Länsiliittoutuneiden tie Saksaan: Reiniltä Elbelle

Vuoden 1944 lopussa länsiliittoutuneet olivat jotakuinkin valmiita hyökkäämään Saksan maaperälle, mutta valmistelut saivat kolhun kuuluisassa Ardennien taistelussa. Sen vaikutus ei kuitenkaan ollut vain negatiivinen, sillä tämä viimeinen taistelu teki selvää jälkeä saksalaisten viimeisestä lentokone- ja panssarivaunureserveistä. Saksan armeijaryhmät (kenraali Studentin ryhmä H Alankomaissa pohjoisessa, sotamarsalkka Modelin ryhmä B Ruhrin alueella ja kenraali Blaskowitzin ryhmä G etelässä) olivat heikentyneet merkittävästi ja vailla kunnollista ilmatukea.

Eisenhower näki edessään leveän rintamahyökkäyksen, kuten neuvostoarmeija oli tehnyt idässä jo pitkään. 3. tammikuuta hänellä oli käytössään 73 divisioonaa, joista 20 panssaridivisioonia ja loput poikkeuksellisen hyvin varusteltuja. Taustatukena sotilailla oli ilma-ylivoima sekä taktisesti että strategisesti. Hyökkäys, jonka oli määrä lopettaa sota, tuli kolmessa vaiheessa. Ensin liittoutuneet selvittäisivät alueet Reinin länsipuolella ja varmistaisivat ylitysalueet kiinteiden sillanpääasemien luomiseksi joen itäpuolelle. Ja lopuksi läntisten armeijoiden oli tarkoitus murtautua Elbejoelle,

Itävaltaan ja Tšekkoslovakiaan, missä ne kohtaisivat neuvostojoukot. Montgomery oli pitänyt parempana kapeampaa ja nopeampaa rintamahyökkäystä kohti Berliiniä, mutta Eisenhower oli hyväksynyt Jaltan konferenssissa tehdyn päätöksen, että Berliini olisi neuvostovyöhykkeellä.

Ensimmäiset operaatiot toteutettiin 8. helmikuuta 1945, kun Montgomeryn 21. armeijaryhmä hyökkäsi koodinimellä Veritable puhdistamaan aluetta Maasin ja Reinin välissä. Brittien 1. ja Kanadan 2. armeija kohtasivat saksalaisten laskuvarjojoukkojen raivokasta vastarintaa Reichswaldin metsässä, ja liittoutuneet olivat ottaneet alueen hallintaansa vasta 21. helmikuuta. Amerikkalaisten 9. armeija, joka oli toteuttanut operaatio Grenaden, joutui pysähtymään tulvien takia. Se pääsi aloittamaan hyökkäyksen vasta 23. helmikuuta, mutta saksalaispuolustuksen ollessa laimeaa se pääsi Reinin rannalle Düsseldorfin lähellä jo 1. maaliskuuta. Kauempana etelässä Bradleyn 12. armeijaryhmän operaatio Lumberjack oli edennyt ripeästi Westwallin pääpuolustuslinjan ohi. Se saapui joelle 7. maaliskuuta, ja kenraaliluutnantti Jacob Deversin johtama operaatio Undertone painoi eteenpäin Saarlandissa päästäkseen Reinin eteläiselle osalle.

Operaatio Lumberjackissa amerikkalaisten 9. panssaridivisioona yllätti saksalaisjoukot niiden ollessa matkalla tuhoamaan Hindenburgin rautatiesiltaa Remagenin tuntumassa. Se valtasi sillan 7. maaliskuuta täysin ehjänä ja perusti sillanpääaseman Reinin toiselle puolelle. Saksalaiset yrittivät päättäväisesti tuhota siltaa V-2-raketeilla, mutta se pysyi pystyssä 17. maaliskuuta asti, jolloin se vihdoin sortui. Eisenhower vaati edelleen leveää rintamahyökkäystä, ja Montgomery suunnitteli siksi massiivisen hyökkäyksen joen yli Reesin ja Duisburgin välillä. Saksalaisten joukot olivat nyt kutistuneet 26 divisioonaan, ja idässä odotti lähes 200 divisioonan neuvostoarmeija. Ottaakseen vastaan odotetun hyökkäyksen Hitler korvasi von Rundstedtin sotamarsalkka Kesselringillä Italiasta. Mutta sotilaita ja kalustoa oli yksinkertaisesti liian vähän hyökkäyksen vastustamiseen pitempään. Kun Rein oli ylitetty 24. maaliskuuta, liittoutuneet pääsivät siksi varmistamaan leveän sillanpään nopeasti ja yksinkertaisesti. Kenraali Patton, joka oli aina valmis kilpailemaan brittien kanssa, oli ylittänyt joen kaksi päivää aikaisemmin Oppenheimissa kauempana etelässä.

Taistelusta ei valtavasta ylivoimasta huolimatta tullut liittoutuneille helppo. Saksalaisjoukot taistelivat usein fanaattisella vakaumuksella, ja hyvät taktiset valmiudet aiheuttivat paljon uhreja sodan viimeisenä kuukautena. Lopputuloksesta ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa epäselvyyttä. Modelin joukot jäivät 1. huhtikuuta vangiksi Ruhrin alueella, ja saarretut saksalaiset antautuivat 21. huhtikuuta – alueella arvioitiin olevan noin 350 000 miestä. Montgomeryn 21. armeijaryhmä oli tässä vaiheessa edennyt Lyypekin satamakaupungin raunioihin Itämeren rannalla, ja Saksan vastarinta kauempana etelässä luhistui. USA:N 9. armeija pääsi Elbelle 12. huhtikuuta, ja kenraaliluutnantti Hodgesin 1. armeijan yksiköitä saapui 25. huhtikuuta Torgauhun – Hodgesin miesten ja Konevin 1. ukrainalaisen armeijaryhmän historiallinen kohtaaminen tapahtui siellä. Amerikkalaisten 6. armeijaryhmä, johon kuului myös Ranskan 1. armeija kenraali de Lattre de Tassignyn johdolla, puhdisti Etelä-saksan ja siirtyi edelleen Itävaltaan. Oli vain ajan kysymys, koska Saksa olisi kukistettu lopullisesti.