Espanjalainen upseeri kaappasi vallan Meksikon itsenäistyttyä

Meksikolaiset kapinoivat 300 vuotta kestäneen Espanjan vallan jälkeen vuonna 1810. He voittivat, mutta vapaus ja demokratia jäivät haaveiksi, sillä espanjalaisella luopiolla Agustín de Iturbidella oli oma suunnitelmansa: hän halusi keisariksi.

Ylenpalttinen katedraali Ciudad de Méxicon (Mexico Cityn) keskustassa tarjosi puitteet komealle seremonialle. Paikallisten arvovieraiden ollessa läsnä Meksikon lakiasäätävän kongressin puheenjohtaja asetti kruunun maan uuden keisarin Agustín de Iturbiden päähän.

Piispa ylisti uuden keisarin hurskautta ja viisautta, ja seremonia päättyi kulkueeseen katedraalin kultaisen alttarin eteen. Heinäkuun 21. päivänä 1822 järjestetty taidokas spektaakkeli näytti aivan tavallisilta kruunajaisilta, mutta toisin kuin useimmat muut keisarit, Agustín de Iturbide ei ollut syntynyt valtaistuimelle. Meksikon monarkki oli entinen kapinallisjohtaja, jolla oli ollut ratkaiseva rooli Meksikon itsenäisyystaistelussa Espanjaa vastaan.

Voitto siirtomaavallasta ei kuitenkaan tuonut Meksikon kansalle demokratiaa, jonka puolesta se oli taistellut viimeiset 12 vuotta. Espanjalaisen kuninkaan sijaan he vain saivat meksikolaisen keisarin.

Kuriton pappi yllytti kapinaan

Kapinan puhjetessa vuonna 1810 oli kulunut lähes 300 vuotta siitä, kun espanjalainen komentaja Hernán Cortés kukisti asteekkien valtakunnan elokuussa 1521 ja teki Meksikosta espanjalaisen siirtomaan nimellä Uusi Espanja.

Valloitus merkitsi sitä, että väestö joutui ankaran siirtomaavallan alaiseksi. Espanjalaiset ottivat käyttöön rotuun ja syntyperään perustuvan luokkajärjestelmän. Espanjalaisilla siirtolaisilla oli eniten valtaa ja paras asema yhteiskunnassa, kun taas meksikolaisilta alkuperäiskansoilta ja sekasukuisilta ihmisiltä riistettiin poliittiset ja kansalaisoikeudet. Sorto oli saanut vuosien mittaan aikaan hajanaisia kansannousuja, mutta ne kaikki oli kukistettu.

1800-luvun alussa halu kapinoida oli tavallistakin voimakkaampi. Ranskan vallankumouksen tunnuslause Vapaus, veljeys ja tasa-arvo innosti erityisesti alempiin luokkiin kuuluvia meksikolaisia ajamaan espanjalaiset pois kotimaastaan.

Yhdistävä hahmo oli pappi Miguel Hidalgo y Costilla, joka onnistui mobilisoimaan suuren osan väestöstä. Hidalgo oli suosittu tavallisen kansan keskuudessa – eikä vähiten siksi, että hän saarnasi siitä, ettei helvettiä ollut olemassa ja että esiaviollinen seksi oli sallittua. Saarnat eivät ilmeisesti miellyttäneet maan katolisen kirkon johtajia, ja he antoivat inkvisition kiduttaa Hidalgoa pyrkimyksenään vaientaa hänet, mutta tuloksetta.

Vuonna 1810 tottelematon pappi meni niin pitkälle, että hän suunnitteli avointa kapinaa. Syyskuun 16. päivänä hän soitti Doloresissa, Keski-meksikossa sijaitsevan seurakuntansa kirkon kelloja merkiksi alueen maataloustyöläisten kokoontumisesta. Sadat kerääntyivät paikalle, ja heidän edessään Hidalgo piti puheen, joka tuli tunnetuksi nimellä Grito de Dolores (Doloresin huuto).

Hidalgo puhui vapaudesta, maan uudelleenjaosta ja tuesta Guadalupen neitsyelle, meksikolaisten alkuperäiskansojen suojeluspyhimykselle. "Viva la libertad!" hän huusi. "Viva la Virgen de Guadalupe!" (Eläköön Guadalupen neitsyt!) "Muerte a los gachupines!" (Kuolema espanjalaissyntyisille), vastasi väkijoukko hurjissaan. Vallankumous oli alkanut.

Vallankumoukselliset lähtivät murhatöihin

”Vaikka kuolisin, minut muistetaan ikuisesti. Mutta teidät unohdetaan pian.”

Pappi Hidalgon viimeiset sanat teloittajilleen

Hidalgon talonpoikaisarmeija marssi Guadalupen neitsyen lipun alla kohti San Miguelin kaupunkia. Matkan varrella heihin liittyi satoja alueen maatilojen ja kaivosten työläisiä.

Joukko oli täynnä vallankumouksellista intoa, mutta Hidalgolla ei ollut juurikaan valtaa ku