Mailmaan historian käännekohtia
Ensimmäinen atomipommi
Silminnäkijä
Theodore Van Kirkillä, joka tunnetaan nimellä ”Dutch”, oli univaikeuksia. Se oli yleinen vaiva ennen pommituslentoa, mutta toisaalta Dutchilla ja hänen 11 toverillaan, joiden asemapaikkana oli Tyynenmeren pieni Tinianin saari, oli enemmän syytä unettomuuteen kuin monella muulla. Elettiin elokuun 5. päivää vuonna 1945, ja seuraavana aamuna heidän piti pudottaa Hiroshimaan maailman ensimmäinen atomipommi.
Ajankuluksi navigaattori Dutch, pommittaja Tom Ferebee ja pilotti Paul Tibbets pelasivat pokeria. Se oli melko enteellistä, sillä vain parin tunnin kuluttua heidän pitäisi pelata taas uhkapeliä – tällä kertaa tosin paljon suuremmilla panoksilla.
Tosin USA oli jo aikaisemmin räjäyttänyt onnistuneesti ensimmäisen atomipomminsa Uudessa Meksikossa suoritetuissa testeissä, ja muun miehistön tavoin Dutch oli käynyt läpi tiiviin koulutusjakson
Utahin Wendoverin lentotukikohdassa. Tosiasia oli kuitenkin, että sitä mitä he olivat kohta tekemässä, ei ollut tehty koskaan aikaisemmin sodankäynnin historiassa. Dutch muistelee näin: ”Yksi atomitieteilijöistä kertoi meille, että olisimme luultavasti turvassa, jos koneemme pysyisi 14,5 kilometrin päässä pommin räjähdyspaikasta.” Kun häneltä tivattiin, että miksi hän sanoi luultavasti, hän kertoi rehellisesti. ”Emme voi tietää.”
Dutchin aikaisempi komentaja oli valinnut hänet huolella 509. raskaaseen erityispommitusrykmenttiin, jonka tehtävänä oli ydinaseiden räjäyttäminen. ”Lensin Paul Tibbetsin kanssa koko ajan Englannissa. Me lensimme kenraali Dwight Eisenhowerin [josta tuli myöhemmin USA:n presidentti] Hurnista [Britannian etelärannikolta] alas Gibraltarille Pohjois-Amerikan invaasiota johtamaan. Sitten tiemme erosivat ja teimme omia juttujamme – minä olin merenkulkukoulussa kouluttamassa muita navigaattoreita. Tibbets valittiin 509. ryhmän komentajaksi, ja silloin hän haki käsiinsä ihmisiä, joiden kanssa oli työskennellyt yhdessä 97. pommitusryhmässä.”
Historiankirjat antavat usein ymmärtää, että USA:n hallitus ja muut liittoutuneet kävivät kädenvääntöä viimeisille tunneille asti ydinpommin käyttämisestä. Kuitenkin vaikka Japanille oli annettu antautumisen takarajaksi 26. heinäkuuta, minkä he hylkäsivät kaksi päivää myöhemmin, Dutch tunsi, että operaation toteutuminen oli selviö. ”Tiesin, että tulisin pudottamaan atomipommin sen vuoden [1945] helmikuussa. Päätös ei tullut yllätyksenä. Asemapaikkamme oli USA:n lentotukikohta Tinianin saarella noin kuukauden ajan ennen pommitusta.”
Noin kello 22:00 miehistö kutsuttiin parakeille aikaiselle aamiaiselle ennen viimeisiä ohjeita ja Enola Gayn tarkistuksia. Dutch muistaa, että heille tarjottiin
Ei tuntunut kovin hyvältä pudottaa pommia – mutta sen pudottaminen ei myöskään tuntunut kovin pahalta. Kohteena olisimme voineet olla me…”
friteerattua ananasta, koska hän vihasi sitä. Paul
Tibbets puolestaan rakasti sitä. Vaikka hän ei ehkä ollut samaa mieltä komentajansa kanssa aamiaisesta, hän ylisti tämän pilotin taitoja. Tibbets nimittäin lensi erityisvalmisteisen B-29-pommikoneen Hiroshimaan ja takaisin.
”Hän oli erinomainen pilotti. Hänen taitonsa pelasti miehistön hengen useita kertoja Euroopassa ja Afrikassa. Kun hän astui koneeseen, hänestä [tuli] osa sitä. Lentäessäsi Paul Tibbetsin kanssa kenkien ei tarvinnut olla kiillotetut tai housujen prässätyt. Mutta kun astuit koneeseen, sinun oli paras osata asiasi!”
On vaikea kuvitella, mikä tunnelma Enola Gayssa vallitsi koneen noustessa ilmaan aamuyöllä 02:45, mutta Dutchin näkökulmasta tämä missio oli vain yksi muiden joukossa. ”Lensimme pitkän matkan meren yli ja käytimme Iwo Jiman saarta tarkistuspisteenämme.
Jos eksyi Iwo Jiman ja Japanin välillä, oli todella surkea navigaattori! Kukin koneessa puuhaili omiaan. Ferebee esimerkiksi otti nokoset [sillä aikaa], kun radiosähköttäjä muistaakseni luki jostain nyrkkeilijästä kertovaa dekkaria. Jokainen piti huolen, että he tekivät omalla vastuullaan olevat asiat hyvin.”
Siinä missä Enola Gay ja Bockscar (Nagasakin ydinpommin pudottaja) jäivät historian kirjoihin,
Dutch haluaa painottaa, että operaatiossa oli mukana muitakin. Erityisessä 13. Hiroshiman pommituksessa 6. elokuuta oli mukana seitsemän lentokonetta. Edellä lensi kolme tiedustelukonetta varmistamassa olosuhteiden sopivuutta. Top Secret oli Iwo Jimalle laskeutuvan Enola Gayn tukena, ja kaksi muuta konetta – Great Artiste ja Plane #91 (jonka nimeksi tuli Necessary Evil) – olivat Enola Gayn tukena koko operaation ajan.
”Great Artiste -koneessa oli laitteita, jotka piti pudottaa samanaikaisesti pommin kanssa. En tiennyt niiden nimiä, mutta kutsuin niitä aina ”painemittareiksi”, koska ne oli tarkoitettu paineen mittaamiseen. Toinen lentokone [Plane #91] lensi noin 32 kilometriä sen takana varusteenaan iso kamera, jonka piti ottaa kuvia räjähdyksestä. Valitettavasti sinä päivänä kamera ei toiminut. Siksi ottamamme kuvat olivat koneen lentäjän käsikameralla ottamia kuvia.”
Kolme lentokonetta saapui Hiroshiman ylle ongelmitta noin klo 08:00. Kaupunki oli valittu pääkohteeksi useista syistä. Siellä oli paljon armeijan tuotantolaitoksia ja joukkoja. Se oli myös vilkas satama, jonka tehtaat toimittivat materiaaleja puolustukseen Japanin mahdollisessa invaasiossa. Näiden tekijöiden lisäksi Hiroshima ei ollut koskaan aiemmin ollut liittolaisten kohteena, joten mahdolliset myöhemmät vauriot voisi pistää kokonaan ydinpommin piikkiin. Hiroshiman asukkaiden kannalta oli myös traagista, että japanilaisviranomaisilla oli hyvin vähän syitä uskoa, että sinne hyökättäisiin. Ei edes silloin, kun pieni kolmen B-29-koneen hävittäjälaivue havaittiin tutkassa…
Itse pommituksessa Tibbets luovutti vallan Enola Gayn pommittajalle ja Dutchin hyvälle ystävälle majuri Tom Ferebeelle. Kun Little Boy -pommi (joka ei oikeastaan ollut kovin pieni vaan painoi 4 400 kiloa) pudotettiin, B-29 joutui yläsyöksyyn. Tibbets pystyi kuitenkin vakauttamaan koneen ja vetäytymään nopeasti.
”Teimme 150 asteen käännöksen, jota olimme harjoitelleet monesti ja poistuimme paikalta täyttä vauhtia. Koneessa olijat pystyivät vain tarrautumaan johonkin [valmistautuessaan] turbulenssiin, joka olisi tulossa. Koneessa irrallaan oleva ihminen tai esine olisi singonnut ympäriinsä, joten varmistimme, että kaikki
”Kääntyessämme katsomaan taakse Hiroshimasta näkyi vain mustaa savua ja pölyä.”
olivat paikoillaan ja lasit päässä.” He olivat ehtineet noin 14,5 kilometrin päähän, kun pommi räjähti 43 sekuntia pudotuksen jälkeen. ”Emme pystyneet kuulemaan mitään moottoreiden melulta, mutta näimme kirkkaan valon ja pian sen jälkeen tuli ensimmäinen paineaalto.
”Kääntyessämme katsomaan taakse Hiroshimasta näkyi vain mustaa savua ja pölyä. Sienipilvi oli korkealla yllämme noin 12 190 metrin korkeudessa ja nousi edelleen. Pilvi näkyi vielä 480 kilometrin päästäkin.” Siinä vaiheessa Enola Gayn miehistö ei voinut vielä tietää, miten tuhoisa pommi oli ollut. Savun ja pölyn alapuolella lähes 70 prosenttia kaupungin rakennuksista oli maan tasalla ja 80 000 ihmistä kuollut. Ja luku nousi edelleen säteilyn huimasti aliarvioidun vaikutuksen voimasta.
Vaikka Great Artisten kamera oli rikki, Dutchin Enola Gaylla ”kaikki oli mennyt tismalleen suunnitelmien mukaan. Sää oli täydellinen; Hiroshima näkyi 120 kilometrin etäisyydeltä. Navigointini heitti vain kuudella sekunnilla”, hän kehaisee. ”Tom pudotti pommin juuri sovittuun paikkaan. Jouduimme kovaan turbulenssiin, mutta kone ei hajonnut vaikka olisi voinut, ja pääsimme kotiin. Seuraavassa Nagasakin missiossa kaikki menikin sitten pieleen. Matkassa oli paljon huonoa onnea…”
Todellakin kolme päivää myöhemmin 9. elokuuta toinen iskuryhmä Bockscar-superpommittajalla pääsi hädin tuskin Nagasakiin huonon sään ja logistiikkavirheiden vuoksi. He saivat operaation kuitenkin suoritettua, ja tuloksena oli toisenkin kaupungin ja sen vähintään 40 000 asukkaan hävitys. Vain viikkoa myöhemmin keisari Hirohito ilmoitti radiossa, että Japani antautuu ”uuden, mitä julmimman pommin vuoksi, jonka vaikutus on arvaamaton ja joka vei lukemattomien viattomien ihmisten hengen”.
Pari viikkoa pommitusten jälkeen Dutch Van
Kirk oli mukana kuljettamassa tutkijoita Nagasakiin arvioimaan ”uusien ja mitä julmimpien pommien” tuhoa. ”Otimme joukon japanilaisia atomipommitutkijoita mukaan Tokiosta. Hekin kehittivät atomipommeja, ja lensimme heidät Nagasakiin, koska Hiroshimaan ei voinut silloin laskeutua. Laskeuduimme hiekkakentälle, ja tukikohdan japanilaiskomentaja tuli ulos etsien jotakuta, jolle antautua. Saimme käyttöömme vanhat autot – vuoden 1927 Chevroletit. Ne kuitenkin hajosivat kolme kertaa matkalla Nagasakin keskustaan.
”Mikään ei oikeastaan järkyttänyt meitä; tosin yksi asia painui mieleeni. Japanin sotavoimat olivat tuohon aikaan hajallaan, ja yksi sotilaista saapui bussilla etsimään kotiaan. Se oli tuhoutunut. Muistan katsoneeni Tom Ferebeetä ja sanoneeni ”Tiedätkö Tom, tuossa voisimme olla me, jos sota olisi päättynyt toisella tavalla.” Ei tuntunut kovin hyvältä pudottaa pommia – mutta sen pudottaminen ei myöskään tuntunut kovin pahalta. Tämä oli yksi, joka pelastuit pommin pudotuksesta, koska se oli estänyt Japanin täysimittaisen invaasion.
”Oli hyvin tärkeää, että näimme sen ja ymmärsimme molemmat, miten onnekkaita me olimme.”
Muun Enola Gayn miehistön tavoin Dutch Van Kirk ei kadu atomipommin pudottamista, vaan hänen mielestään se oli parempi kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Kun häneltä kysytään, olisiko lopputulos ollut sama – eli II maailmansodan loppuminen – jos asiat ”olisivat menneet vastakkaisella tavalla” ja Japani olisi pudottanut atomipommin Yhdysvaltoihin ensin, Dutch pitää pitkän tauon ennen kuin vastaa ”Ei, en usko niin. Luultavasti olisimme olleet sitkeämpiä.”
Vaikka vastaus oli uhmakkaan itsevarma, hän mietti vastausta pitkään. Ja aivan kuten atomitieteilijät, jotka eivät Tinianin saarella vuonna 1945 pystyneet antamaan miehistölle mitään takeita selviytymisestä, myös Dutch käytti vastauksessaan sanaa luultavasti.