Mailmaan historian käännekohtia
”Minulla on unelma”
Kansakunnan innostaminen muutokseen
Näillä sanoilla väkivallattomaan protestiin uskova pastori, Martin Luther King, puhui satatuhatpäiselle yleisölle Washingtonissa: ”Olen iloinen saadessani osallistua kanssanne tähän hetkeen, joka tullaan muistamaan maamme historiassa merkittävimpänä mielenosoituksena vapauden puolesta.” Oli lokakuun 28. päivä vuonna 1963, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, miten merkittävä hänen roolinsa ja tulevat sanansa olisivat kansakunnalle hänen jakaessaan ikonista unelmansa.
Päivän tapahtumia – joista käytetään nimitystä Marssi Washingtoniin työn ja vapauden puolesta – oltiin suunniteltu jo joulukuusta 1962 lähtien. Alussa keskityttiin mustan väestön työttömyyteen, mutta pian mukaan otettiin myös rotuerottelu ja syrjintä. Sanomaa rodullisesta tasa-arvoisuudesta levitettiin puheiden, laulujen ja rukousten voimalla. Martin Luther King – josta tuli myöhemmin tuon marssin ja mustien koko historian kiistämätön symboli – puhui viimeisenä.
Tapahtumien kulku alkoi varhain. Sana marssista oli levinnyt laajalle, ja kello 08:00 aikaan ensimmäiset 21 tilausjunaa saapuivat pääkaupunkiin. Niitä seurasi tavallisen julkisen liikenteen vuorojen lisäksi 2 000 bussia ja 10 lentokonetta. Noin 1 000 ihmistä – mustaa ja valkoista – vyöryi Lincolnin muistomerkille viiden minuutin välein. Mukana oli myös tunnettuja julkisuuden henkilöitä, mikä antoi marssille lisänäkyvyyttä. Mielenosoittajien joukossa oli Charlton Heston ja Burt Lancaster, kuten myös
”King oli selvinnyt tappouhkauksista, pommiuhkista, lukuisista pidätyksistä ja vankilatuomioista.”
Marlon Brando sähköistä karjakeppiä heiluttaen symboloimassa poliisin raakoja otteita. Puhujat valmistautuivat pitämään puheensa nyt jo neljännesmiljoonan kokoiselle yleisölle, joka oli paljon enemmän kuin odotetut 100 000.
Kasvava väkijoukko uhkui toivoa ja optimismia, mutta pinnan alla kyti myös rauhattomuus. Muualla maassa riehuvien kansalaisoikeusprotestien vuoksi presidentti Kennedy oli suhtautunut vastahakoisesti rauhattomuutta lietsovan marssin pitämiseen. Vaikka järjestäjät lupailivat ”rauhallista protestia”, Pentagon oli määrännyt tuhansittain joukkoja lähiöihin valvomaan tapahtumien kulkua ja paikan päälle lähes 6 000 poliisia. Alkoholin myynti kiellettiin koko kaupungissa. Sairaalat pitivät saatavilla veriplasmaa ja peruivat kiireettömiä leikkauksia. Vankeja oli siirretty muihin laitoksiin. Valmistauduttiin kansalaistottelemattomuuteen, jota useat odottivat seuraukseksi USA:n historian kaikkien aikojen suurimmasta marssista.
Monet marssiin osallistuvista pelkäsivät oman turvallisuutensa puolesta mutta saapuivat silti paikalle tuona lämpimänä elokuun päivänä, koska he uskoivat asian olevan tärkeä maalleen, jonka rotuerottelu oli repinyt kahtia. Kirjassaan Like a Mighty Stream, Patrik Henry Bass kertoi Pohjois Carolinan Greensborosta paikalle matkustaneen mielenosoittaja John Marshall Kilimanjaron kuvailleen, että monet marssiin osallistujista olivat
peloissaan. ”Emme tienneet, mitä tuleman pitäisi. Ei ollut mitään ennakkotapausta. Vastapäätäni istui musta saarnamies valkoisessa kauluksessa. Me juttelimme. Bussissa ihmiset lauloivat silloin tällöin Oh Freedom ja We Shall Overcome, mutta suurimmaksi osaksi oltiin vaisuja. Rukoilimme salaa, ettei väkivaltaisuuksia tapahtuisi.”
Kilimanjaro matkusti yli 480 kilometriä osallistuakseen marssiin. Alabaman Birminghamista, missä King oli erityisen suosittu hahmo, oltiin matkustettu bussilla paikalle yli 20 tunnin ja 1 200 kilometrin matka. Osallistujat olivat investoineet marssiin paljon aikaa, rahaa sekä toiveikkuutta, ja ennakko-odotukset olivat korkeat.
Pääpuhuja Martin Luther King, joka oli nimekäs aktivisti, arvostettu pastori ja Kristittyjen johtajien eteläisen liiton (Southern Christian Leadership Conference, SCLC) puheenjohtaja, viimeisteli vielä puhettaan, vaikka oli päässyt nukkumaan vasta 04:00 aikaan aamulla käytyään uuvuttavan keskustelun neuvonantajiensa kanssa. ”Marssin logistiset valmistelut olivat niin työläät, että puhe ei ollut listallamme ykkösenä”, Kingin luottomies ja puheenkirjoittaja Clarence B Jones on myöntänyt myöhemmin.
Vasta marssia edeltävänä iltana seitsenhenkinen joukko, Jones mukaan lukien, kokoontui viimeistelemään Kingin puhetta. Jonesin tehtävänä oli tehdä muistiinpanoja ja jalostaa ne vahvaksi puheeksi, joka syöpyisi kansan mieliin ja sydämiin. Se ei ollut helppo tehtävä, sillä kaikilla kokouksen osanottajilla oli sanansa sanottavana ja tarve saada
”Hetkessä King oli hylännyt virallisen puheensa ja alkanut puhua visiostaan suoraan sydämestään.”
ajatuksiaan julki. ”Yritin referoida kaikkia hänen kannattajilleen tärkeitä asioita”, Jones kirjoitti kirjassaan Behind the Dream. ”Se ei ollut helppoa, sillä päähäni tulvi mielipiteitä joka ilmansuunnasta.” Jonesin mukaan King hermostui pian ja kertoi neuvonantajilleen: ”Menen nyt yläkertaan huoneeseeni ja pyydän neuvoa Herralta. Nähdään huomenna.”
Tehtävän suuruus painoi varmasti Kingin harteilla hänen yrittäessään saada unta sinä yönä. King oli jo tunnettu poliitikko, mutta vain harvat mustan kirkon ja aktivistipiirien ulkopuolella olivat kuulleet hänen puhuvan julkisuudessa. Melko uudenaikaisten televisioverkkojen valmistautuessa lähettämään kuvaa Kingistä miljooniin koteihin, King tiesi, että hänen olisi tartuttava tähän ennenkuulumattomaan tilaisuuteen kansalaisoikeuksien edistämiseksi.
Kun hänet kutsuttiin viimein korokkeelle, oli selvää, että viimeinen esiintymisvuoro saattoi Kingin epäedulliseen asemaan. Painostavan helteinen päivä lannisti nopeasti ihmisten innokkuuden, ja monet olivat jo lähteneet marssista pitkälle kotimatkalleen. Paikalle oli järjestetty uusimman teknologian mukainen äänentoistojärjestelmä. Sitä oli kuitenkin sabotoitu, eivätkä edes USA:n armeijan viestintäjoukot saaneet ääntä kuulumaan kaikkialle. King oli kuitenkin kokenut elämässään tappouhkauksia, pidätyksiä, vankilatuomioita ja jatkuvaa uhkailua työssään tasa-arvon puolesta. Niinpä hän ei antanut epäsuotuisien olosuhteiden lannistaa mieltään.
Hän laski koneella kirjoitetut, mutta tuherruksia täynnä olevat, muistiinpanot kateederille ja alkoi puhua taitavasti ja intohimoisesti vedoten itsenäisyysjulistukseen, orjien vapautusjulistukseen ja perustuslakiin. Puheensa alussa hän viittasi Abraham Lincolnin Gettysburgin puheeseen, joka oli 100 vuotta sitten pidetty yhtä ikoninen puhe. King käytti rytmikästä kieltä, uskonnollisia vertauksia ja toistoa jokaisen lauseen alussa:
”Sata vuotta myöhemmin…” hän huutaa viitaten Lincolnin epäonnistuneeseen unelmaan. ”Emme voi olla tyytyväisiä…” hän julistaa ilmoittaen
rohkeasti, että ”Amerikka on antanut mustille mitättömän shekin”.
Jones katseli, miten King vangitsi kansan huomion, ja huokaisi helpotuksesta. ”Olin iloisesti tyrmistynyt huomatessani, että hän tuntui yhtyvän sydämestään avaussanoihin, jotka oli raapustanut paperille edellisenä yönä hotellihuoneessani”,
Jones paljastaa kirjassaan Behind the Dream. Sitten tapahtui jotain ennalta valmistamatonta. Pienen tauon aikana aikaisemmin esiintynyt gospellaulaja Mahalia Jackson huusi ”Kerro heille unelmastasi, Martin!”. King työnsi muistiinpanonsa syrjään ja seisoi uljaana yleisönsä edessä. Jones aisti, että jotain oli tapahtumassa, ja sanoi vierustoverilleen ”Nämä ihmiset eivät tiedä sitä vielä, mutta kohta alkavat kirkonmenot”.
Hetkessä King oli hylännyt virallisen puheensa ja alkanut puhua suoraan sydämestään. Hän kertoi visiostaan ja unelmastaan, joka oli muuttava kansalaisoikeuksia ikuisiksi ajoiksi. Yksi puheen kuuluisimmista lauseista oli ”Minulla on unelma”, joka jatkui,” että neljä lastani saavat jonain
päivänä asua maassa, jossa heitä ei tuomita heidän ihonvärinsä perusteella vaan heidän persoonallisuutensa perusteella”.
”Voi, pas**”, Walker Wyatt, yksi Kingin neuvonantajista huudahti. ”Hän veti mukaan unelman.” Wyatt oli aiemmin kehottanut Kingiä olemaan käyttämättä unelma-retoriikkaa.
”Se on kulunut ja kliseinen. Sitä on käytetty liian monta kertaa”, hän varoitti. Kyllä, King oli käyttänyt lausahdusta useita kertoja varainhankintatilaisuuksissa ja joukkokokouksissa, mutta sitä ei ollut koskaan julkaistu missään. Miljoonille TV:n katselijoille ja paikallaolijoille puhe oli ainutkertainen.
Kun King oli puhunut ”unelmastaan” aiemmin, siihen oli suhtauduttu hyvin muttei mitenkään poikkeuksellisesti. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin eri. Tuhannet ja jälleen tuhannet kuulijat huusivat ääneen hyväksymistään, ja Kingin viimeinen lause oli: ”Lopultakin vapaita, lopultakin vapaita,
Kiitos kaikkivaltiaan Jumalan – olemme lopultakin vapaita!”. Se otettiin vastaan kansan osoittaessa suosiotaan seisten.
Kingn puhe oli ratkaiseva hetki mustan väestön ja kansalaisoikeuksien historiassa. ”Vaikka King oli hyvin tunnettu jo ennen puhettaan”, Jones kirjoitti ”sen jälkeen hän oli omaa luokkaansa”. Jopa presidentti Kennedy, joka ei ollut hullumpi puhuja hänkään, tokaisi avustajalleen: ”Hän on pirun hyvä”.
Kingin puheen vaikutus ei kuitenkaan ollut pelkästään positiivinen. Yhdysvaltain keskusrikospoliisi (FBI) oli tietoinen Kingin puuhista, ja sen johtaja J Edgar Hoover piti Kingiä vaarallisena. Kaksi päivää marssin jälkeen FBI:n agentti William C Sullivan kirjoitti muistion Kingin kasvavasta vaikutuksesta: ”Kingin eilisen kansaa kiihottavan puheen perusteella King on paljon parempi kuin muut mustat johtajat yhteensä kyvyssään vaikuttaa värillisten suuriin joukkoihin. Meidän pitää panna hänet merkille nyt, ellemme ole jo tehneet niin, koska hän on tämän maan vaarallisin neekeri […] kommunismin, neekereiden ja kansallisen turvallisuuden kannalta.”
Tästä hetkestä lähtien King nimettiin USA:n suurimmaksi viholliseksi, ja hän joutui FBI:n laajan tarkkailun sekä salakuuntelun kohteeksi. Marshall Frady sanoi Kingistä kertovassa kirjassaan Martin Luther King Jr: A Life, että FBI lähetti Kingille nauhoja tämän avioliiton ulkopuolisista suhteista ja
”King nimettiin USA:n suurimmaksi viholliseksi, ja hän joutui FBI:n laajan tarkkailun sekä salakuuntelun kohteeksi”
että King uskoi heidän yrittävän pelotella häntä ja ajaa itsemurhan partaalle.
Tuntuu uskomattomalta, mutta senaikainen kritiikki ei tullut vallanpitäjiltä vaan Kingin omalta joukolta. Kansalaisaktivisti ja kirjailija Anne Moody matkusti Mississipistä Washingtoniin marssia varten ja muistelee seuraavasti. ”Istuin nurmikolla kuuntelemassa puheita ja ajattelin, että meillä oli ”uneksijoita” johtajien sijasta. Suunnilleen jokainen heistä puhui unelmista. Vuoroon tuli Martin Luther
King, joka hänkin puhui unelmastaan. Ajattelin, että Cantonissa meillä ei koskaan ollut aikaa nukkua, saati sitten unelmoida.”
Kansalaisaktivisti Malcolm X arvosteli myös marssia sekä Kingiä itseään. Hänen kerrotaan kutsuneen tapahtumaa oletettavasti ”Washingtonin farssiksi” ja myöhemmin hän kirjoitti omaelämäkerrassaan: ”Onko kukaan koskaan kuullut vihaisista vallankumouksellisista, jotka uittavat paljaita jalkojaan uima-altaissa yhdessä sortajiensa kanssa gospelin ja kitaroiden soidessa ja pitävät ”Minulla on unelma” -puhetta?”
Olivatpa kriitikot mitä mieltä tahansa, oli päivän selvää, että Kingin puhe oli tehnyt hänestä johtajan. Hänen puhettaan on ylistetty yhdeksi 1900-luvun suurimmista puheista, ja se toi Kingille Time-lehden ”vuoden mies” -tittelin sekä Nobelin rauhanpalkinnon. Hän oli sen ajan nuorin palkinnon saaja.
Mutta mikä tärkeintä marssi ja Kingin puhe oli alkua todellisille kansalaisoikeusuudistuksille ja rodullisen tasa-arvoisuuden priorisoinnille päätösten teossa. Kingin unelmapuheesta ei kulunut vuottakaan, ennen kuin vuonna 1964 säädettiin kansalaisoikeuslaki – joka kielsi rotuun, väriin, uskontoon, sukupuoleen tai kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän.
Puheen puolessa välissä, ennen kuin hän heitti muistiinpanonsa pois, Martin Luther
King Jr julisti tuhansille väkijoukon veljille ja sisarille: ”Me emme voi kulkea yksin.” Hän puhui suoraan sydämestä niin runollisesti ja asiastaan vakuuttuneesti, ettei kukaan pitkään aikaan yltänyt moiseen.