Itävaltalainen prinssi nousi Meksikon valtaistuimelle
Maksimilian eli veljensä keisari Franz Joosef I:n varjossa vuoteen 1864 asti, jolloin hän sai suuren läpimurtonsa: valtaistuimen Atlantin toiselta puolelta. Mikään ei kuitenkaan mennyt Maksimilianin toiveiden mukaan.
Itävallan arkkiherttua Maksimilian oli selvästi liikuttunut pitäessään valmisteltua puhettaan Miramaren linnan vastaanottohuoneessa Triesten lähellä.vapisevalla äänellä hän kiitti meksikolaisia diplomaatteja siitä kunniasta ja luottamuksesta, jota he olivat osoittaneet hänelle valitsemalla hänet maansa puolesta Meksikon keisariksi.
"Kauan eläköön keisari Maksimilian! Kauan eläköön keisarinna Carlota!" diplomaatit huusivat, kun Maksimilian nostaa katseensa muistiinpanoistaan.
Itävallan laivaston alukset Triesten satamassa ampuivat tykeillään uuden keisarin kunniaksi, ja Meksikon lippu liehui Maksimilianin residenssin yllä.
Tuona päivänä – 10. huhtikuuta 1864 – uudella keisarilla ei ollut aavistustakaan siitä, millaiset konfliktit odottivat häntä Atlantin toisella puolella. Meksikon rahvas torjui Maksimilianin vieraana tyrannina, kun taas maan maanomistajien eliitti piti häntä vaarallisena vallankumouksellisena.
Verinen välienselvittely oli väistämätön, ja Meksikon tulevaisuus oli vaakalaudalla.
Meksiko oli pahasti veloissa
Meksikon keisarillinen kruunu oli tarjous, josta Maksimilian ei voinut kieltäytyä. Itävallan keisari Franz Joosef I:n nuorempana veljenä hän oli joutunut viettämään joutilasta elämää. Edellisinä vuosina hän oli asunut Miramaren linnassa Triesten lahdella nykyisessä Italiassa.
Maksimilianin tarve itsensä toteuttamiseen ei kuitenkaan ollut meksikolaisten mielessä. Syynä tarjoukseen oli Euroopan valtionpäämiesten huoli Meksikon tulevaisuudesta.
Yhdysvaltojen kanssa käyty sota (1846– 1848) oli puolittanut nuoren maan pinta-alan, ja väestö oli jakautunut muutamiin varakkaisiin maanomistajiin ja miljooniin köyhtyneisiin maataloustyöläisiin. Kaikkein pahinta oli valtiovarainministeriön tyhjä kassa sekä se, että maa oli ottanut suuria lainoja Euroopasta. Kun Meksikon presidentti, liberaali Benito Juárez, luopui kokonaan valtionvelan takaisinmaksusta heinäkuussa 1861, tilanne muuttui kriittiseksi eurooppalaisten velkojien kannalta. Ratkaisu oli löydettävä, päätti Napoleon III – suurimman lainanantajan Ranskan keisarillinen päämies. Ratkaisu löytyi, kun meksikolainen diplomaatti puhui eräänä päivänä vuonna 1861 Napoleonin espanjalaisen vaimon Eugénien kanssa. Diplomaatti mainitsi ohimennen, että Juárez voitaisiin syrjäyttää presidentin paikalta, ja tilalle voitaisiin asettaa eurooppalainen monarkki.
Eugénie välitti ajatuksen miehelleen, joka innostui. Eurooppalainen monarkki, joka nostettaisiin valtaan ranskalaisten aseilla, takaisi Napoleon Iii:lle jatkuvan rahavirran Meksikosta. Bonuksena tämä ratkaisu takaisi Ranskan keisarin vaikutusvallan Amerikan mantereella.
Vuodesta 1823 lähtien Yhdysvallat oli niin sanotussa Monroen doktriinissaan tehnyt selväksi, että eurooppalaisten oli pysyttävä poissa Pohjois-amerikasta. Napoleon kuitenkin ymmärsi, että Yhdysvallat oli parhaillaan keskellä sisällissotaa, eikä se pystyisi vastustamaan Ranskan väliintuloa. Heti kun sopiva ehdokas eli
Maksimilian oli löydetty, ja hän oli luvannut Napoleonille asianmukaisesti, että hän saisi Meksikon talouden kuntoon, Ranskan keisari lähetti armeijan Meksikoon. Jo 10. kesäkuuta 1863 presidentti Juárez karkotettiin, ja Meksiko oli ranskalaisten käsissä.
Seuraavana vuonna Maksimilian otti keisarin arvon virallisesti vastaan Miramaren linnassa pitämässään puheessa.
Juhlat osterien ja samppanjan kera
Vaikka presidentti Juárez oli ajettu pois pääkaupungista, hänen joukkojaan ei oltu läheskään
”Kuljimme mitä epäilyttävimmiltä näyttävien paikkojen läpi, joissa oli piilossa useita tuhansia partisaaneja.”
Keisarinna Carlota saapuessaan Meksikoon.
lyöty. Tämä selvisi keisari Maksimilianille ja keisarinna Carlotalle heti, kun he saapuivat Meksikoon 27. toukokuuta 1864.
"Kuljimme mitä epäilyttävimmiltä näyttävien paikkojen läpi, joissa oli piilossa varmasti useita tuhansia partisaaneja. En olisi yllättynyt, vaikka Juárez itse olisi ilmestynyt paikalle muutaman sadan sissin kanssa", keisarinna Carlota kirjoitti matkasta Veracruzin satamakaupungista Mexico Cityyn.
Carlota ei liioitellut. Napoleon III ei ollut kertonut Maksmilianille sitä, että suurin osa Meksikon asukkaista ei halunnut lainkaan keisaria. Syrjäytetty presidentti oli edelleen valtaväestön suosiossa, ja hän hallitsi edelleen Meksikon syrjäseutuja.
Vaikka ranskalaiset joukot jäivät Meksikoon, Maksimilian oli keisari vain paperilla, ja sissit hyökkäsivät usein. Uusi monarkki ei kuitenkaan välittänyt uhkakuvista, eikä hän saanut myöskään talouttaan kuriin. Itse asiassa hän lisäsi valtion menoja.
Maksimilian halusi hovin, joka voisi kilpailla Euroopan hienoimpien kuningashuoneiden kanssa. Hän kieltäytyi asumasta vaatimattomassa kansallispalatsissa, joka sijaitsi kaupungin keskusaukiolla El Zócalossa.
Sen sijaan hän määräsi pääkaupungin laitamilla sijaitsevan Chapultepecin palatsin kunnostettavaksi ja uudistettavaksi. Euroopasta tuotiin niin arkkitehtejä kuin puutarhureitakin.
Salit koristeltiin silkkitapeteilla ja valtavilla Venetsiasta tuoduilla kattokruunuilla. Suurissa juhlissa vieraat nauttivat ostereita ja joivat samppanjaa Euroopasta tuoduista kristallilaseista, kun orkesteri soitti Straussin ja Verdin säveltämiä iloisia melodioita.
Huivi sai eliitin näkemään punaista
Keisarin ylenmääräinen tuhlaaminen ei jäänyt tavalliselta kansalta huomaamatta, mutta maatyöläiset eivät olleet ainoita tyytymättömiä. Meksikon maanomistajien eliitti, joka oli odottanut Maksimilianin asettuvan heidän puolelleen, pettyi pahasti.
Maksimilian uskoi, että paras tapa kehittää Meksikosta nykyaikainen ja vauras valtio olisi edistää kansalaisten tasa-arvoa ja vapautta. Keisarin ensimmäisiin toimiin virassaan kuului syrjäytetyn Juárezin uudistusten ratifiointi. Niihin kuuluivat kirkon maa-alueiden lohkominen, uskonnonvapaus ja äänioikeuden laajentaminen.
Yrittäessään kömpelösti voittaa meksikolaisten kansallismielisten sydämet keisari päätti kunnioittaa paikallisia tapoja.
Hän alkoi ratsastaa ympäri Mexico Cityä meksikolaiseen asuun pukeutuneena: sombrerossa, hopeanappisissa housuissa ja punainen huivi kaulassa. Erityisesti kaulaliina aiheutti närkästystä, sillä keisarille uskolliset pitivät sitä
radikaalien tasavaltalaisten symbolina ja samalla kaiken sen symbolina, mitä syrjäytetty presidentti Juárez edusti. Maksimilian juhli Meksikon itsenäisyyspäivää 16. syyskuuta 1864, ja hän täytti palatsinsa edustan aukion ranskalaisilla sotilailla. Kansa haukkoi henkeään nähdessään, että keisari saattoi olla niin moukkamainen.
"Oli sekä naurettavaa että järkyttävää nähdä vieraan armeijan juhlivan itsenäisyyspäivää. Tällainen voi nostattaa vain syvää inhoa", kirjoitti eräs silminnäkijä.
Yhdysvallat lähetti aseita Meksikoon
Närkästys ei ollut yllättävää. Maaseudulla kalaiset jatkoivat veristä taistelua meksikol sissejä vastaan, eivätkä ranskalaiset soti kaihtaneet kidutusta tai kylien polttamista.
"Jos olisin meksikolainen, minäkin vihais ranskalaisia ja toivoisin heidän kärsivän myönsi merkittävä ranskalainen upsee François Achille Bazaine kirjeessään veljentyt tärelleen. Maksimilianin kannalta pahempaa oli se, että vuonna 1865 tilanne kääntyi jyrkästi sissien eduksi. Yhdysvaltain sisällissota päättyi huhtikuussa pohjoisvaltioiden voittoon Voitto vahvisti Meksikon pohjoista naapuria poliittisesti, mutta Yhdysvalloilla oli nyt myös noin miljoonan sotilaan taisteluvalmis armeija, eivätkä Washingtonin poliitikot aikoneet antaa Maksimilianin tai Napoleon III:N sanella mitään omassa maailmankolkassaan.
Presidentti Andrew Johnson oli ottanut haltuunsa presidentin viran edellisen presidentin Lincolnin kuoltua huhtikuussa 1865. Hän poisti asevientikiellon, joka oli aiemmin estänyt amerikkalaisten aseiden päätymisen Meksikoon. Aseita alkoi välittömästi virrata rajan yli.
Keisarista tuli armeijan komentaja
Amerikkalaiset eivät tyytyneet toimittamaan vain aseita. Joulukuussa 1865 Yhdysvaltain ulkoministeri William H. Seward lähetti sotasankari John M. Schofieldin Ranskaan toimittamaan Napoleon Iii:lle uhkavaatimuksen.
"Istukaa Napoleon III:N pöytään ja käskekää hänen häipyä Meksikosta", kuului käsky. R n kan keisari ymmärsi vie ottaa kirjeen, jossa hän ilmoitti Maksimilianille, että Ranska vetäisi joukkonsa pois. Maksimilian oli järkyttynyt mutta kieltäytyi luopumasta vallasta. Useiden vaikutusvaltaisten maanomistajien rohkaisemana – jotka toivoivat voivansa vaikuttaa keisariin Ranskan vetäytymisen jälkeen – Maksimilian asetti itsensä Meksikon armeijan johtoon. Keisarilla ei kuitenkaan ollut sotilaallista kokemusta, joten lopputulos oli helppo ennustaa.
Helmikuun 19. päivänä 1867 Maksimilian saapui armeijoineen Querétaroon Meksikon keskiosassa. Juárezin armeija piiritti kaupungin pian, ja 15. toukokuuta keisari antautui – kaksi kuukautta sen jälkeen, kun viimeiset ranskalaiet sotilaat olivat poistuneet maasta.
Uutinen siitä, että Maksimilian oli jäänyt ngiksi ja että häntä uhkasi teloitus, sai keisakannattajat toimimaan hänen puolestaan, tta Juárez ei ollut kiinnostunut asiasta. Hän Maksimiliania petturina, joten hänen henä säästäminen ei vain käynyt.
Minä en ole se, joka vie hänen elämänsä. ihmiset ja laki. Jos minä en tekisi sitä, ihtekisivät sen ja veisivät minunkin henkeän selitti. Kesäkuun 19. päivänä 1867 40 aamulla keisari Maksimilian teloitetpumalla Querétaron ulkopuolella sijaitukkulalla.
"Toivon, että vereni, jonka on nyt vuodettava, voisi tehdä sen maan hyväksi. Eläköön Meksiko, eläköön itsenäisyys", olivat hänen viimeiset sanansa.
Demokratialle annettiin nyt toinen mahdollisuus, mutta taistelu sen säilyttämiseksi ei ollut vielä läheskään voitettu. Seuraavina vuosina Meksiko ajautui toistuviin kapinoihin, vallankaappauksiin ja sisällissotiin. Meksikolaiset ottivat ratkaisevat askeleet kohti nykyistä demokratiaa vasta, kun uusi perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1917.
”Jos olisin meksikolainen, minäkin vihaisin ranskalaisia ja toivoisin heidän kärsivän.” Ranskalainen upseeri joukkojensa tuhotöistä Meksikossa.