Mailmaan historian käännekohtia
Nixonin skandaali WATERGATE
Tapahtumat, jotka johtivat Yhdysvaltain presidentin uran tuhoon ja muuttivat politiikan kielen lopullisesti
Hikikarpalot otsallaan Yhdysvaltojen presidentti katsoo suoraan televisiokameraan ja ilmoittaa uhmakkaasti: ”En ole huijari.” Presidentti Richard Nixon esiintyy tunnin mittaisessa televisioidussa lehdistötilaisuudessa, jossa oli paikalla yli 400 toimittajaa. Tulipalon lailla läpi Valkoisen talon levinneen skandaalin mittavuutta kuvaa se, että maailman tärkeimmän supervallan johtaja joutuu antamaan tällaisen hämmästyttävän lausunnon. Se johti ensimmäiseen ja toistaiseksi ainoaan kertaan, kun istuva presidentti on eronnut tehtävästään. Siitä tuli koko 1900luvun merkittävin poliittinen rikos.
Watergate-tapaus on niin järisyttävä, että sanan loppuosa sai kokonaan uuden lisämerkityksen ja on myöhemmin lisätty monen skandaalin nimen loppuun. Tapahtuman alkuvaiheet olivat kuitenkin näennäisen vähäpätöisiä verrattuna moniin poliittisesti kiistanalaisiin tilanteisiin: murto demokraattisen puolueen kansallisen komitean kokouksen tapahtumapaikkaan eli Watergate-hotelliin.
Kun Richard Nixon tekee vuoden 1973 loppupuolella tuon ilmoituksen, ovet hänen ympärillään alkavat sulkeutua. Silti kuluu vielä lähes vuosi, ennen kuin presidentti tekee eroilmoituksen. Hän kohtaa karun loppunsa vähitellen, kun liittolaiset ja avustajat eroavat tehtävistään ja tai heidät syrjäytetään häikäilemättömästi. Muutamaa päivää ennen eroaan umpikujaan päätynyt Nixon, jota odottaa syyte valtionrikoksesta, pyytää neuvoa vanhalta kollegaltaan
Henry Kissingeriltä. Kissinger yritti tyynnyttää Nixonia ja myöntyi jopa hänen pyyntöönsä yhteisestä rukoushetkestä huomattuaan hädässä olevan miehen, jota odotti kaikkien aikojen toinen presidentin virkasyytös ja mahdollinen rikosoikeudenkäynti. Tällaiseen tilanteeseen ajautuminen oli merkki likaisesta kampanjasta Valkoisen talon sydämessä.
1,5 vuotta aiemmin, 17. kesäkuuta 1972 poliisi oli pidättänyt viisi miestä Washington DC:ssä Watergate-hotellirakennuksen kuudennessa kerroksessa. Turvamiehet olivat huomanneet, että usean hotellihuoneen oven lukko oli teipattu niin, että ovet eivät menneet lukkoon, ja hälyttivät poliisin paikalle. Viidestä pidätetystä jokaisella oli yhteyksiä Yhdysvaltain keskustiedustelupalveluun CIA:han ja ryhmään, joka keräsi varoja Nixonin tulevaan vaalikampanjaan. Sen tavoitteena oli Nixonin valinta uudelleen presidentiksi. Tuon ryhmän nimi oli CRP (Committee for the Re-Election of the President), mutta siitä käytettiin pilkkanimeä CREEP-ryhmä (englannin creep tarkoittaa suomeksi hyypiötä).
Nixon oli tuolloin jo tuttu kasvo, sillä hän oli ollut vuosina 1952–1960 Dwight Eisenhowerin kaudella varapresidenttinä ja pyrkinyt itse Valkoiseen taloon samoissa vaaleissa valitun John F Kennedyn kanssa. Eräässä vaaliväittelyssä tuleva presidentti jää kampanjoinnissa käytetyn uuden viestintävälineen ansaan – radion kuuntelijat uskovat Nixonin jo voittaneen, mutta televisioyleisö ihastuu JFK:n komeaan ulkonäköön ja charmiin. Sen sijaan heitä häiritsevät Nixonin luisut hartiat, kaksoisleuka ja hikinen otsa. Voitettuaan vuonna 1968 presidentinvaalit täpärästi Nixon saavuttaa murskavoiton vuonna 1972 yli 70 prosentin kannatuksella, mikä on lähes ennen kuulumatonta toisen kauden presidentille.
Nixon käyttää monia erilaisia epäilyttäviä tekniikoita vastustajiensa maineen tahraamiseen. CRP:stä tulee todellinen tiedusteluorganisaatio, joka osallistuu laittomiin vastapuolen poliitikkoihin kohdistuviin kampanjoihin: toimistojen salakuunteluun, vastustajia vastaan käytettävien materiaalien etsintään ja yrityksiin estää tietojen pääsy tiedostusvälineisiin. CRP on sekä teknisesti että virallisesti yksityinen varainkeruuryhmä. Monet hallituksen työntekijät ja myös Nixon itse tiesivät sen olemassaolosta ja todellisesta luonteesta. Hän tiesi, että CRP keräsi tietoja hänen kilpailijoistaan ja hallinnon vihollisista, mutta keskusteluista käy ilmi, että hän ei joko tiennyt tai valitsi olla tietämättä ryhmän toiminnan laajuutta.
Watergatessa pidätetyt viisi miestä olivat hotellissa joko hakemassa demokraattipuolueen edustajien puhelimiin jääneitä kuuntelulaitteita tai asentamassa uusia valvontalaitteita. Itse murtoa ei alkujaan pidetty kovinkaan suuressa merkityksessä. Kun Washington Post-lehden nuori toimittaja Bob Woodward lähetetään oikeustalolle tekemään juttua tapauksesta, hänelle selviää, etteivät miehet olleetkaan ihan perusrosvoja, vaan heiltä löytyi huipputason kuuntelulaitteet ja tunnettu asianajaja. Yksi miehistä,
James Mc Cord, myöntää työskennelleensä ennen CIA:ssa – Woodward osaa yhdistää hänet E Howard Huntiin ja Charles Colsoniin heidän puhelinmuistioidensa kautta. Colson väitti, että kuultuaan pidätyksistä murtoa seuraavana päivänä Nixon
paiskasi suutuspäissään tuhkakupin seinään.
Hunt on toinen entinen CIA:n työntekijä, jolla on värikäs menneisyys. Häntä on aikoinaan syytetty John F Kennedyn murhasta, koska hän on joidenkin tarinoiden mukaan ollut murhan aikoihin Dallasissa. Murron aikaan hän työskenteli hämäräperäisessä Valkoisen talon putkimiehet -ryhmässä, jonka tavoitteena oli estää Nixonin hallintoa koskevien salaisten tietojen vuoto tiedotusvälineisiin.
Vaikka Nixon tietää Putkimiesten olemassaolosta – ja siitä, että siihen kuuluu vaikuttava yhdistelmä CIA:n työntekijöitä, republikaanipuolueen avustajia ja osa turvallisuushenkilöstöä – hänen hallintohenkilöstönsä ei paljasta hänelle ryhmän toiminnan laajuutta. Ryhmä oli perustettu, koska haluttiin rangaista ja häiritä republikaanipuolueen vihollisia. Vuoden 1971 muistiossa väitetään, että ryhmä käytti hyväkseen liittovaltion koneistoa ”huijatakseen poliittisia vihollisia”.
Näin ollen raja sen välillä, keitä ovat Yhdysvaltojen, Nixonin hallinnon ja republikaanipuolueen viholliset, on toivottoman epätarkka. Colson on erityisneuvonantaja eli käytännössä lainoppinut. Woodward huomaa, että päinvastoin kuin
Hunt itse asiassa Colson onkin todellinen linkki Watergaten murtojen ja Valkoisen talon johtoportaan välillä.
Vuonna 1972 Woodward saa tuekseen toisen toimittajan,
Carl Bernsteinin, ja lehden päätoimittaja kannustaa heitä pureutumaan syvemmälle aiheeseen. Woodward otti yhteyttä aiemmin käyttämäänsä FBI:n lähteeseen ja saa monimutkaisella merkki- ja ohjejärjestelmällä tietoonsa, että skandaali on saanut alkunsa Valkoisesta talosta. Kyseistä lähdettä kutsuttiin Syväkurkuksi.
Kun Hunt, G Gordon Liddy ja viisi murtomiestä tuomitaan murrosta, Hunt vaatii CRP:ltä ja Valkoisesta talosta rahaa seitsikon oikeudenkäyntikuluihin – eli käytännössä hän kiristää rahat. Heidät kaikki tuomittiin alkuvuodesta 1973 ja saivat kovat rangaistukset, joissa näkyy tuomari John Sirican usko siihen, että miehet valehtelivat saamastaan ulkopuolisesta avusta. Presidentti ilmoitti, että asiasta on tehty seikkaperäinen tutkimus eikä mitään todisteita väärinkäytöksistä ollut löydetty – tosiasiassa tutkimusta ei ollut lainkaan tehty. Nixon toteaa ilmoituksessaan näin: ”Voin kategorisesti todeta, että hänen tekemiensä tutkimusten perusteella kukaan Valkoisen talon henkilöstöstä, kukaan nykyisen hallinnon työntekijöistä ei ole ollut osallisena tähän eriskummalliseen tapahtumaan. Tällaisissa asioissa kaikkein harmillisinta ei ole se, että ne pääsevät tapahtumaan siksi, että kampanjointiin osallistuvat yli-innokkaat ihmiset toimivat väärin. Se mikä harmittaa eniten, on salailu.”
Ne olivat enteellisiä sanoja. Todisteet vankilaan passitetuille miehille saapuvista maksuista viittaavat hallinnon johtoportaaseen. Woodward pääsee tarkemmille jäljille ja uskoo, että kyseessä ovat henkilöstöjohtaja HR Haldeman ja oikeusministeri John Mitchell. Syväkurkku väittää, että Watergaten murron suunnitteli Haldeman, ja toteaa myös, että kahden toimittajan henki on uhattuna: Woodward ja Bernstein jatkavat juttunsa selvittämistä ja kirjoittavat skandaaliin liittyvistä kokemuksistaan kirjan All The President’s Men, josta tehdään myöhemmin myös elokuva.
Samaan aikaan, kun Woodward ja Bernstein keskittyvät jäljittämään asiakirjatodisteita Valkoisesta talosta, tehdään toinen Nixonin kannalta tuhoisa paljastus. James Mc Cord lähettää kirjeen tuomari Siricalle maaliskuussa 1973, ja selittää siinä, että hän on rikkonut valansa väittäessään saaneensa käskyn Valkoisesta talosta korkealta taholta. Myös maaliskuussa Nixon John Dean antaa pitkän yhteenvedon likaisen kampanjan laajuudesta ja Watergate-murron syntyvaiheista. Nixon kuuntelee tyrmistyneenä Deanin kuvailua petosten verkosta, johon monet hänen lähipiiristään ovat takertuneet – Deanin ennuste on synkkä: ”Presidentin
”Nixon on epäluuloinen ihminen ja näkee kaikkialla itseensä
kohdistuvaa juonittelua”
Syytetyt Watergate-murtautujat ja heidän asianajajansa 9. tammikuuta 1973
lähipiirissä on syöpä. Se kasvaa joka päivä. Se pahenee ja leviää geometrisesti, koska se ruokkii itse itseään.”
Raivostuneena Nixon tutustuu Deanin ennusteeseen, joka paljastaa laajamittaista laitonta toimintaa, kiristystä ja vääriä valoja. Selvää on, että ketju on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki – ja ne napsahtelevat nyt yksi toisensa perään poikki, kun verkko kiristyy. Kun Deanilta tiedusteltiin hänen tuntojaan asiasta, hän vastasi, ettei luottaisi hallinnon kykyyn selvitä tilanteesta. Dean alkaa itsekin kokea painostusta ja hänelle on väistämättä tullut mieleen ajatus, että hänestäkin ollaan tekemässä syntipukkia. Siinä hän on todennäköisesti oikeassa: Nixon erottaa Deanin, josta tulee oikeudenkäynnin keskeinen todistaja. Presidentti heittää arpakuutiota ja pelaa uhkapeliä siirtämällä osan tärkeimmistä luottoavustajistaan syrjään. Hän pyytää sekä Haldemania että Ehrlichmania eroamaan. Myös Richard Kleindienst sanoo itsensä irti.
Sattumalta juuri tuolloin aloitetaan viimeiset kuulemiset, joiden jälkeen on tarkoituksena nimittää L Patrick
Gray FBI:n vakituisen johtajan virkaan. Niiden aikana
Gray paljastaa välittäneenä päivittäin Valkoiseen taloon tietoa Watergate-tutkimuksista ja olettaa, että John
Dean on ”todennäköisesti valehdellut” FBI:n tutkijoille ja suututtanut Valkoisen talon. Myöhemmin paljastuu, että Gray on ottanut haltuunsa jotakin Huntille kuuluvaa kassakaapin sisältöä – ja vetää CIA:n, liittovaltion hallituksen ja Republikaanipuolueen lisäksi myös FBI:n mukaan petosvyyhteen ja joutuu siten itsekin eroamaan huhtikuussa 1973. Muutaman myrskyisän viikon aikana Nixon oli menettänyt kolme tärkeintä luottomiestään, valtakunnansyyttäjän ja FBI:n johtajan. Toukokuuhun mennessä suurin osa ihmisistä ei enää hyväksy Nixonia presidentiksi, ja kuukautta myöhemmin Watergatekuulemiset esitetään televisiossa. Katselijat näkevät, kun John Dean kertoo tutkijoille, että hän oli keskustellut Nixonin kanssa peitetehtävästä ainakin 35 kertaa. Vaikka Nixon pystyi uskottavasti kieltämään tietävänsä mitään CRP:n kampanjoista ja suojasi itseään erottamalla lähimpiä työntekijöitään, tilanne alkoi muuttua hänen kannaltaan huomattavasti kiperämmäksi.
Nixon oli hyvin epäluuloinen ihminen, jolla oli vain muutamia hyviä ystäviä. Hän näki joka puolella itseensä kohdistuvia salajuonia. Hän oli murehtivaa tyyppiä, saattoi räjähdellä yllättäen ja käyttäytyä töykeästikin, ja kuten myöhemmin kävi ilmi, kansalaiset eivät sitä tienneet.
Tämä puoli hänen persoonallisuuttaan johti hänet kuitenkin perikatoon. Nixonilla oli soikeassa huoneessa, kabinettihuoneessa ja Valoisen talon yksityisessä työhuoneessaan salaiset äänityslaitteet, joista tiesi vain muutama henkilö. Niiden ansiosta nauhoille on jäänyt ratkaisevia todisteita hänen aktiivisesta osallistumisestaan Watergate-peitetehtävän suunnitteluun ja syyllistynyt antamaan alaisilleen mahdollisuuden toimia sekä moraalittomasti että lainvastaisesti.
Nixon oli Yhdysvaltain politiikan huipulla vuosikymmenien ajan. Hänellä on vaikutusvaltaisia ystäviä ja vihollisia yhtä lailla. Hän oppi myös pelaamaan likaista peliä: määräsi, että Kennedyn ja vuonna 1972 demokraattien ehdokkaan Hubert Humphreyn verotiedot tutkitaan. Nauhoilla Nixonin kuullaan toteavan: ”Voin vain toivoa, että me suoraan sanoen harjoitamme jonkinlaista vainoa Eikö vain?”
”Kuultuaan seuraavana päivänä pidätyksistä Nixon heitti tuhkakupin seinään
raivostuksissaan”
Kun presidentinvaalikampanjassa 1972 näytti siltä, että John F Kennedyn veljestä Ted Kennedystä tulisi Nixonin vastustaja vuoden 1976 vaaleissa, Nixon yritti vakoilla salaisen palvelun ja veroviranomaisten avulla demokraattien senaattoria siinä toivossa, että löytäisi jotain, millä voisi tahrata tämän maineen. Vastaavia toimintatapoja oppii, kun on mukana politiikassa 25 vuotta. Nixon kutsui poliittisia vastustajiaan kommunisteiksi tai kommunismimielisiksi ensimmäisissä kongressivaalikampanjoissaan 1946 ja 1950. Häntä aletaan
1950 kutsua nimellä ”Tricky Dicky” (”Olli Ovela”), ja siitä hänen on vaikea päästä eroon. Nixon käytti myös presidenttiehdokas George Mc Governin ampumista 1972 tilaisuutena määrätä luottomiehensä selvittämään Ted Kennedystä kerättyjä turvallisuustietoja. Vakooja Robert Newbrand välittää tietoja takaisin Valkoiseen taloon. ”[M]eitä saattaa onnistaa ja saamme sen ryökäleen kiinni ja tuhoamme hänen mahdollisuutensa pärjätä vuonna ”76”, Nixon toteaa Kennedystä.
Kun tiedämme hänen tienneen, mitä kaikkea nauhoilla oli, heinäkuussa 1973 pamahtaa pommi, jonka Nixon tunnistaa välittömästi tuhoisaksi. Presidentin päivittäisestä aikataulusta ja arkistoinnista vastaava avustaja todisti, että Nixon oli salaa asennuttanut kuuntelulaitteita eri puolille Valkoisen talon toimistotiloja. Seuraukset ovat ilmeiset: nauhoista käy ilmi, miten laajamittaista epärehellinen toiminta olikaan ja miten usein toimintakäskyt tulevat presidentiltä itseltään.
Kuulusteluja johtava Archibald Cox vaati nauhojen luovuttamista välittömästi. Oivaltaessaan tilanteen vakavuuden Nixon kieltäytyy luovuttamasta niitä vedoten presidentin oikeuteensa. Seuraavien kuukausien aikana alkaa korkean tason byrokraattinen kissa ja hiiri -leikki, kun hän yrittää pitää kiinni nauhoista. Lokakuussa vain muutama päivä sen jälkeen, kun hänen varapresidenttinsä Spiro Agnew joutuu pois virastaan aiemman lahjontatutkimuksen vuoksi, Nixon yllättää neuvonantajansa antamalla käskyn erottaa Cox, mitä kukaan muu kuin valtionsyyttäjä Elliot Richardson ei lain mukaan voi tehdä.
Presidentti oli raivoissaan Coxin kieltäytyessä tarjouksesta, että nimitettäisiin demokraattipuolueen senaattori kuuntelemaan nauhat sen sijaan, että ne luovutettaisiin tutkijoiden käyttöön. Hän tekee selväksi, että hän on valmis suostumaan Richardsonin ja varaoikeusministeri William Ruckelshausin eronpyyntöihin, jos he eivät erota Coxia. Lokakuisena iltana alkoi ”lauantai-illan joukkotuho”: Richardson kieltäytyi noudattamasta määräystä ja eroaa virastaan saman tien. Koska Nixon oli antanut myös Ruckelshausille saman käskyn, hän kieltäytyy, eroaa ja jättää käskyn toteuttamisen vastentahtoiselle julkisasiamies Robert Borkille.
Yleinen suhtautuminen Nixonia kohtaan muuttuu kielteiseksi ja hänen julkisten esiintymisien yhteydessä nähdään mielenosoituksia. Marraskuussa hän lähtee hyökkäykseen ja esiintyy televisiohaastattelussa, jossa hän pitää kuuluisan en-ole-huijari-puheensa. Hän väittää, että nauhat vapauttavat hänet syytöksistä ja tietää kuitenkin, ettei se pidä paikkaansa ja että hänen poliittiset venkoilunsa auttavat häntä enää voittamaan aikaa: hänen presidenttikautensa on jo tuhon oma. Nixon oli jo aiemmin vaistonnut vaaran, jonka nauhat hänelle aiheuttivat ja pyytänyt Haldemania tuhoamaan ne: ”Suurimman osan siitä voi tuhota”, presidentti sanoo. ”Voisitko sinä – tekisitkö sen?” Haldeman vastaa myöntävästi, mutta tietää sen ratkaisevan kaiken. Ehkä hän uskoi, että jos häntä pidettäisiin vastuussa nauhojen tuhoamisesta, se pelastaisi presidentin ja sinetöisi hänen oman kohtalonsa.
Heinäkuussa 1974 Nixon oli monin eri keinoin yrittänyt estää nauhojen julkistamisen ja muun muassa luovuttanut purettuja nauhoja ja tökerösti muokattuja nauhoja tutkijoiden käyttöön. Nixon saa määräyksen luovuttaa nauhat tutkijoille ja kongressi asettaa presidentin syytteeseen virkarikoksesta. Nixonin viimeinenkin oljenkorsi katoaa elokuussa, kun ennen kuulematon nauha paljastetaan. Sitä pidetään viimeisenä aukottomana todisteena. Nauhalla Nixonin kuullaan antavan Haldemanille ohjeen pyytää CIA:ta määräämään FBI lopettamaan Watergate-murron tutkinta: ”Kun saat heidät.... kun saat heidät käsiisi, sano heille: ”Ongelma on siinä, että
”Yleinen suhtautuminen Nixonia kohtaan muuttuu kielteiseksi ja hänen julkisten esiintymisien yhteydessä
nähdään mielenosoituksia”
tämä avaa koko Sikojenlahden jutun” […] käske heidän ottaa yhteyttä FBI:hin ja sanoa, että koko maamme puolesta on parasta jättää juttu tähän ja sillä selvä!”
Siitä ollaan monta mieltä, mihin ”Sikojenlahden juttu” viittasi, mutta viittaus CIA:han on ilmeinen – jos CIA ei auttaisi Watergate-murron salailussa, Valkoisesta talosta vuodettaisiin salaista tietoa sen toiminnasta Kuuban tilanteessa 1961. Nauhalla on alkuperäistä todistusaineistoa siitä, että presidentti osallistui itse Watergate-murron peittelyyn ja yritti painostaa liittovaltion virkamiehiä mukaan.
Kokeneet republikaanipoliitikot kokoontuvat kertomaan Nixonille, että hänellä ei enää ole kongressin tukea. Vaikka Nixon oli todellinen poliittinen selviytyjä, joka oli ilmoittanut, ettei koskaan tulisi eroamaan, hän tajusi, että kaikki kortit oli nyt pelattu. Presidentti erosi nopeasti, koska tiesi joutuvansa syytetyksi virkarikoksesta, jos jäisi virkaansa. Hänen eropuheensa lähetetään Valkoisesta talosta iltana ennen hänen lähtöään sieltä kohti Kalifornian kotiaan. Hän harhauttaa puheellaan monia kertomalla tehtäväänsä liittyvistä vaikeuksista ja tekemällä epäselviä viittauksia vääryyksistä ja mainintoja velvollisuuksista ja ilmaisella epämääräistä katumusta.
Nixon teki myös pitkän yhteenvedon omista saavutuksistaan presidentinvirassa ja puhui mieluummin niistä kuin Watergatesta – johon hänen yleisemmin yhdistettiin. Nixon ei koko elämänsä aikana pääse eroon Watergaten aiheuttamasta taakasta, mutta hänestä tulee myöhemmin kuitenkin arvostettu ja kunnioitettu valtiomies niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin. Hänen seuraajansa Gerald Ford antaa hänelle anteeksi lähes välittömästi, mitä monet paheksuvat.
Nixon ei saanut vankilatuomiota mutta hänen tekemänsä vääryydet – ja USA:n nykypolitiikan kataluuden mittakaava – tulevat äänestäjille yllätyksenä ja kertovat heille, miten kavalia, raakoja, petollisia ja ahneita hallinnon huipulla ollaan. Ennen kaikkea paljastuu, että USA:n presidentti on erehtyväinen, ja Nixon herättää vielä pitkään eroamisensa jälkeenkin ihastusta.
Lähdettyään Valkoisesta talosta Nixon viettää enimmän aikansa kotonaan Kaliforniassa, missä hän ajaa joka päivä golfautollaan pienelle mökille kirjoittamaan muistelmiaan. Vuonna 1977 rahattomana ja halukkaana puhdistamaan maineensa, hän suostui toimittaja David Frostin useisiin ikimuistoisiksi muodostuneisiin haastatteluihin. Asianajajan koulutuksen saanut pitkän linjan poliitikko pyörittelee valmistautumatonta Frostia aluksi oman tahtonsa mukaan, mutta viimeisenä haastattelupäivänä nolostunut presidentti lopulta avautuu Watergate-skandaalista: ”Petin maani. Syöksin itseni tuhoon. Annoin heille miekan ja he käyttivät sitä. Ja väänsivät sitä riemuiten.”
Entinen presidentti myönsi syyllisyytensä osittain, mutta hän ei koskaan luopunut uskomasta, että tarkoitus pyhittää keinot. Saadakseen aikaa muutosta ja itselleen lisää valtaa Nixon oli laskenut kaiken erilaisten hämärien, osittain laittomien keinojen varaan. Näennäisen vähäpätöinen murto johti Yhdysvaltain 37. presidentin eroon ja oli vain yksi monista hänen tavoistaan venyttää lakia – tällä kertaa hän vain sattui jäämään siitä kiinni.