Talvisota

Suomea vastaan käyty talvisota oli massiivisen puna-armeijan ensimmäinen suuri koetus Venäjän sisällissodan jälkeen 1920-luvun alussa. Sen välitön syy oli, että Neuvostoliitto halusi suurempaa sotilaallista turvallisuutta Baltian alueella. Baltian maat ja Suomi kuuluivat v. 1939 saksalais-neuvostoliittolaisen sopimuksen mukaan Neuvostoliiton etupiiriin. Viro pakotettiin allekirjoittamaan 28. syyskuuta sopimus, joka salli Neuvostoliiton sijoittaa sinne joukkoja; Latvia allekirjoitti 5. lokakuuta ja Liettua 11. lokakuuta. Kaikista kolmesta valtiosta tuli käytännössä Neuvostoliiton protektoraatteja. Myös Suomea pyydettiin 5. lokakuuta luovuttamaan alueita neuvostoliittolaisen Leningradin alueen lähellä, jotta Neuvostoliitto voisi perustaa uusia sotilastukikohtia ja lisätä maan toiseksi suurimman kaupungin turvallisuutta. Suomen hallitus kieltäytyi, ja viimeisen tapaamisen 9. marraskuuta jälkeen Stalin antoi lopullisen käskyn sotaretkestä Suomea vastaan. Aivan kuten Saksan sota Puolaa vastaan, talvisotakin alkoi lavastetulla hyökkäyksellä. Neuvostoliitto väitti, että Mainilan rajaseutukylän mukaan nimensä saaneet "Mainilan laukaukset" olivat suomalainen provokaatio; todellisuudessa ne ampui Neuvostoliiton tykistö.

Stalin käytti tapahtumia tekosyynä ja kävi hyökkäykseen neljällä armeijalla: 7., 8., 9. ja 14. (lisäksi myöhemmin 13. ja 15.), ja 1 000 tankilla Suomen puolustusta vastaan. 30. marraskuuta Helsinkiä pommitettiin. Neuvostojohto oli varma, että Suomi vallattaisiin yhtä helposti kuin Saksa oli vallannut Puolan; tämä osoittautui kalliiksi väärinkäsitykseksi. Suomi pystyi mobilisoimaan vain korkeintaan 13 divisioonaa puolustamaan maata; ei tankkeja, erittäin vähän lentokoneita eikä lähes lainkaan panssarintorjunta-aseita. Suomalaisilla oli kuitenkin etuna kokemus talvisodankäynnistä. Valkoisissa lumipuvuissa suksillaan nopeasti liikuteltavat ahkiot täynnä ammuksia ja tarvikkeita ja tappavan tehokkailla Suomi-

konekivääreillä aseistautuneet suomalaissotilaat osoittautuivat enemmänkin kuin lukumääräisesti ylivoimaisen vihollisensa vertaisiksi. Taistellessaan tankkeja vastaan suomalaiset improvisoivat parrunpätkillä ja sorkkaraudoilla tuhotakseen tankit. He keksivät myös täyttää lasipullot bensiinillä ja kahdella bengaalitikulla ns. "Molotovin cocktailiksi". Kun sellainen heitettiin tankin tai panssaroidun ajoneuvon päälle, vaunu tuhoutui, milloin palava neste valui ilmanottoaukkoihin ja sytytti moottoritilan tuleen.

Puna-armeija hyökkäsi Mannerheim-linjaa vastaan Karjalan kannaksella kuukauden ajan. Se käytti alkeellista taktiikkaa, joka päästi suomalaisen jalkaväen tuhoamaan kokonaisia rykmenttejä hyvin suunnatun tykkitulen tehdessä tankit toimintakyvyttömäksi. Jotkut suomalaiset konekivääriampujat romahtivat uupumuksesta surmattuaan riveittäin venäläissotilaita, jotka juoksivat suoraan kohti puolustusasemia ilman suojaa tai lumipukuja. Nopeasti ja äänettömästi liikkuvat suomalaiset motittivat, tuhosivat ja ryöstivät suurempaa neuvostoarmeijaa pitkin Suomen itärajaa. Joulukuussa ja tammikuun alussa neuvostoarmeija murskattiin Suomussalmen taistelussa. Suomalaiset menettivät 900 miestä, kun neuvostotappiot nousivat 27 500 mieheen.

Suomalaistenkin suorituskyvyllä oli rajansa, ja helmikuussa puna-armeija oli saanut huomattavia vahvistuksia ja se yritti kehittää taistelutaktiikkaansa. Sankarillinen suomalainen 32 miehen vahvuus kykeni tuhoamaan 4 000 venäläissotilasta, mutta lopulta ylivoima kävi liian suureksi. Maaliskuun alussa neuvostojoukkojen vahvuus oli 30 divisioonaa, 1 200 panssarivaunua ja 2 000 lentokonetta. Länsivaltojen apua koko sodan ajan hakeneet suomalaiset pyrkivät myös rauhanneuvotteluihin neuvostojohdon kanssa, ja aselepo astui voimaan 13. maaliskuuta.

Taistelujen päättyessä puna-armeija ei ollut onnistunut murtamaan suomalaisten viimeistä puolustuslinjaa. Ehkä suomalaisten taistelukyvystä vaikuttuneena, ehkä haluttomana päätymään länsivaltoja vastaan, mikäli näiden tuesta tulisi tosiasia, Stalin tyytyi ottamaan alun perin vaatimansa alueet. Pieni alue kannaksella ja joukko Itämeren saaria maksoi neuvostoliittolaisille n. 125 000– 270 000 miehen tappiot. Suomen 150 000 miehen armeijan tappiot olivat 24 923 kaatunutta ja 43 000 haavoittunutta. Neuvostoliiton kansainvälinen maine huononi entisestään, ja Neuvostoliitto suljettiin Kansainliitosta offensiivinsa vuoksi.