MIDWAYN TAISTELU
Strategisesti taistelu oli luultavasti toisen maailmansodan tärkein – se käytiin pienistä Midwayn saarista USA:N ja Aasian puolivälissä.
Perimmäinen syy Tyynenmeren sotaan oli Japanin keisarikunnan halu laajeta. Maassa oli ymmärretty aina vuonna 1868 aloitetusta radikaalista modernisoinnista lähtien, että siltä puuttui teollistumiseen ja sotilaalliseen varustautumiseen tarvittavat raaka-aineresurssit. Ratkaisuksi tuli ekspansio, ja se suuntautui aluksi Koreaan ja Kiinaan. Kun Japani sitten valloitti Ranskan Indokiinan emämaan kärsittyä tappion Euroopassa, USA havahtui ja aloitti öljysaarron hillitäkseen aggressiota. Japanilaiset näkivät tämän jälkeen ainoaksi ratkaisuksi saada haltuunsa Alankomaiden Itä-intian (Indonesia) öljykentät, mutta heidän oli ensin iskettävä voimalla USA:N Tyynenmeren laivastoa vastaan tarkoituksena pelottaa jättivaltio olemaan puuttumatta enempää heidän suunnitelmiinsa. 7. joulukuuta 1941 japanilaiset lentokoneet nousivat tukialuksiltaan Tyynellämerellä ja hyökkäsivät USA:N Tyynenmeren laivastoa vastaan Pearl Harborissa Havaijilla. Hitler tuki liittolaistaan Japania julistamalla samanaikaisesti sodan USA:TA vastaan. Koko USA:N valtava talous asetettaisiin lopulta akselivaltioita vastaan (Saksa, Japani ja Italia). Seurasi sarja japanilaisten nopeita hyökkäyksiä Itä-aasian eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin siirtomaihin. Filippiinit, Brittiläinen Malaija, Indonesia, Singapore ja lähes koko Burma päätyivät japanilaisten hallintaan ennen toukokuun puoliväliä 1942. Lisäksi valloitettiin pienempiä Tyynenmeren saaria, mikä pakotti liittoutuneet vetäytymään Intian, Sri Lankan, eteläisen Uuden-guinean, Salomonsaarten ja Midwayn linjalle.
Amiraali Chester Nimitz saapui joulupäivänä 1941 Pearl Harboriin aloittamaan amerikkalaisten vastahyökkäyksen suunnittelua, joka johtaisi lopulta Midwayn taisteluun. Amerikkalaisten kaksi lentotukialusta olivat olleet merellä harjoituksissa japanilaisten iskiessä 7. joulukuuta, ja kolmas oli San Diegossa. Nimitzin suunnitelma pohjautuisi niiden varaan. Hyökkäyksestä Pearl Harboriin ei siksi koitunut suuria vaikutuksia Tyynenmeren taisteluihin. Se kuitenkin korosti sitä, mitä monet olivat vaatineet pitkään: että lentotukialukset korvaisivat taistelulaivat merisodan hallitsevana aseena. Nimitzin japanilainen kollega, amiraali Isoroku Yamamoto, Japanin yhdistetyn laivaston komentaja (yksiköt Tyynellämerellä Kidō Butai mukaan luettuna), oli samaa mieltä lentotukialusten merkityksestä ja halusi eliminoida ne. Tokion Doolittle-iskun 18. huhtikuuta suorittaneet lentokoneet olivat nousseet niiltä, ja vaikka isku jäi sotilaallisesti merkityksettömäksi, sen luokan arvovaltatappio vaati välitöntä kostoa. Se myös murskasi
kaiken vastustuksen Yamamoton Midwayn hyökkäystä kohtaan.
Amiraali Chester Nimitzillä oli jäätävän ja tunnekylmän upseerin maine. Hänestä oli tullut liittoutuneiden Tyynenmeren joukkojen komentaja (Cincpac), koska Washington piti poliittisesti mahdottomana, että amiraali Husband Kimmel pitäisi asemansa Pearl Harborin katastrofin jälkeen. Nimitzillä oli sukellusvenetausta, eikä hän kuulunut sen enempää taistelulaivojen kuin lentotukialustenkaan amiraaleihin, jotka olivat taistelleet amerikkalaisten laivaston hegemoniasta. Hän oli myös ollut kehittämässä dieselmoottoreita ja polttoainetankkausta merellä, joista jälkimmäinen oli laajentanut huomattavasti amerikkalaisten merisotavoimien toimintasädettä. Välimatka Washingtoniin myös piti Nimitzin alaisiaan ylikontrolloimaan taipuvaisen amiraali Ernest J. Kingin ulottumattomissa. Kun hän saapui Pearl Harboriin, Tyynenmeren laivaston päällystö odotti läksytystä juuri tapahtuneesta tragediasta. Nimitz pyysikin heitä jäämään ja auttamaan häntä kääntämään sotaonnen.
USS Saratoga (CV-3) oli ollut 7. joulukuuta San Diegossa. Se oli sen jälkeen ollut osana Task Force 14:ää yhdessä USS Lexingtonin (CV-2) kanssa pelastamassa pienen Waken korallisaaren tukikohtaa. Amiraali William S. Pye, Kimmelin lähin alainen, joka oli käytännössä toiminut Cincpacina ennen Nimitzin saapumista, kutsui TF14:N takaisin vaaran kasvettua liian suureksi, kun japanilaiset olivat vahvistaneet hyökkäystään mm. kahdella lentotukialuksella. Amiraali William E. Halseyn komentama USS Enterprise hyökkäisi harhautukseksi samaan aikaan Japanin Marshallsaarille. Waken tukikohta vallattiin 23. joulukuuta sen torjuttua useita japanilaisten maihinnousuyrityksiä. Waken tukijoukon takaisinkutsusta tuli ankara isku amerikkalaisten muutenkin koetellulle moraalille, ja presidentti Franklin D. Roosevelt oli raivoissaan. Nimitzin analyysi strategisesta tilanteesta osoitti, ettei se ollut niin paha kuin USA oli aluksi uskonut. Vaikka kahdeksaa taistelulaivaa oli pommitettu ja viisi niistä upotettu, ne olivat uponneet matalaan veteen. Kuusi niistä pystyttiin korjaamaan ja palautta-
”KUN HÄN SAAPUI PEARL HARBORIIN, TYYNENMEREN LAIVASTON PÄÄLLYSTÖ ODOTTI LÄKSYTYSTÄ JUURI TAPAHTUNEESTA TRAGEDIASTA. NIMITZ PYYSIKIN HEITÄ JÄÄMÄÄN JA AUTTAMAAN HÄNTÄ KÄÄNTÄMÄÄN SOTAONNEN.”
maan palvelukseen. Jos ne sen sijaan olisivat lähteneet kohtaamaan vihollisen avomerellä, ne olisi menetetty lopullisesti.
Strategiat
USA:N meristrategia oli pitkään keskittynyt Tyyneenmereen ja Japaniin. Plan Orange vuodelta 1911 oli perustunut japanilaisten hyökkäykselle Filippiineille, jolloin USA kokoaisi taistelulaivaston Pearl Harboriin ja saisi ratkaisutaistelun Japania vastaan jossakin läntisellä Tyynellämerellä. Suunnitelmat edellyttivät kuitenkin paljon suurempaa voimaa kuin se, joka Usa:lla oli käytössään vuoden 1942 alussa. Liittoutuneiden tappiosta Euroopassa 1940 seurasi myös, että suuret merivoimat oli lähetettävä Atlantille estämään Iso-britannia kärsimästä täydellistä tappiota. Laivasto-operaatioiden komentaja, amiraali Harold Stark, oli siksi joutunut työstämään suunnitelmia, joissa Tyynellemerelle sijoitettiin paljon pienempi vahvuus, jonka oli ylläpidettävä puolustusstrategiaa, jos maa joutuisi sotaan sekä Saksan että Japanin kanssa. Ennen kuin uudet alukset alkaisivat lähteä telakalta, Nimitzillä oli käytettävissä vain neljä lentotukialusta, kymmenkunta risteilijää, muutama hävittäjälaivue ja kourallinen sukellusveneitä. Iso-britannia oli lähettänyt Tyynellemerelle HMS Prince of Walesin ja taisteluristeilijä HMS Repulsen, mutta japanilaisten Indokiinaan sijoitetut lentokoneet tuhosivat ne.
Japanilaisten Kidō Butai oli maailman suurin merivoimien keskittymä: siinä oli kuusi lentotukialusta, kaksi nopeaa taistelulaivaa ja kymmenkunta risteilijää ja hävittäjää. Amerikkalaisten rakentaessa Task Forcensa lentotukialusten varaan, jotka pystyivät lähettämään ilmaan korkeintaan 90 lentokonetta, Kidō Butai pystyi teoriassa lähettämään kerralla peräti 412 konetta. Pearl Harboria vastaan oli lähetetty 350. Japanilaisia komensi amiraali Yamamoto, japanilaisupseeriksi hieman epätyypillinen, ei erityisen aggressiivinen komentaja. Sukkasillaan 160 cm pituisena hän pääsi nipin napin Etajiman laivastoakatemiaan. Mutta Yamamoto oli säkenöivän älykäs, itsevarma ja kunnianhimoinen. Hänellä oli Nimitzin tavoin kylmäkiskoisen miehen maine, mutta toisin kuin amerikkalaiskenraali, häntä pidettiin uskalikkona ja halukkaana uhkapeliin.
Yamamoto oli myös epätavallisen suorapuheinen, eikä hän kaihtanut arvostella armeijan hallitsevaa vaikutusvaltaa, joka vei Japanin ulkopolitiikkaa yhä aggressiivisempaan suuntaan. Hänen suosittu strategiansa saada haluamansa oli uhata erolla. Hän oli Japanin merivoimien ensimmäisiä upseereja, jotka tunnustivat lentotukialusten arvon,
ja hän oli ollut itse komentajana Akagilla 1928–1929. Yamamoto oli myös palvellut laivastoattaseana Washingtonissa, opiskellut Harvardissa ja matkustellut paljon Usa:ssa. Japanin merivoimissa hän kuului ns. ”sopimuspuolueeseen”, joka ”laivastopuolueen” vastakohtana halusi pitää Washingtonin sopimuksen voimassa, koska Japanilla ei heidän käsityksensä mukaan olisi konfliktissa mahdollisuuksia pysyä laivaston kilpavarustelun tahdissa. Kun Midwaylle hyökättiin, Usa:lla oli rakenteilla peräti yksitoista suurta lentotukialusta, joista tulisi toimintakelpoisia vuonna 1943, mutta Japanilla vain yksi, joka valmistuisi vasta 1944. Yamamoto myös vastusti kolmen vallan sopimusta Saksan ja Italian kanssa, koska hän katsoi että se lisäisi vaaraa joutua sotaan USA:N kanssa. Hän sai tämän vuoksi paljon vihollisia ja selviytyi täpärästi useista murhayrityksistä.
Japanin strategia oletti amerikkalaisten tavoin, että sodasta valtioiden välillä tulisi lyhyt ja se kärjistyisi suuressa taistelussa kahden taistelulaivojen hallitseman laivaston kanssa jossakin läntisellä Tyynellämerellä. Sen lähtökohta oli, että amerikkalaisten laivasto olisi ylivoimainen ja Japanin voitto riippui siksi sen kyvystä merkittävästi heikentää amerikkalaislaivastoa sodan aikana. Sen saavuttaakseen Japani panosti sukellusveneisiin, maatukikohtien ilma-aseeseen ja risteilijöiden ja hävittäjien massiivisiin torpedohyökkäyksiin öisin. Lopullisen voiton kahden laivaston yhteenotossa ratkaisisi japanilaisten ylivoimainen taisteluhenki, yamato damashi. Japanin strategian yhteen osaan kuului myös laivaston alusten ja lentokoneiden mahdollisimman korkea taso USA:N määräylivoiman tasoittamiseksi. Mutta Japanin strategiset kohteet olivat Brittiläisen Malaijin, Alankomaiden Intian ja Filippiinien luonnonvarat. Uskottiin, että hyökkäys niihin tietäisi väistämättä sotaa USA:N, Alankomaiden ja Iso-britannian kanssa. Koska USA oli päävihollinen, valloitukset oli varmistettava tuottamalla Usa:lle tappio, joka veisi siltä tahdon ja kyvyn voittaa Japani. Se saavutettaisiin Yamamoton mukaan parhaiten sokkihyökkäyksellä USA:N päälaivastoa vastaan Pearl Harborissa amerikkalaisen laivaston lamauttamiseksi niin materiaalisesti kuin varsinkin psykologisesti.
Alukset
Japanilaisten lentotukialukset oli jaettu divisiooniin, joista kussakin oli kaksi lentotukialusta. 1. divisioonassa olivat kaksi suurinta, Kaga jaakagi. Kumpikin oli 40 000 -tonninen, niiden lentokansi oli 244 m pitkä ja kapasiteetti yhteensä 182 konetta. Molemmat oli rakennettu alun perin taistelulaivoiksi ensimmäisen maailmansodan aikana ja rakennettu uudelleen Washingtonin sopimuksen rajoitusten mukaisiksi. Sopimuksen alkuperäinen tarkoitus oli torjua kilpavarustelu Japanin ja USA:N välillä. Mutta sama sopimus rajoitti Japanin yhteen lasketun lentotukialustonniston 81 000 tonniin, joten Ryūjōn kantavuus yritettiin rajata 10 000 tonniin. Lopulliseksi uppoumaksi tuli 12 500
tonnia, mikä yritettiin salata, koska se oli sopimuksen rikkomus. Japani sanoi sopimuksen kuitenkin irti vuonna 1936, ja Sōryū ja Hiryū ( jotka otettiin käyttöön samanaikaisesti) olivat hieman alle 20 000-tonnisia ja pystyivät kuljettamaan 63 lentokonetta. Kaksi viimeistä, Shōkaku ja Zuikaku, otettiin käyttöön vain neljä kuukautta ennen Pearl Harborin hyökkäystä, ja niiden uppouma oli 32 000 tonnia ja lentokonekapasiteetti 72. Japanilla oli vuoden 1941 lopussa yhteensä kymmenen lentotukialusta, joiden yhteinen kapasiteetti oli yli 600 konetta. Kaikki japanilaiset laivaston lentokoneet, sekä maatukikohtien että lentotukialusten, olivat 1. ilmalaivaston vara-amiraali Chūichi Nagumon komennuksessa. Hän kuului ”laivastopuolueeseen” ja oli siksi Yamamoton vastustaja. Mutta Nagumo oli myös varovainen mies, joka suhtautui skeptisesti suunnitelmiin hyökätä Midwaylle. Nagumo oli johtanut hyökkäystä Pearl Harboriin, ja hän oli Yamamoton suureksi pettymykseksi keskeyttänyt hyökkäyksen nähtyään amerikkalaisten taistelulaivojen uppoavan. Suuret öljyvarastot ja korjaustelakat olivat vahingoittumattomia, eikä hän ollut välittänyt etsiä lentotukialuksiakaan.
Japanin lentokoneet olivat yleensä nopeita mutta ketteriä, ja niillä oli pitkä toimintasäde. Mutta tämän saavuttamiseksi niiden suunnittelijat olivat uhranneet taloudellisuuden ja itsestään tiivistyvät polttoainesäiliöt. Se teki niistä amerikkalaisia vastustajiaan haavoittuvampia; jo yksi luoti saattoi sytyttää ne palamaan. Takana oli kulttuuriin pohjautuva filosofia, joka suosi hyökkäysmielialaa panssaroinnin sijasta. Japanin ilmailuteollisuus oli myös tehotonta, ja suuri osa työstä tehtiin käsin. Japanilaiset tehtaat onnistuivat vuonna 1941 valmistamaan vain 162 lentokonetta kuukaudessa. USA:N tehtaat syytäisivät ennen vuotta sisuksistaan 10 000 konetta kuukaudessa. Syöksypommittaja Aichi D3A1 Tyyppi 99, josta amerikkalaiset käyttivät kutsumanimeä ”Val”, oli yksimoottorinen kaksipaikkainen kiinteillä laskutelineillä ja radisti/ampuja takaistuimella. Se pystyi kantamaan 250-kiloista pommia runkonsa alla ja kahta 60-kiloista siipien alla. Mutta tuskin 400 km/h huippunopeus teki syöksypommittajasta helpon maalin amerikkalaisille hävittäjille. Nakajima B5N2 Tyyppi 97, jota amerikkalaiset kutsuivat ”Kateksi”, oli vuonna 1941 luultavasti maailman paras torpedopommittaja. Se oli yksimoottorinen, ja sen kolmen hengen miehistöön kuuluivat lentäjä, maalinetsijä/navigaattori/pommittaja ja radisti/taka-ampuja. Se pystyi kantamaan 800 kiloa pommeja tai torpedoja. Torpedot olivat tyyppiä 91, ja ne oli, toisin kuin amerikkalaisten vastaavat, testattu hyvin ennen sotaa. Niiden nopeus oli 42 solmua, melkein 10 solmua enemmän kuin amerikkalaistorpedojen. Mutta Katen nopeus oli sama kuin Valin, ja sen panssarointi yhtä heiveröinen. Mitsubishi A6M2 Tyyppi 00 -hävittäjäkoneella, paremmin tunnettu nimellä Zero, tai amerikkalaisittain Zeke, oli pitempi toimintasäde kuin vastaavilla amerikkalaishävittäjillä.
Sen huippunopeus oli 533 km/h, ja kahden 20 mm tykin ja kahden 7,7 mm konekiväärin tulivoima oli hyvä. Se oli vuonna 1941 maailman paras lentotukialushävittäjä. Mutta suunnittelijat olivat uhranneet sen, kuten kaikkien muidenkin japanilaisten taistelukoneiden, panssaroinnin ja itsetiivistyvät polttoainesäiliöt. Amerikkalaislentäjät oppivat myös pian, että he voivat syöksyä suoraan alas päästäkseen pakoon, koska Zero ei kevyen rakenteensa vuoksi voinut syöksyä. Konetta ei myöskään päivitetty merkittävästi sodan aikana, ja liittoutuneiden uudet tyypit löivät sen pian laudalta. Vain harvat Etajiman laivastoakatemian käyneet valitsivat vuoteen 1938 asti erikoistua ilma-aseeseen. Lentäjien status upseerihierarkiassa oli matala, ja heitä pidettiin teknikkoina. Tämä muuttui myöhemmin, mutta sodan puhjetessa lentokoulutuksen saaneita johtavia upseereita oli hyvin vähän. Japanin lentäjäkoulutus oli myös elitististä ja tehotonta, eikä se tuottanut tarpeeksi uusia lentäjiä täyttämään kaatuneiden jättämiä aukkoja. Mutta kun Midwayn taistelu käytiin, amerikkalaislentäjät olivat nuoria ja kokemattomia heihin verrattuna.
Usa:lla oli vuoden 1942 alussa Tyynellämerellä kolme lentotukialusta. Kaksi niistä oli Kagan ja Akagin tavoin alun perin taisteluristeilijöitä, jotka oli rakennettu uudelleen Washingtonin sopimuksen mukaisiksi. 50 000 tonnin USS Saratoga (CV-3) ja USS Lexington (CV-2) olivat jopa suurempia, ja niiden kapasiteetti oli 90 lentokonetta. Usa:lla oli viisi muuta lentotukialusta, ja kaksi niistä, Ranger (CV-4) ja Wasp (CV7) olivat hieman alle 15 000-tonnisia, kun uudemmat ja hieman suuremmat USS York- town CV-5, Enterprise (CV- 6) ja Hornet (CV8) olivat muunneltuja kauppalaivoja, joiden uppouma oli 25 000 tonnia ja kapasiteetti 80 lentokonetta. Japanilaisten hyökätessä Pearl Harboriin vain Saratoga, Lexington ja Enterprise olivat Tyynellämerellä. Yorktown, kolme taistelulaivaa ja useita risteilijöitä ja hävittäjiä kutsuttiin takaisin Tyynellemerelle Atlantilta, jonne ne oli lähetetty tukemaan saattueita. Hornet rakennettiin Norfolkissa, Virginiassa, ja se ehti Tyynellemerelle vasta maaliskuussa. USA oli Saksan sodanjulistuksen 4.11.1941 jälkeen kahden rintaman sodassa, eikä Atlanttia voinut tyhjentää sotalaivoista kokonaan. Nimitz kokosi ensimmäisten kuukausien aikana Pearl Harborin jälkeen Task Force -joukkojaan lentotukialusten ympärille, jotka partioivat jatkuvasti Havaijin pohjois-, länsi- ja eteläpuolella. Ryhmiin kuului lentotukialusten lisäksi 2– 3 risteilijää ja yksi hävittäjälaivue saattajana, sekä säiliöalus matkan aikana tapahtuvaa polttoainehuoltoa varten.
Lentäjien status oli Usa:ssa jonkin verran korkeampi kuin Japanissa, ja Bureau of Aeronautics kehotti vuonna, että 1921 lentotukialusten päälliköiden ja johtavien upseerien olisi oltava päteviä lentäjiä tai tiedustelijoita. Yhä useammat perinteisen tykkialusten upseerit hankkivat tämän seurauksena lentäjäkoulutuksen avatakseen uusia uramahdollisuuksia, mitä vakiintuneet lentoupseerit katsoivat alaspäin. Amiraali Halsey, tykkilaivaupseeri, joka pätevöityi lentotukialuksen päälliköksi kouluttautumalla lentäjäksi 52-vuotiaana, oli kylläkin aidommin kiinnostunut merivoimien ilmavoimista kuin monet muut urapolun oikotietä käyttä- neet. Halseyta on kuvattu suorapuheiseksi, joskus tahdittomaksi ja pelottomaksi. Se teki hänestä toimittajien suosikin, jolta saattoi aina laskea saavansa mehevän kommentin artikkeliinsa. Hän oli vuonna 1942 ainoa lentäjä, joka oli lentotukialuksen päällikkö, ja hän oli myös ainoa vara-amiraali, joka oli myös lentoupseeri. Hän oli Enterprisen ympärille muodostetun Task Force 8:n komentaja, ja itse aluksen komentaja oli kapteeni George D. Murray, joka oli kouluttautunut lentäjäksi.
Task Force 11 muodostettiin Lexingtonin ympärille, ja sen komentaja oli vara-amiraali Wilson Brown. Brown oli Halseya etäisempi eikä niin äkkinäinen. Kontra-amiraali Herbert Fairfax Learyn komentama Saratoga joutui huonoa säätä koettuaan ja saatuaan 11. tammikuuta osuman japanilaisen sukellusveneen torpedosta palaamaan Bremertoniin, Washingtoniin, korjattavaksi. Samalla viikolla saapui kuitenkin Yorktown yhdessä kahden risteilijän ja puolenkymmenen hävittäjän ja yhden säiliöaluksen kanssa. Tulokkaat muodostivat Task Force 17:n, ja Nimitz antoi päällikkyyden kontra-amiraali Frank Jack Fletcherille, joka oli aiemmin ollut Saratogan komentaja. Fletcherillä oli risteilijä- ja taistelulaivatausta. Hänen olemuksensa oli suorasukainen ja yksinkertainen, eikä hänellä sen enempää kuin Spruancellakaan ollut Halseyn kokemusta lentotukialusoperaatioista. Hän olisi mieluummin halunnut USS Louisvillen lippulaivakseen, mutta Nimitz vaati, että komennot tulisivat Task Force-vahvuuden lentotukialukselta.
Amerikkalaisten lentotukialusten tärkein lentokone oli syöksypommittaja SDB Doug-
las Dauntless, joka oli uusi vuonna 1940. Se oli yksimoottorinen ja kaksipaikkainen, ja siinä oli lentäjä ja radisti/ampuja. Dauntless oli panssarointinsa ansiosta suurempi, vakaampi ja raskaampi kuin japanilaisten Val. Sillä oli kuitenkin myös suurempi toimintasäde ja pommilasti. Siihen voi lastata yhden 500 kilon pommin tai kaksi 250-kiloista, ja kaksi 50-kiloista siipien alle. Amerikkalaiskone oli lisäksi japanilaisia vastustajiaan nopeampi: 400 km/h. Dauntlessissa oli myös kaksi 12,7 mm konekivääriä moottorin yläpuolella. Syöksypommittajien, kuten Dauntless, tarkoitus oli syöksyä 70 asteen kulmassa ilmajarrut päällä, tähdätä kone kohti maalia ja irrottaa pommit 600– 450 metrissä.
Mutta maaliin ei ollut helppo osua, kun alus kääntyili ja mutkitteli välttääkseen pommit ja torpedot. Se oli kuin olisi yrittänyt pudottaa marmorikuulan silmänkorkeudelta maahan torakan päälle, yksi lentäjistä sanoi. Jatkuva sade tuulilasissa ja ilmatorjunta eivät helpottaneet tehtävää. Myös G-voimat koettelivat. Syöksyn aikana lentäjät tunsivat itsensä painottomiksi, mutta ylösvedossa ei ollut epätavallista, että miehistö pyörtyi. Kahdeksi laivueeksi järjestetyt Dauntlessit muodostivat noin puolet lentotukialusten koko konekapasiteetista. Toinen niistä oli tiedustelu-, toinen pommituslaivue. Tunnus riippui siitä, mikä tehtävä laivueilla oli ja mille lentotukialukselle ne kuuluivat. Lexingtonin (CV-2) tiedustelulaivueen tunnus oli siten VS-2 ja pommituslaivueen VB-2.
Laivueita voitiin olosuhteiden vaatiessa siirtää tukialukselta toiselle. Kullakin lentotukialuksella oli lisäksi torpedopommituslaivue ( Lexington: VT-3) TBD Douglas Devasta- toreita. Tämä kone oli yksimoottorinen ja kolmepaikkainen, ja se pystyi myös kuljettamaan pommeja. Se otettiin käyttöön 1937, ja sen huippunopeus oli 380 km/h, mutta se kulki harvoin yli 300:aa, ja sillä oli silitysraudan lento-ominaisuudet. Eikä tonnin painoinen Mark13-torpedo tehnyt siitä nopeampaa. Laukaisukorkeus oli 30– 45 m, ja vauhdin oli oltava niin hiljainen (180 km/h), että kone melkein sakkasi, jotta torpedo ei katkeaisi pudotessaan veteen. Torpedossa oli myös magneettiset sytyttimet ja syvyydensäätö, jotka eivät toimineet kovin hyvin. 33 solmua kulkevat torpedot eivät olleet juuri nopeampia kuin alukset, joihin niillä hyökättiin, joten Devastatorin oli tultava lähelle kohdetta osuakseen. Myös koneen toimintasäde oli rajallinen, vain 643 km.
Grumman F4F Wildcat oli vuoden 1942 alussa juuri otettu käyttöön korvaamaan vanhentuneet Brewster Buffalot. Niiden 532 km/h teki niistä melkein yhtä nopeita kuin Zero, mutta ne eivät olleet läheskään yhtä ketteriä. Ne nousivat vain 300 metriä minuutissa, Zerot 900. Wildcatit olivat kuitenkin vakaita, vankkoja ja kestivät paljon tulta ja jyrkkiä syöksyjä. Myös kaksi 12,7 mm konekivääriä kummassakin siivessä antoivat niille kunnioitettavan tulivoiman. F4f-4:ssä, joka tuli pari kuukautta myöhemmin, oli yhteensä kuusi konekivääriä ja taitettavat siivet, joiden ansiosta niitä mahtui lentotukialuksille 18:n sijasta 27. Mutta kaksi lisäkonekivääriä eivät paljon auttaneet, kun ne pienensivät ammusten määrän asetta kohti 700:sta 450:een, eikä niiden määrällä ollut suurta merkitystä helposti hajoavia Zeroja vastaan.
”MUTTA MAALIIN EI OLLUT HELPPO OSUA, KUN ALUS KÄÄNTYILI JA MUTKITTELI VÄLTTÄÄKSEEN POMMIT JA TORPEDOT. SE OLI KUIN OLISI YRITTÄNYT PUDOTTAA MARMORIKUULAN SILMÄNKORKEUDELTA MAAHAN TORAKAN PÄÄLLE, YKSI LENTÄJISTÄ SANOI.”
Välinäytös
Nimitzillä oli siis Havaijin puolustuksessa kolme Task Force -joukkoa. Ensimmäisen kuukauden Pearl Harborin jälkeen lentotukialukset suojasivat Amerikan Samoalta vahvistuksia tuovia saattueita ja turvasivat yhteyksiä Australiaan. Yhdysvallat ja Iso-britannia olivat sopineet, että Eurooppa oli liittoutuneiden taistelussa ensisijalla, mutta Tyynenmeren sivustoja, eli Intiaa, Australiaa, Uutta-seelantia ja Kiinaa, ei saanut menettää. Kahden komentajan kesken syntyi kuitenkin mittava kiista, kun amiraali King halusi viedä ilmavoimat Australiaan ja Nimitz piti Havaijin tiukasti ensisijaisena. Yorktown ja Enterprise lähetettiin seuraavaksi länteen Marshallsaarille, ja ne yrittivät iskeä takaisin hyökkäämällä 1. helmikuuta vailla tarkempaa käsitystä, missä vihollinen oli tai miten suuri sen vahvuus oli. Yorktown hyökkäsi etelässä Jaluin atollille, mutta löysi vain miinalaivan ja joitakin vesitasoja. Ne tuhottiin, mutta monta konetta putosi paluumatkalla mereen huonon sään vuoksi. Halseylla ja Enterprisella oli parempi onni hyökkäyksessä Kwajaleinin tukikohtaan, jossa ne upottivat sukellusvenehävittäjän ja kuljetusaluksen ja vaurioittivat kuutta muuta alusta, joukossa yksi risteilijä. Ne hyökkäsivät myös Taroan lentokentälle ja tuhosivat useita kaksimoottorisia Nell-pommikoneita. Lisäksi yksi lentokone pudotettiin ilmataistelussa, ja japanilaisten vastahyökkäys Enterpriselle epäonnistui. Lopputulos oli pelkkä neulanpisto keisarilliseen sotakoneistoon, mutta kuitenkin tärkeä voitto synkkänä aikana.
Seuraavina kuukausina amerikkalaisten strategia oli toteuttaa neulanpistohyökkäyksiä japanilaisten huonosti suojattuihin Tyynenmeren kohteisiin ajan voittamiseksi joukkojen kokoamisvaiheessa. Lexingtonin oli 20. helmikuuta määrä hyökätä Uuden-britannian provinssin Rabauliin, jonka japanilaiset olivat juuri valloittaneet. Japanilaisten tiedustelukone kuitenkin huomasi lentotukialusryhmän. Lexingtonin Wildcat-hävittäjät ampuivat ne alas. Ne ehtivät kuitenkin ilmoittaa amerikkalaisten sijainnin radiolla. Vara-amiraali Eiji Gotō lähetti kello 14 kahdessa aallossa 17 kaksimoottorista Mitsubishi G4M1 Bettyä hyökkäykseen Lexingtonille; ne olivat uudenaikaisempia torpedopommittajia kuin Nellit, jotka olivat hyökänneet Enterpriselle. Japanilaisten valloitettujen alueiden puolustussuunnitelmien tärkeä osa oli ollut lähettää pitkänmatkan koneita maatukikohtien verkostosta, ennen kuin vihollinen ehti lähettää omat lentokoneensa hyökkäämään lentotukialuksilta. Japanilaiset eivät olleet ottaneet huomioon, että amerikkalaisaluksilla oli käytössä Kanadassa kehitetyt Cxam-tutkat, joiden kantosäde oli 500 km. Japanilaiskoneet näkyivät tutkassa kaksi tuntia lähtönsä jälkeen. Ne olivat kuitenkin niin nopeita, että varoitusaika jäi silti lyhyeksi.
Niitä vastaan lähetettiin kymmenen Wildcatia ja yksitoista Dauntlessia. Japanilaisten pommikoneilla ei ollut hävittäjäsuojaa, ja ne pyyhkäistiin taivaalta. USA sai sodan ensimmäisen lentäjä-ässänsä, kun kapteeniluutnantti Edward O'hare sai tililleen viisi pudotusta (myös Chicagon O'haren lentokenttä nimettiin hänen mukaansa). Vain kaksi Bettyä palasi tukikohtaan ja kaksi Wildcatia pudotettiin. Rabaulin ilmataistelu kohensi amerikkalaisten mielialoja tuntuvasti. Vara-amiraali Brownia kuitenkin arvosteltiin siitä, että hän oli vetäytynyt polttoainepulan vuoksi eikä ollut hyödyntänyt tilaisuutta hyökätä japanilaisten meriliikennettä vastaan Rabaulissa, kuten oli suunniteltu.
Neljä päivää Rabaulin jälkeen Halsey hyökkäsi Wakelle Enterprisella ja kokoonpanolla, jonka nimi oli nyt Task Force 16. Isku tuotti japanilaisille vain vähäisiä vaurioita, ja sen hinta oli neljä lentokonetta. Halsey jatkoi kuitenkin länteen ja hyökkäsi Marcus Islandille (nyk. Minamitori-shima) kaukana japanilaisten puolustuslinjojen sisäpuolella ja vain 1 862 km päässä Tokiosta. Iskut japanilaisten Keski-tyynenmeren tukipisteisiin tammi-maaliskuussa tuottivat vähän vahinkoa, mutta ne antoivat amerikkalaisille lentomiehistöille kokemusta ja kohensivat moraalia. Jaavanmeren tappion jälkeen, jossa liittoutuneet menettivät neljä risteilijää ja seitsemän hävittäjää, näytti selvältä, että japanilaiset hyökkäisivät etelään Papua-uuteen-guineaan ja Australiaan. Suuri japanilaislaivue purjehtikin maaliskuun alussa Rabaulista laskemaan joukkoja Papua-uuteen-guineaan. Fletcherin Yorktown ja Brown lähetettiin molemmat etelään niitä vastaan. Kaikkiaan 104 amerikkalaiskonetta nousi ilmaan 10. maaliskuuta ja löysi japanilaisten maihinnousulaivaston Laen ja Salamauan edustalta. Niillä ei ollut ilmatukea, ja amerikkalaiset saattoivat toimia suhteellisen vapaasti. Kolme isompaa kuljetusalusta upotettiin, useita muita sekä kahta risteilijää, useita hävittäjiä ja yhtä suurempaa lentokonetta vaurioitettiin. Hinta: vain yksi amerikkalaiskone. Se oli ankara isku Japanin Uuden-guinean joukoille, ja johtopäätökseksi tuli, ettei saarta pystyttäisi puolustamaan eikä hyökkäystä jatkamaan etelään Port Moresbyyn ilman lentotukialuksia.
Huhtikuun alkaessa Japani oli saavuttanut alkuperäisen tavoitteensa. Se oli epävarma, mitä se tekisi seuraavaksi, ja lähetti huhtikuussa Kidō Butain Intian valtamerelle iskemään Sri Lankan brittitukikohtiin. Yamamoton pitkän tähtäimen tavoite oli tuhota amerikkalaiset tukialusryhmät uusien iskujen estämiseksi. Jos se onnistuisi, japanilaiset voisivat nousta maihin ilman vastarintaa, minne halusivat. Hän halusi päästä siihen uhkaamalla kohtaa, jota amerikkalaisten oli pakko puolustaa, ja iskeä näiden lähtiessä vastahyökkäykseen. Havaiji olisi liian vaikea, mutta hän löysi vaihtoehdon Midwaylta. Sieltä oli vain 1 135 meripeninkulmaa Pearl Harboriin, ja siellä sijaitsevasta tukikohdasta japanilaiset pystyisivät uhkaamaan USA:N Tyynenmeren mahdin tukipilaria. Midway oli atolli, jossa merestä kohosi kaksi pientä saarta. Se oli amerikkalaislaivaston tärkeä huoltotukikohta, erityisesti polttoaineelle. Sen valtaaminen heikentäisi USA:N mahdollisuuksia iskeä japanilaisten Ranskan Itä-intiasta tuleviin öljykuljetuksiin. Saarista suurempi, Sand Island, oli viiden neliökilometrin kokoinen. Pienemmälle saarelle, Eastern Islandille, oli