Sotarikosoikeudenkäynnit

Kun sota vielä jatkui, liittoutuneet ilmoittivat jo, että sodan aloittamisesta vastuussa olevia ja suurimittaisia julmuuksia harjoittaneita henkilöitä syytettäisiin sekä sotarikoksista että kansainvälisen oikeuden vastaisista rikoksista. Ensimmäiset ilmoitukset tulivat 1942, ja syyskuussa Yhdistyneet kansakunnat (nimistö oli jo käytössä kuvaamaan akselivaltoja vastaan taistelevia maita) perusti sotarikoskomission. Komission tehtävänä oli laatia lista henkilöistä ja johtajista, jotka todennäköisesti tuomittaisiin useista sellaisista rikoksista. Sopimus kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamisesta suurimpia sotarikollisia varten syntyi kuitenkin vasta toukokuussa 1945 YK:N perustamisen aikana. Sotarikoksia oli selkeästi kahdenlaisia. Toiset olivat tapahtuneet määrätyllä alueella (sotavankien surmaaminen, kaupunkien tuhoaminen jne.), ja nämä käsiteltiin etupäässä oikeuslaitoksissa alueella, jonne uhrit kuuluivat. Toisia "ei voitu yhdistää tiettyyn maantieteelliseen alueeseen", kuten aggressiiviset sotatoimet tai tietoiset kansanmurhat ( käsite syntyi näissä oikeusprosesseissa sodan jälkeen). Tärkein oikeudenkäynti pidettiin suurimpia sotarikollisia vastaan Nürnbergissä 1945–46. Siellä käsiteltiin enimmäkseen Natsi-saksan näkyvien johtajien syytteitä salaliitoista, rikoksista rauhaa vastaan, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja yleisistä sotarikoksista. Monet syytteistä koskivat rikoksia, jotka määriteltiin vasta jälkikäteen, koska kansainvälinen laki ei tuntenut rikoksia rauhaa tai ihmisyyttä vastaan. Pitkien neuvottelujen jälkeen siitä, kuka laskettaisiin ja ketä ei

laskettaisi suurimpien sotarikollisten joukkoon, oikeudenkäyntiin valittiin 23 nimeä. Heidän joukossaan oli Martin Bormann, Hitlerin sihteeri ja puoluekanslian johtaja, jota syytettiin poissaolevana. Robert Ley, Saksan työläisrintaman johtaja, hirttäytyi sellissään. 22 syytettyä päätyi lopulta oikeuteen, jossa 12 heistä (Bormann mukaan luettuna) todettiin syyllisiksi ja tuomittiin kuolemaan, kolme vapautettiin ja seitsemän tuomittiin pitkiin vankilatuomioihin.

Nürnbergissä pidettiin kolmetoista oikeudenkäyntiä sotilaskomentajille, johtaville liikemiehille ( joiden kärjessä olivat kemianteollisuuden konserni IG Farbenin johtajat) ja byrokraattiselle koneistolle, joka oli vastuussa juutalaisten kansanmurhasta, orjatyöstä ja kytevästä aggressiosta. Oikeudenkäynnit harvenivat 1947–48, mutta Länsi-saksan hallitus toteutti joukon jälkiprosesseja, kuten Frankfurtin Auschwitz- oikeudenkäynti 1963–65, joka keskittyi Nürnbergissä rangaistukselta välttyneisiin sotarikollisiin.

Liittoutuneet toteuttivat oikeudenkäyntien rinnalla prosessin, joka tähtäsi natsismin purkamiseen. Siihen kuului miljoonien saksalaisten tarkastus, jonka seurauksena monet poistettiin ja erotettiin asepalveluksesta. Monet palasivat siviilielämään ja saivat johtavia asemia uudessa saksalaisessa demokratiassa.

Japanissa liittoutuneiden ylikomentaja, kenraali Macarthur ilmoitti itäisestä kansainvälisestä sotarikostuomioistuimesta tammikuussa 1946. Oikeudenkäynti pidettiin Tokiossa 1946–48, ja siinä syytettiin 28 tärkeää sotarikollista, joukossa entinen pääministeri, kenraali Tojo. Heitä syytettiin kuten Nürnbergin syytettyjäkin kahdesta uudesta syytekohdasta: rikoksista rauhaa ja ihmisyyttä vastaan.

25 todettiin syyllisiksi, ja seitsemän heistä, joukossa Tojo, hirtettiin 23. tammikuuta 1948. 16 tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, mutta vankilassa vielä olevat armahdettiin 1958. Vuoteen 1951 mennessä pidettiin noin 2 000 muuta oikeudenkäyntiä sotilaita ja siviilejä vastaan sodan aikana tehdyistä rikoksista. Näissä pienemmissä oikeudenkäynneissä syytettiin 5 700 ihmistä, joista 3 000 todettiin syylliseksi ja 920 teloitettiin.

Vuoden 1945 jälkeen on käyty useita keskusteluja tällaisten oikeudenkäyntien laillisuudesta, joissa syytteet perustuvat useimmiten tekoihin, joita ei välttämättä ole pidetty rikoksina niiden tapahtuessa. Kansainväliset oikeusistuimet pidettiin ensisijaisesti taustalla ajatellen, että tuomalla päivänvaloon Saksan ja Japanin aggressiivisimmat ja julmimmat sotarikokset voitaisiin edistää kansainvälistä järjestystä, joka perustuu kunnioitukselle kansainvälisiä lakeja ja ihmisoikeuksia kohtaan.