Johdanto
Toinen maailmansota oli ihmiskunnan historian suurin ja kallein sota. Se oli maailmanlaajuinen ja kosketti lähes kaikkia maailman kolkkia. Kun se loppui, maailman poliittinen maantiede oli muuttunut ja asetelma modernin valtiojärjestelmän perustaksi oli syntynyt. Vuoden 1945 läpimurron merkitystä on mahdollista liioitella, mutta muutos maailman sotaa edeltävästä talouskriisistä, eurooppalaisesta imperialismista ja äärikansallismielisyydestä sodanjälkeiseen maailmantalouden kukoistukseen, kolonialismin päättymiseen ja kylmän sodan ideologiseen vastakkainasetteluun oli merkittävä.
On syytä muistaa, ettei kukaan voinut sodan alkaessa tietää varmasti, mihin suuntaan se alkaisi kulkea, tai ennustaa sen tuottaman tuhon ja väkivallan suuruutta. Monet erilliset konfliktialueet sulautuivat yhteen kuin palopesäkkeet valtaisaksi tulihelvetiksi. Euroopassa Saksa yritti murtautua sille ensimmäisen maailmansodan tappion jälkeen asetetuista rajoituksista; laajentumishaluinen fasistinen Italia aiheutti konflikteja sen johtajan, Benito Mussolinin, unelmoidessa Rooman valtakunnan palauttamisesta; ItäAasiassa käytiin sotaa keisarillisen Japanin puolustaessa päättäväisesti ei-valkoisten oikeutta osuuteen imperiumista; ja Länsi-aasiassa kommunisminvastaisten valtioiden liittouma Hitlerin Saksan ympärillä lähti ristiretkelle uutta neuvostojärjestelmää vastaan 1941.
Sota-alueen kasvaessa kaikki tärkeimmät valtiot päätyivät siihen mukaan. On usein väitetty, että USA:N mukaanlähtö joulukuussa 1941 varmisti liittoutuneiden voiton puhtaan taloudellisen painon vuoksi, mutta lopputulos ei ollut itsestään selvä. Saksalla ja sen liittolaisilla oli suuret resurssit, ja ne valtasivat niitä lisää. Saksan ja Japanin sotavoimat taistelivat hyvin taitavasti. Voittaakseen liittoutuneiden oli parannettava taistelutaitoa, koordinoitava toimensa ja pidettävä kansa päättäväisesti asian takana myös vastoinkäymisten vaiheessa. Ajatus, että akselivallat ja erityisesti Saksa hävisivät sodan oman taitamattomuutensa vuoksi, ei ota huomioon, miten paljon tehokkaammin liittoutuneiden oli opittava taistelemaan ja hyödyntämään täysimittaisesti ja kattavasti koko tieteellistä, teknistä ja tiedustelutaktista osaamistaan. Uhraukset tehtiin, koska sodalle annettiin merkitystä paitsi välineenä oman selviytymisen takaamiseksi, myös tietynlaisen maailmanjärjestyksen saattamiseksi voimaan. Ne olivat kouriintuntuva seuraus siitä, että tällä sodalla todella haluttiin muuttaa historian kulkua.
Toinenmaailmansota:täydellinenkuvitettu historia kertoo konfliktista sen juurista ensimmäisen maailmansodan tilinpäätöksessä vuonna 1919 aina liittoutuneiden lopulliseen voittoon ja vakaamman maailmanjärjestyksen palauttamiseen.
Se alkaa ensimmäisistä rajoitetumman sodankäynnin vuosista, kun Saksan armeija valtasi salamannopeasti suuren osan Euroopasta suhteellisen vähäisin tappioin kuolleina ja haavoittuneina. Saksa valtasi vain 19 kuukaudessa alueen Norjasta Kreetalle ja Ranskan Atlantin rannikolta Varsovaan. Ei ole ihme, että Hitler ja Saksan johto uskoivat varmuudella pystyvänsä rakentamaan uuden maailmanjärjestyksen vanhan raunioille.
Se noudatti sodan kehityskulkua akselivaltojen tunkeuduttua Neuvostoliittoon, KaakkoisAasiaan ja Tyynellemerelle ja melkein Suezin kanavalle. Neuvostoliitossa tappiolta vältyttiin vain poikkeuksellisin ponnistuksin, mutta käsittämättömin tappioin – mikä tahansa muu valtio olisi pyytänyt rauhaa. Stalinin päättäväisyys ylläpitää kansan taistelutahtoa oli välttämätön tekijä 1941 ja 1942, jolloin läntiset liittoutuneet taistelivat välttääkseen tappion Tyynellämerellä ja Atlantilla eivätkä pystyneet juurikaan estämään Saksan etenemistä. Liittoutuneiden etusija oli yrityksissä säilyttää vallitseva tila vaikeassa tilanteessa ja estää pahempia asioita tapahtumasta. Akselivihollisille uuden maailmanjärjestyksen houkutteleva palkinto tuntui olevan aivan ulottuvilla – saksalaiset sotilaat olivat Kaukasuksella, japanilaiset melkein Australiassa ja saksalaiset ja italialaiset syvällä Egyptissä.
Siitä ei kuitenkaan tulisi totta. Hitaasti mutta varmasti, maalla, merellä ja ilmassa, sotaonni alkoi kääntyä liittoutuneiden puolelle. Kävi selväksi, että akselivallat, jotka olivat jo vaikuttaneet lähes pysäyttämättömiltä, voitiin voittaa avoimessa taistelussa. Voitot aavikkosodassa avasivat tietä Välimeren läpimurrolle; Salomonsaarten taistelut olivat pieni ovenavaus keisarillisen Japanin puolustuksen sisäpuolelle liittoutuneiden käyttäessä ylivoimaista meri-, ilma-, ja maavoimaa; Stalingradin voitto näytti maailmalle, että puna-armeija oli saanut kokemusta ja Saksan helpon voiton aika oli ohi.
Taistelut vuoden loppua kohti olivat koko sodan kalleimmat. Useimmat länsimaiset, saksalaiset ja japanilaiset miestappiot kirjataan tapahtuneiksi sodan viimeisen 18 kuukauden aikana. Sodasta ei tullut helpompi taistella voitto näköpiirissä, vaan se vaati valtavat voimavarat. Katastrofaalisen tappion mahdollisuus ajoi akselivallat epätoivoiseen puolustustaisteluun. Kun sota vihdoin elokuussa 1945 päättyi, maailman oli muodostettava käsitys sen tuhoista. Sodan laukaisemat muutokset olivat tällä kertaa pysyvämpiä kuin 1918. Yli 60 vuoden aikana toisen maailmansodan jälkeen ei ole tapahtunut mitään siihen verrattavaa, ja sen pitkä varjo ulottuu aina nykypäivään asti.