Liittoutuneiden hyökkäys Irakiin ja Syyriaan
Saksalaisten joukkojen työntyessä Balkanilta läntiselle aavikolle brittijohto alkoi pelätä brittien Lähi-idän intressien puolesta, erityisesti että akselivaltojen sotilaallinen menestys ja Lähi-idän muslimiväestön sympatiat niitä kohtaan uhkaisivat koko Välimeren sotatoimien kannalta ratkaisevan öljyn saantia. Jo maaliskuussa 1940 keskusteltiin akselivaltojen mahdollisista suunnitelmista Irakissa, jonka brittien vastainen nationalismi oli uhka Mosulin öljykentille. Valmisteltiin operaatio Sabine mahdollisia joukkojensiirtoja varten Intiasta Basraan. Kun sotilasvallankaappaus syöksi Irakin hallitsijan vallasta huhtikuussa 1941, brittien suurlähettiläs, Sir Kinahan Cornwallis, joka saapui Bagdadiin kesken vallankaappauksen, oli vahvasti brittien sotilaallisen puuttumisen kannalla, ennen kuin Saksan joukot saapuisivat.
Ensimmäiset brittijoukot saapuivat Basraan 17. huhtikuuta, ja kaksi päivää myöhemmin 1. King's Own Royal -rykmentin 400 miestä lensi
tukemaan Habbaniyan lentotukikohtaa Bagdadin lähellä. Kapinallisjohtaja Rashid Ali päätti tehdä lopun brittijoukkojen läsnäolosta, ja Irakin armeija alkoi 1. toukokuuta kaivautua lentotukikohdan ympärille valmisteluna sen valtaamiselle siinä toivossa, että operaatio toisi saksalaisten tuen. Tukikohdan brittikomentaja, kenraalimajuri Smart, päätti taistella, ja 2. toukokuuta, ennen kuin irakilaisjoukot olivat valmiit, hän aloitti kiivaan ilmahyökkäyksen niitä vastaan. Irakin 56 enimmäkseen vanhentuneen koneen vahvuiset ilmavoimat kutistuivat puoleen, ja hellittämätön pommitus pakotti heidät vetäytymään lentotukikohdan läheltä. Transjordaniassa koottiin kenraalimajuri John Clarkin komentama vahvennettu prikaati "Habforce". Lähes 6000 miehestä luotiin 2000 miehen moottoroitu kolonna, joka ehtisi lentotukikohtaan nopeasti. Saksalaisilla oli irakilaisilla ja syyrialaisilla lentokentillä noin 25 konetta valmiina tukemaan kapinallisia. Saksan pommikoneet hyökkäsivät kolonnaa vastaan, mutta se saapui Habbaniyaan 18. toukokuuta.
Irakilaisten vastarinta mureni. Lentotukikohdan joukot siirrettiin Fallujahiin 19. toukokuuta, ne valtasivat kaupungin ja jatkoivat Bagdadiin. Saksan ilmavoimilla oli vähemmän koneita, ja 21 niistä tuhottiin. Irakin suuren armeijan viisi divisioonaa luopuivat taistelusta 30. toukokuuta, ja solmittiin aselepo. Hallitsija palasi valtaan lokakuussa, ja 17. tammikuuta Irak julisti sodan akselivalloille. Rashid Alille Syyrian Vichy-ranskalle lojaalin ranskalaisen mandaatin tukikohdista annettu apu pakotti Churchillin antamaan valtuudet suuremmalle operaatiolle Lähi-idän turvaamiseksi liittoutuneille. Kenraaliluutnantti Maitland Wilsonin johtama operaatio Libanonin ja Syyrian Vichy-ranskaa vastaan käynnistyi 23. kesäkuuta Palestiinasta etelässä ja Irakista idässä. Siihen osallistuivat "Habforce" ja Basraan toukokuussa siirretty Intian 10. divisioona ja Australian 7. divisioona. Eteneminen ranskalaisia tukikohtia vastaan oli hidasta, mutta Australian 7. divisioona aloitti 6. heinäkuuta taistelun Beirutista Damaskoksen miehityksen 21. kesäkuuta jälkeen.
Beirutin komendantti antautui 10. heinäkuuta, ja Vichyn johtajat solmivat aselevon 14. heinäkuuta. Noin 32 300 ranskalaissotilasta lähetettiin kotiin, ja Syyria päätyi brittien sotilaalliseen hallintaan v. 1946 itsenäistymiseen asti. Wilson jäi alueelle ja johti nyt 9. armeijana tunnettua yksikköä saksalaisten pohjoisesta Neuvostoliiton Kaukasukselta tulevaa uhkaa vastaan. Nämä kaksi sotaretkeä varmistivat välttämättömän rauhan alueella, joka yhdisti IsoBritannian sotaponnistukset Euroopassa ja Aasiassa ja esti akselivaltojen etenemisen pidemmälle.