseeri oli onnistunut tunkeutumaan portille ja rikkomaan sen kirveellä. Mutta kun ranskalaissotilaat menivät sisään, liittolaiset sulkivat portin ja teurastivat taloon tulleet ranskalaiset. Hougoumontin taistelu jatkui tuntikausia. Napoleon lähetti 14
000 sotilasta tähän hulluun rähinään, ja loppua kohti rakennus sytytettiin jopa palamaan, mutta liittoutuneet pitivät pintansa. Wellington kommentoi myöhemmin: ”Taistelun menestyksen ratkaisi Hougoumontin porttien sulkeminen.”
Napoleon siirsi huomionsa englantilaisten ja liittoutuneiden joukkojen keskustaan. Hän määräsi suuren tykistöpatterin ampumaan Wellingtonin asemapaikkaa kohti. Vaikka useita henkiä säästyi liittoutuneiden sotilaiden piiloutuessa maastoon, tuhoisa tykinammus teki kipeästi tarvittavan aukon Wellingtonin puolustukseen. Näytti siltä, että Napoleon olisi vihdoin saavuttanut etumatkaa, mutta sitten näköpiiriin ilmestyi preussilaisia. Musta-asuiset hahmot ilmestyivät metsistä ja ryhmittyivät asemiin taistelukentän itäpuolelle ja suuntasivat sitten Napoleonin oikeaan sivustaa kohti.
Keisari tiesi nyt, että tärkeintä olisi ajoitus. Niinpä kello 13:30 hän käynnisti liittoutuneiden linjaan tykistöhyökkäyksen, jonka hän toivoi olevan lopullisen tuhoisa. Hänen joukkonsa joutui kuitenkin kulkemaan epätasaisessa ja mutaisessa maastossa brittiläisten heltymättömässä tykistötulessa, ja menetykset olivat raskaat. Ranskalaisten onnistui kuitenkin työntyä liittoutuneiden linjojen läpi ja kiivetä ylös rinnettä ratkaisevan tärkeää La Haye Sainte -maatilaa kohti. Sen valtaaminen takaisi Napoleonille mahdollisuuden iskeä brittiläisjoukkoihin lyhyeltä etäisyydeltä, ja voitto olisi saavutettavissa.
Kun Wellington näki jalkaväen olevan murtumisen kynnyksellä, hän lähetti nopean ja raa'an ratsuväen tekemään selvää Ranskan jalkaväestä. Tämän aiheutti suurta vahinkoa Napoleonin joukoille, mutta se heikensi myös merkittävästi Wellingtonin vasenta sivustaa. Herttua tarvitsi vahvistusta, ja preussilaiset olivat jo matkalla. Napoleon tiesi, että heidän oli määrä saapua noin 16:30. Taistelun laantuessa kello kolmen maissa hänellä oli tarpeeksi aikaa vetää joukkonsa takaisin ja valmistautua kunnolliseen puolustukseen tulevaa hyökkäystä varten. Mutta Napoleonilla ei ollut koskaan tapana pelata varman
päälle – ei taisteluissa eikä yksityiselämässä. Hän oli uhkapeluri. Preussilaisten lähestyessä uhkaavasti vetäytymisen sijasta Napoleon käski miehiään tekemään kaikkensa, jotta La Haye Sainten maatila saataisiin vallattua ja hänen voittonsa sinetöityä.
Ranskalaiset pistivät kaikkensa peliin liittoutuneita vastaan. Grande Batterie -tykistöpatteri tulitti vihollisia tykistötulella ja lopulta kello 18:00–18:30 ratkaiseva maatila oli ranskalaisten hallussa. Vaikutti siltä että Napoleonin uhkapeli oli tuottanut tulosta. Wellingtonin yritykset vallata tukikohta takaisin torjuttiin helposti, ja Ranskan jalkaväki pääsi etenemään nopeasti ratkaisevaan asemaan lähelle Wellingtonin keskilinjaa.
Nyt kaikki oli kiinni siitä, saapuisivatko preussilaiset ajoissa. Wellington tiesi, että ilman heitä taistelu olisi hävitty; ja niin tiesi myös Napoleon.
Keisarin miehet olivat uupuneita. Kun armeijaa kentällä johtanut marsalkka Ney pyysi Napoleonilta lisää joukkoja viimeiseen iskuun, Napoleonin kerrotaan vastanneen: ”Joukkoja! Mistä sinä luulet minun hankkivan niitä? Haluatko, että valmistan ne itse?” Tosiasiassa Napoleonin mielestä oli tärkeämpää pitkittää preussilaisten saapumista taisteluun. Preussilaiset olivat tykittäneet Napoleonin armeijan oikeaa sivustaa yrittäessään vallata Plancenoitin kylää, ja Napoleon tiesi, että niin pitkään kuin preussilaiset pysyisivät siellä, hänellä olisi enemmän aikaa murtaa Wellingtonin linjan keskusta.
Silloin Napoleon päätti vetää esiin valttikorttinsa nimittäin keisarillisen kaartin, joka oli saavuttanut voittoja kerta toisensa jälkeen hänen edukseen. Napoleonin ”lyömättömät joukot” olivat hyvissä voimissa ja valmiita taisteluun. Wellington sanoi myöhemmin, että Napoleonin läsnäolo taistelukentällä vastasi 40 000 sotilasta – nyt Napoleon aikoi todistaa sen. Hän ratsasti noin 600 metrin päässä Wellingtonin linjoista rohkaisten joukkojaan ja vastaamalla heidän ”vive l’empereur!” -tervehdyksiinsä. Pataljoonat muodostivat kolme linjaa, ja musiikin soidessa sekä lippujen liehuessa ne tervehtivät Napoleonia ja jyristivät kohti Britannian keskilinjaa.
Wellingtonin kanuunat olivat valmiina vastaanottamaan heidät. Etäisyyden ollessa niin pieni Ranskan linjoihin repeytyi suuria aukkoja, mutta mahtava kaarti jatkoi etenemistään. He jatkoivat yli peltojen, jotka olivat vihollisen ruumiiden peitossa. Näky oli mahtipontinen, mutta Wellingtonin miehet odottivat kaartia pitkässä ruohikossa harjanteen takana. Ranskalaisten ratsastaessa linjan läpi liittoutuneet loikkasivat pystyyn ja avasivat tulen lähietäisyydeltä Napoleonin ”lyömättömän” joukon järkytykseksi. Ensimmäistä kertaa Ranskan suuren armeijan historiassa taistelukentältä kuului huuto ”kaarti perääntyy!”. Napoleonin valttikortti oli lyöty,
ja vaikutus oli välitön. Ranskalaisjoukot pakenivat kiireesti taistelukentältä, ja Wellington usutti joukkonsa perääntyvien sotilaiden perään. Jotakuinkin samaan aikaan preussilaiset olivat onnistuneet valtaamaan Plancenoitin kylän takaisin, ja Ranskan asemia puolustanut vanha kaarti liittyi paniikissa pakenevien joukkojen massaan. Tappiona alkanut operaatio muuttui sekasortoiseksi perääntymiseksi, kun preussilaiset liittyivät kahakkaan. He syöksyivät perääntyvien ranskalaisten kimppuun takaa päin kostoksi Ranskan keisarikunnan Preussille aiheuttamasta tuhosta. Kun Napoleon tiesi, että kaikki oli menetetty, hän yritti rynnätä vihollisen tulilinjalle, mutta hänen aikeensa estettiin. Seuraavana aamuna eräs upseereista löysi Napoleonin tuijottamassa kyynelehtien tuleen katkerana, murtuneena ja lyötynä.
Napoleonilla oli useita mahdollisuuksia joukkojensa kokoamiseen ja uuteen taistoon.
Olihan hänellä kuitenkin pohjoisessa
117 000 sotilaan armeija hallittavanaan – mutta hän ei tehnyt mitään. Taisteluja käytiin ja voitettiin, mutta niitä johti Ranska eikä Napoleon. Ehkä Napoleon oivalsi siinä vaiheessa lopullisen totuuden – hän voisi voittaa lukemattomia taisteluja muttei koskaan koko sotaa. Yhdistyneet liittolaisjoukot olivat liian ylivoimaisia ja hänen oma asemansa Pariisissa liian epävarma. Hän oivalsi, että sotatoimet oli hävitty, ennen kuin ne olivat edes alkaneet. Napoleonin palatessa Pariisiin aikaisin aamulla 21. kesäkuuta häntä kehotettiin pitäytymään armeijassaan, mutta hän vastasi katkerasti: ”Kokemani isku on kuolettava.” Hän pyysi innottomasti koolle kokousta ja uuden armeijan perustamista maansa pelastamiseksi.
Kun tästä kieltäydyttiin, Napoleonin vastaus oli pelkkä hälyttävä naurahdus. Edustajainhuone oli kenties edelleen huolissaan Napoleonin suosiosta seuraajiensa silmissä ja pyysi Napoleonia luopumaan kruunustaan. He kertoivat myös, että kieltäytyminen tarkoittaisi vallasta syöksemistä. Seuraavana päivänä Napoleon luopui kruunustaan toista, ja tällä kertaa viimeistä kertaa.
Saatuaan selville, että preussilaiset suunnittelivat hänen vangitsemistaan elävänä tai kuolleena, Napoleon pakeni Pariisista ja suunnitteli pakoa Yhdysvaltoihin. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi suunnitelmaksi, ja sen sijaan nyt jo selvästi epätoivoinen Napoleon haki turvapaikkaa pitkäaikaiselta viholliseltaan Britannialta. Britannia hyväksyi pyynnön ja sijoitti hänet Saint Helenan saarelle. Vaikka mukaan lähti kourallinen Napoleonin seuraajia, maastakarkoitus merkitsi Napoleonin johtajuuden päättymistä. Hänen oli pakko elää loppuelämänsä rähjäisessä ja kosteassa Longwood House -talossa. Kuuden vuoden kuluttua hän kuoli. Vaikka Napoleonin kuoleman myötä päättyi valloitusten aikakausi, joka oli vavisuttanut maailmaa perusteellisesti, elämään jäi perintö, joka elää vahvana vielä tänä päivänäkin.