MIDWAYN TAISTELU

St­ra­te­gi­ses­ti taistelu oli luul­ta­vas­ti toi­sen maa­il­man­so­dan tär­kein – se käy­tiin pie­nis­tä Midwayn saa­ris­ta USA:N ja Aasian puo­li­vä­lis­sä.

Tyynimeri - - Sisältö - FRODE LINDGJERDET

Pe­rim­mäi­nen syy Tyy­nen­me­ren so­taan oli Japanin kei­sa­ri­kun­nan ha­lu laa­je­ta. Maas­sa oli ym­mär­ret­ty ai­na vuon­na 1868 aloi­te­tus­ta ra­di­kaa­lis­ta mo­der­ni­soin­nis­ta läh­tien, et­tä sil­tä puut­tui teol­lis­tu­mi­seen ja so­ti­laal­li­seen va­rus­tau­tu­mi­seen tar­vit­ta­vat raa­ka-ai­ne­re­surs­sit. Rat­kai­suk­si tu­li eks­pan­sio, ja se suun­tau­tui aluk­si Ko­re­aan ja Kii­naan. Kun Ja­pa­ni sit­ten val­loit­ti Rans­kan In­do­kii­nan emä­maan kär­sit­tyä tap­pion Eu­roo­pas­sa, USA ha­vah­tui ja aloit­ti öl­jy­saar­ron hil­li­täk­seen aggres­sio­ta. Japanilaiset nä­ki­vät tä­män jäl­keen ai­noak­si rat­kai­suk­si saa­da hal­tuun­sa Alan­ko­mai­den Itä-in­tian (In­do­ne­sia) öl­jy­ken­tät, mut­ta hei­dän oli en­sin is­ket­tä­vä voi­mal­la USA:N Tyy­nen­me­ren lai­vas­toa vas­taan tar­koi­tuk­se­na pe­lot­taa jät­ti­val­tio ole­maan puut­tu­mat­ta enem­pää hei­dän suun­ni­tel­miin­sa. 7. jou­lu­kuu­ta 1941 japanilaiset len­to­ko­neet nousi­vat tu­kia­luk­sil­taan Tyynellämerellä ja hyök­kä­si­vät USA:N Tyy­nen­me­ren lai­vas­toa vas­taan Pearl Harborissa Ha­vai­jil­la. Hit­ler tu­ki liit­to­lais­taan Ja­pa­nia ju­lis­ta­mal­la sa­man­ai­kai­ses­ti so­dan USA:TA vas­taan. Ko­ko USA:N val­ta­va ta­lous ase­tet­tai­siin lo­pul­ta ak­se­li­val­tioi­ta vas­taan (Sak­sa, Ja­pa­ni ja Ita­lia). Seu­ra­si sar­ja ja­pa­ni­lais­ten no­pei­ta hyök­käyk­siä Itä-aasian eu­roop­pa­lai­siin ja ame­rik­ka­lai­siin siir­to­mai­hin. Fi­lip­pii­nit, Brit­ti­läi­nen Ma­lai­ja, In­do­ne­sia, Sin­ga­po­re ja lä­hes ko­ko Bur­ma pää­tyi­vät ja­pa­ni­lais­ten hal­lin­taan en­nen tou­ko­kuun puo­li­vä­liä 1942. Li­säk­si val­loi­tet­tiin pie­nem­piä Tyy­nen­me­ren saa­ria, mi­kä pa­kot­ti liit­tou­tu­neet ve­täy­ty­mään In­tian, Sri Lan­kan, ete­läi­sen Uu­den-gui­nean, Sa­lo­mon­saar­ten ja Midwayn lin­jal­le.

Ami­raa­li Ches­ter Ni­mitz saa­pui jou­lu­päi­vä­nä 1941 Pearl Harboriin aloit­ta­maan ame­rik­ka­lais­ten vas­ta­hyök­käyk­sen suun­nit­te­lua, jo­ka joh­tai­si lo­pul­ta Midwayn tais­te­luun. Ame­rik­ka­lais­ten kak­si len­to­tu­kia­lus­ta oli­vat ol­leet merellä har­joi­tuk­sis­sa ja­pa­ni­lais­ten is­kies­sä 7. jou­lu­kuu­ta, ja kol­mas oli San Die­gos­sa. Ni­mitzin suun­ni­tel­ma poh­jau­tui­si niiden va­raan. Hyök­käyk­ses­tä Pearl Harboriin ei sik­si koi­tu­nut suu­ria vai­ku­tuk­sia Tyy­nen­me­ren tais­te­lui­hin. Se kui­ten­kin ko­ros­ti si­tä, mi­tä mo­net oli­vat vaa­ti­neet pit­kään: et­tä lentotukialukset kor­vai­si­vat tais­te­lu­lai­vat me­ri­so­dan hal­lit­se­va­na asee­na. Ni­mitzin japanilainen kol­le­ga, ami­raa­li Iso­ro­ku Yamamoto, Japanin yh­dis­te­tyn lai­vas­ton komentaja (yk­si­köt Tyynellämerellä Kidō Bu­tai mu­kaan luet­tu­na), oli sa­maa miel­tä len­to­tu­kia­lus­ten mer­ki­tyk­ses­tä ja ha­lusi eli­mi­noi­da ne. To­kion Doo­litt­le-is­kun 18. huh­ti­kuu­ta suo­rit­ta­neet len­to­ko­neet oli­vat nous­seet niil­tä, ja vaik­ka isku jäi so­ti­laal­li­ses­ti mer­ki­tyk­set­tö­mäk­si, sen luo­kan ar­vo­val­ta­tap­pio vaa­ti vä­li­tön­tä kos­toa. Se myös murs­ka­si

kai­ken vas­tus­tuk­sen Ya­ma­mo­ton Midwayn hyök­käys­tä koh­taan.

Ami­raa­li Ches­ter Ni­mitzil­lä oli jää­tä­vän ja tun­ne­kyl­män up­see­rin mai­ne. Hä­nes­tä oli tul­lut liit­tou­tu­nei­den Tyy­nen­me­ren jouk­ko­jen komentaja (Cinc­pac), kos­ka Was­hing­ton pi­ti po­liit­ti­ses­ti mah­dot­to­ma­na, et­tä ami­raa­li Hus­band Kim­mel pi­täi­si ase­man­sa Pearl Har­bo­rin ka­ta­stro­fin jäl­keen. Ni­mitzil­lä oli su­kel­lus­ve­ne­taus­ta, ei­kä hän kuu­lu­nut sen enem­pää tais­te­lu­lai­vo­jen kuin len­to­tu­kia­lus­ten­kaan ami­raa­lei­hin, jot­ka oli­vat tais­tel­leet ame­rik­ka­lais­ten lai­vas­ton he­ge­mo­nias­ta. Hän oli myös ol­lut ke­hit­tä­mäs­sä die­sel­moot­to­rei­ta ja polt­toai­ne­tank­kaus­ta merellä, jois­ta jäl­kim­mäi­nen oli laa­jen­ta­nut huo­mat­ta­vas­ti ame­rik­ka­lais­ten me­ri­so­ta­voi­mien toi­min­ta­sä­det­tä. Vä­li­mat­ka Was­hing­to­niin myös pi­ti Ni­mitzin alai­si­aan yli­kont­rol­loi­maan tai­pu­vai­sen ami­raa­li Er­nest J. Kin­gin ulot­tu­mat­to­mis­sa. Kun hän saa­pui Pearl Harboriin, Tyy­nen­me­ren lai­vas­ton päällystö odotti läksytystä juu­ri tapahtuneesta tragediasta. Ni­mitz pyysikin heitä jäämään ja aut­ta­maan häntä kääntämään sotaonnen.

USS Sa­ra­to­ga (CV-3) oli ol­lut 7. jou­lu­kuu­ta San Die­gos­sa. Se oli sen jäl­keen ol­lut osa­na Task Force 14:ää yh­des­sä USS Lexing­to­nin (CV-2) kans­sa pe­las­ta­mas­sa pie­nen Wa­ken ko­ral­li­saa­ren tu­ki­koh­taa. Ami­raa­li Wil­liam S. Pye, Kim­me­lin lä­hin alai­nen, jo­ka oli käy­tän­nös­sä toi­mi­nut Cinc­paci­na en­nen Ni­mitzin saa­pu­mis­ta, kut­sui TF14:N ta­kai­sin vaa­ran kas­vet­tua lii­an suu­rek­si, kun japanilaiset oli­vat vah­vis­ta­neet hyök­käys­tään mm. kah­del­la len­to­tu­kia­luk­sel­la. Ami­raa­li Wil­liam E. Hal­seyn ko­men­ta­ma USS En­terpri­se hyök­käi­si har­hau­tuk­sek­si sa­maan ai­kaan Japanin Mars­hall­saa­ril­le. Wa­ken tu­ki­koh­ta val­lat­tiin 23. jou­lu­kuu­ta sen tor­jut­tua usei­ta ja­pa­ni­lais­ten mai­hin­nousu­yri­tyk­siä. Wa­ken tu­ki­jou­kon ta­kai­sin­kut­sus­ta tu­li an­ka­ra isku ame­rik­ka­lais­ten muu­ten­kin koe­tel­lul­le mo­raa­lil­le, ja pre­si­dent­ti Franklin D. Roo­se­velt oli rai­vois­saan. Ni­mitzin ana­lyy­si stra­te­gi­ses­ta ti­lan­tees­ta osoit­ti, et­tei se ol­lut niin pa­ha kuin USA oli aluk­si us­ko­nut. Vaik­ka kah­dek­saa taistelulaivaa oli pom­mi­tet­tu ja vii­si niis­tä upo­tet­tu, ne oli­vat upon­neet ma­ta­laan ve­teen. Kuusi niis­tä pys­tyt­tiin kor­jaa­maan ja pa­laut­ta-

”KUN HÄN SAA­PUI PEARL HARBORIIN, TYY­NEN­ME­REN LAI­VAS­TON ­PÄÄLLYSTÖ ODOTTI LÄKSYTYSTÄ JUU­RI TAPAHTUNEESTA TRAGEDIASTA. NI­MITZ PYYSIKIN HEITÄ JÄÄMÄÄN JA AUT­TA­MAAN HÄNTÄ KÄÄNTÄMÄÄN SOTAONNEN.”

maan pal­ve­luk­seen. Jos ne sen si­jaan oli­si­vat läh­te­neet koh­taa­maan vi­hol­li­sen avo­me­rel­lä, ne oli­si me­ne­tet­ty lo­pul­li­ses­ti.

St­ra­te­giat

USA:N me­ri­stra­te­gia oli pit­kään kes­kit­ty­nyt Tyy­neen­me­reen ja Ja­pa­niin. Plan Oran­ge vuo­del­ta 1911 oli pe­rus­tu­nut ja­pa­ni­lais­ten hyök­käyk­sel­le Fi­lip­pii­neil­le, jol­loin USA ko­koai­si tais­te­lu­lai­vas­ton Pearl Harboriin ja sai­si rat­kai­su­tais­te­lun Ja­pa­nia vas­taan jos­sa­kin län­ti­sel­lä Tyynellämerellä. Suun­ni­tel­mat edel­lyt­ti­vät kui­ten­kin pal­jon suu­rem­paa voi­maa kuin se, jo­ka Usa:lla oli käy­tös­sään vuo­den 1942 alus­sa. Liit­tou­tu­nei­den tap­pios­ta Eu­roo­pas­sa 1940 seu­ra­si myös, et­tä suuret me­ri­voi­mat oli lä­he­tet­tä­vä At­lan­til­le es­tä­mään Iso-bri­tan­nia kär­si­mäs­tä täy­del­lis­tä tap­pio­ta. Lai­vas­to-ope­raa­tioi­den komentaja, ami­raa­li Ha­rold Stark, oli sik­si jou­tu­nut työs­tä­mään suun­ni­tel­mia, jois­sa Tyy­nel­le­me­rel­le si­joi­tet­tiin pal­jon pie­nem­pi vah­vuus, jonka oli yl­lä­pi­det­tä­vä puo­lus­tus­stra­te­gi­aa, jos maa jou­tui­si so­taan se­kä Sak­san et­tä Japanin kans­sa. En­nen kuin uu­det alukset al­kai­si­vat läh­teä te­la­kal­ta, Ni­mitzil­lä oli käy­tet­tä­vis­sä vain nel­jä len­to­tu­kia­lus­ta, kym­men­kun­ta risteilijää, muu­ta­ma hä­vit­tä­jä­lai­vue ja kou­ral­li­nen su­kel­lus­ve­nei­tä. Iso-bri­tan­nia oli lä­het­tä­nyt Tyy­nel­le­me­rel­le HMS Prince of Walesin ja tais­te­lu­ris­tei­li­jä HMS Repulsen, mut­ta ja­pa­ni­lais­ten In­do­kii­naan si­joi­te­tut len­to­ko­neet tu­ho­si­vat ne.

Ja­pa­ni­lais­ten Kidō Bu­tai oli maa­il­man suu­rin me­ri­voi­mien kes­kit­ty­mä: sii­nä oli kuusi len­to­tu­kia­lus­ta, kak­si no­pe­aa taistelulaivaa ja kym­men­kun­ta risteilijää ja hävittäjää. Ame­rik­ka­lais­ten ra­ken­taes­sa Task Forcen­sa len­to­tu­kia­lus­ten va­raan, jot­ka pys­tyi­vät lä­het­tä­mään ilmaan kor­kein­taan 90 len­to­ko­net­ta, Kidō Bu­tai pys­tyi teo­rias­sa lä­het­tä­mään ker­ral­la pe­rä­ti 412 ko­net­ta. Pearl Har­bo­ria vas­taan oli lä­he­tet­ty 350. Ja­pa­ni­lai­sia ko­men­si ami­raa­li Yamamoto, ja­pa­ni­lai­sup­see­rik­si hie­man epä­tyy­pil­li­nen, ei eri­tyi­sen aggres­sii­vi­nen komentaja. Suk­ka­sil­laan 160 cm pi­tui­se­na hän pää­si ni­pin na­pin Eta­ji­man lai­vas­toa­ka­te­mi­aan. Mut­ta Yamamoto oli sä­ke­nöi­vän äly­käs, it­se­var­ma ja kun­nian­hi­moi­nen. Hä­nel­lä oli Ni­mitzin ta­voin kyl­mä­kis­koi­sen mie­hen mai­ne, mut­ta toi­sin kuin ame­rik­ka­lais­ken­raa­li, häntä pi­det­tiin us­ka­lik­ko­na ja ha­luk­kaa­na uh­ka­pe­liin.

Yamamoto oli myös epä­ta­val­li­sen suo­ra­pu­hei­nen, ei­kä hän kaih­ta­nut ar­vos­tel­la ar­mei­jan hal­lit­se­vaa vai­ku­tus­val­taa, jo­ka vei Japanin ul­ko­po­li­tiik­kaa yhä aggres­sii­vi­sem­paan suun­taan. Hä­nen suo­sit­tu stra­te­gian­sa saa­da ha­lua­man­sa oli uha­ta erol­la. Hän oli Japanin me­ri­voi­mien en­sim­mäi­siä up­see­re­ja, jot­ka tun­nus­ti­vat len­to­tu­kia­lus­ten ar­von,

ja hän oli ol­lut it­se ko­men­ta­ja­na Aka­gil­la 1928–1929. Yamamoto oli myös pal­vel­lut lai­vas­toat­ta­sea­na Was­hing­to­nis­sa, opis­kel­lut Har­var­dis­sa ja mat­kus­tel­lut pal­jon Usa:ssa. Japanin me­ri­voi­mis­sa hän kuu­lui ns. ”so­pi­mus­puo­lu­ee­seen”, jo­ka ”lai­vas­to­puo­lu­een” vas­ta­koh­ta­na ha­lusi pi­tää Was­hing­to­nin so­pi­muk­sen voi­mas­sa, kos­ka Ja­pa­nil­la ei hei­dän kä­si­tyk­sen­sä mu­kaan oli­si konflik­tis­sa mah­dol­li­suuk­sia py­syä lai­vas­ton kil­pa­va­rus­te­lun tah­dis­sa. Kun Midwayl­le hyö­kät­tiin, Usa:lla oli ra­ken­teil­la pe­rä­ti yk­si­tois­ta suur­ta len­to­tu­kia­lus­ta, jois­ta tu­li­si toi­min­ta­kel­poi­sia vuon­na 1943, mut­ta Ja­pa­nil­la vain yk­si, jo­ka val­mis­tui­si vas­ta 1944. Yamamoto myös vas­tus­ti kol­men val­lan so­pi­mus­ta Sak­san ja Ita­lian kans­sa, kos­ka hän kat­soi et­tä se li­säi­si vaa­raa jou­tua so­taan USA:N kans­sa. Hän sai tä­män vuok­si pal­jon vi­hol­li­sia ja sel­viy­tyi tä­pä­räs­ti useis­ta mur­hay­ri­tyk­sis­tä.

Japanin stra­te­gia olet­ti ame­rik­ka­lais­ten ta­voin, et­tä sodasta val­tioi­den vä­lil­lä tu­li­si lyhyt ja se kär­jis­tyi­si suu­res­sa tais­te­lus­sa kah­den tais­te­lu­lai­vo­jen hal­lit­se­man lai­vas­ton kans­sa jos­sa­kin län­ti­sel­lä Tyynellämerellä. Sen läh­tö­koh­ta oli, et­tä ame­rik­ka­lais­ten lai­vas­to oli­si yli­voi­mai­nen ja Japanin voit­to riip­pui sik­si sen ky­vys­tä mer­kit­tä­väs­ti hei­ken­tää ame­rik­ka­lais­lai­vas­toa so­dan ai­ka­na. Sen saavuttaakseen Ja­pa­ni pa­nos­ti su­kel­lus­ve­nei­siin, maa­tu­ki­koh­tien il­ma-asee­seen ja ris­tei­li­jöi­den ja hä­vit­tä­jien mas­sii­vi­siin tor­pe­do­hyök­käyk­siin öi­sin. Lo­pul­li­sen voi­ton kah­den lai­vas­ton yh­tee­no­tos­sa rat­kai­si­si ja­pa­ni­lais­ten yli­voi­mai­nen tais­te­lu­hen­ki, yama­to da­mas­hi. Japanin stra­te­gian yh­teen osaan kuu­lui myös lai­vas­ton alus­ten ja len­to­ko­nei­den mah­dol­li­sim­man kor­kea ta­so USA:N mää­räy­li­voi­man ta­soit­ta­mi­sek­si. Mut­ta Japanin stra­te­gi­set koh­teet oli­vat Brit­ti­läi­sen Ma­lai­jin, Alan­ko­mai­den In­tian ja Fi­lip­pii­nien luon­non­va­rat. Us­kot­tiin, et­tä hyökkäys nii­hin tie­täi­si väis­tä­mät­tä so­taa USA:N, Alan­ko­mai­den ja Iso-bri­tan­nian kans­sa. Kos­ka USA oli pää­vi­hol­li­nen, val­loi­tuk­set oli var­mis­tet­ta­va tuot­ta­mal­la Usa:lle tappio, jo­ka vei­si sil­tä tah­don ja ky­vyn voit­taa Ja­pa­ni. Se saa­vu­tet­tai­siin Ya­ma­mo­ton mu­kaan par­hai­ten sok­ki­hyök­käyk­sel­lä USA:N pää­lai­vas­toa vas­taan Pearl Harborissa ame­rik­ka­lai­sen lai­vas­ton la­maut­ta­mi­sek­si niin ma­te­ri­aa­li­ses­ti kuin var­sin­kin psy­ko­lo­gi­ses­ti.

Alukset

Ja­pa­ni­lais­ten lentotukialukset oli jaet­tu di­vi­sioo­niin, jois­ta kus­sa­kin oli kak­si len­to­tu­kia­lus­ta. 1. di­vi­sioo­nas­sa oli­vat kak­si suu­rin­ta, Ka­ga jaa­ka­gi. Kum­pi­kin oli 40 000 -ton­ni­nen, niiden len­to­kan­si oli 244 m pit­kä ja ka­pa­si­teet­ti yh­teen­sä 182 ko­net­ta. Mo­lem­mat oli ra­ken­net­tu alun pe­rin tais­te­lu­lai­voik­si ensimmäisen maa­il­man­so­dan ai­ka­na ja ra­ken­net­tu uu­del­leen Was­hing­to­nin so­pi­muk­sen ra­joi­tus­ten mu­kai­sik­si. So­pi­muk­sen al­ku­pe­räi­nen tar­koi­tus oli tor­jua kil­pa­va­rus­te­lu Japanin ja USA:N vä­lil­lä. Mut­ta sa­ma so­pi­mus ra­joit­ti Japanin yh­teen las­ke­tun len­to­tu­kia­lus­ton­nis­ton 81 000 ton­niin, jo­ten Ryūjōn kan­ta­vuus yri­tet­tiin ra­ja­ta 10 000 ton­niin. Lo­pul­li­sek­si up­pou­mak­si tu­li 12 500

ton­nia, mi­kä yri­tet­tiin sa­la­ta, kos­ka se oli so­pi­muk­sen rik­ko­mus. Ja­pa­ni sa­noi so­pi­muk­sen kui­ten­kin ir­ti vuon­na 1936, ja Sō­ryū ja Hi­ryū ( jot­ka otet­tiin käyt­töön sa­man­ai­kai­ses­ti) oli­vat hie­man al­le 20 000-ton­ni­sia ja pys­tyi­vät kul­jet­ta­maan 63 len­to­ko­net­ta. Kak­si vii­meis­tä, Shō­ka­ku ja Zui­ka­ku, otet­tiin käyt­töön vain nel­jä kuu­kaut­ta en­nen Pearl Har­bo­rin hyök­käys­tä, ja niiden up­pou­ma oli 32 000 ton­nia ja len­to­ko­ne­ka­pa­si­teet­ti 72. Ja­pa­nil­la oli vuo­den 1941 lo­pus­sa yh­teen­sä kym­me­nen len­to­tu­kia­lus­ta, joiden yh­tei­nen ka­pa­si­teet­ti oli yli 600 ko­net­ta. Kaik­ki japanilaiset lai­vas­ton len­to­ko­neet, se­kä maa­tu­ki­koh­tien et­tä len­to­tu­kia­lus­ten, oli­vat 1. il­ma­lai­vas­ton va­ra-ami­raa­li Chūic­hi Na­gu­mon ko­men­nuk­ses­sa. Hän kuu­lui ”lai­vas­to­puo­lu­ee­seen” ja oli sik­si Ya­ma­mo­ton vas­tus­ta­ja. Mut­ta Na­gu­mo oli myös va­ro­vai­nen mies, jo­ka suh­tau­tui skep­ti­ses­ti suun­ni­tel­miin hyö­kä­tä Midwayl­le. Na­gu­mo oli joh­ta­nut hyök­käys­tä Pearl Harboriin, ja hän oli Ya­ma­mo­ton suu­rek­si pet­ty­myk­sek­si kes­keyt­tä­nyt hyök­käyk­sen näh­ty­ään ame­rik­ka­lais­ten tais­te­lu­lai­vo­jen up­poa­van. Suuret öl­jy­va­ras­tot ja kor­jaus­te­la­kat oli­vat va­hin­goit­tu­mat­to­mia, ei­kä hän ol­lut vä­lit­tä­nyt et­siä len­to­tu­kia­luk­sia­kaan.

Japanin len­to­ko­neet oli­vat yleen­sä no­pei­ta mut­ta ket­te­riä, ja niil­lä oli pit­kä toi­min­ta­sä­de. Mut­ta tä­män saa­vut­ta­mi­sek­si niiden suun­nit­te­li­jat oli­vat uh­ran­neet ta­lou­del­li­suu­den ja it­ses­tään tii­vis­ty­vät polt­toai­ne­säi­liöt. Se te­ki niis­tä ame­rik­ka­lai­sia vas­tus­ta­ji­aan haa­voit­tu­vam­pia; jo yk­si luo­ti saat­toi sy­tyt­tää ne pa­la­maan. Ta­ka­na oli kult­tuu­riin poh­jau­tu­va fi­lo­so­fia, jo­ka suo­si hyök­käys­mie­lia­laa pans­sa­roin­nin si­jas­ta. Japanin il­mai­lu­teol­li­suus oli myös te­ho­ton­ta, ja suu­ri osa työs­tä teh­tiin kä­sin. Japanilaiset teh­taat onnistuivat vuon­na 1941 val­mis­ta­maan vain 162 len­to­ko­net­ta kuu­kau­des­sa. USA:N teh­taat syy­täi­si­vät en­nen vuot­ta si­suk­sis­taan 10 000 ko­net­ta kuu­kau­des­sa. Syöksypommittaja Aic­hi D3A1 Tyyp­pi 99, jos­ta ame­rik­ka­lai­set käyt­ti­vät kut­su­ma­ni­meä ”Val”, oli yk­si­moot­to­ri­nen kak­si­paik­kai­nen kiin­teil­lä las­ku­te­li­neil­lä ja ra­dis­ti/am­pu­ja ta­kais­tui­mel­la. Se pys­tyi kan­ta­maan 250-ki­lois­ta pom­mia run­kon­sa al­la ja kah­ta 60-ki­lois­ta sii­pien al­la. Mut­ta tus­kin 400 km/h huip­pu­no­peus te­ki syök­sy­pom­mit­ta­jas­ta hel­pon maa­lin ame­rik­ka­lai­sil­le hä­vit­tä­jil­le. Na­ka­ji­ma B5N2 Tyyp­pi 97, jo­ta ame­rik­ka­lai­set kut­sui­vat ”Ka­tek­si”, oli vuon­na 1941 luul­ta­vas­ti maa­il­man pa­ras tor­pe­do­pom­mit­ta­ja. Se oli yk­si­moot­to­ri­nen, ja sen kol­men hen­gen mie­his­töön kuu­lui­vat len­tä­jä, maa­li­net­si­jä/na­vi­gaat­to­ri/pom­mit­ta­ja ja ra­dis­ti/ta­ka-am­pu­ja. Se pys­tyi kan­ta­maan 800 ki­loa pom­me­ja tai torpedoja. Tor­pe­dot oli­vat tyyp­piä 91, ja ne oli, toi­sin kuin ame­rik­ka­lais­ten vas­taa­vat, tes­tat­tu hy­vin en­nen so­taa. Niiden no­peus oli 42 sol­mua, mel­kein 10 sol­mua enemmän kuin ame­rik­ka­lais­tor­pe­do­jen. Mut­ta Ka­ten no­peus oli sa­ma kuin Va­lin, ja sen pans­sa­roin­ti yh­tä hei­ve­röi­nen. Mit­su­bis­hi A6M2 Tyyp­pi 00 -hä­vit­tä­jä­ko­neel­la, pa­rem­min tun­net­tu ni­mel­lä Ze­ro, tai ame­rik­ka­lai­sit­tain Ze­ke, oli pi­tem­pi toi­min­ta­sä­de kuin vas­taa­vil­la ame­rik­ka­lais­hä­vit­tä­jil­lä.

Sen huip­pu­no­peus oli 533 km/h, ja kah­den 20 mm ty­kin ja kah­den 7,7 mm ko­ne­ki­vää­rin tu­li­voi­ma oli hy­vä. Se oli vuon­na 1941 maa­il­man pa­ras len­to­tu­kia­lus­hä­vit­tä­jä. Mut­ta suun­nit­te­li­jat oli­vat uh­ran­neet sen, ku­ten kaik­kien mui­den­kin ja­pa­ni­lais­ten tais­te­lu­ko­nei­den, pans­sa­roin­nin ja it­se­tii­vis­ty­vät polt­toai­ne­säi­liöt. Ame­rik­ka­lais­len­tä­jät op­pi­vat myös pian, et­tä he voi­vat syök­syä suo­raan alas pääs­täk­seen pa­koon, kos­ka Ze­ro ei ke­vyen ra­ken­teen­sa vuok­si voi­nut syök­syä. Ko­net­ta ei myös­kään päi­vi­tet­ty mer­kit­tä­väs­ti so­dan ai­ka­na, ja liit­tou­tu­nei­den uu­det tyy­pit löi­vät sen pian lau­dal­ta. Vain har­vat Eta­ji­man lai­vas­toa­ka­te­mian käy­neet va­lit­si­vat vuo­teen 1938 as­ti eri­kois­tua il­ma-asee­seen. Len­tä­jien sta­tus up­see­ri­hie­rar­kias­sa oli ma­ta­la, ja heitä pi­det­tiin tek­nik­koi­na. Tä­mä muut­tui myö­hem­min, mut­ta so­dan puh­je­tes­sa len­to­kou­lu­tuk­sen saa­nei­ta joh­ta­via up­see­rei­ta oli hy­vin vä­hän. Japanin len­tä­jä­kou­lu­tus oli myös eli­tis­tis­tä ja te­ho­ton­ta, ei­kä se tuot­ta­nut tar­peek­si uusia len­tä­jiä täyt­tä­mään kaa­tu­nei­den jät­tä­miä auk­ko­ja. Mut­ta kun Midwayn taistelu käy­tiin, ame­rik­ka­lais­len­tä­jät oli­vat nuo­ria ja ko­ke­mat­to­mia hei­hin ver­rat­tu­na.

Usa:lla oli vuo­den 1942 alus­sa Tyynellämerellä kol­me len­to­tu­kia­lus­ta. Kak­si niis­tä oli Ka­gan ja Aka­gin ta­voin alun pe­rin tais­te­lu­ris­tei­li­jöi­tä, jot­ka oli ra­ken­net­tu uu­del­leen Was­hing­to­nin so­pi­muk­sen mu­kai­sik­si. 50 000 ton­nin USS Sa­ra­to­ga (CV-3) ja USS Lexing­ton (CV-2) oli­vat jo­pa suu­rem­pia, ja niiden ka­pa­si­teet­ti oli 90 len­to­ko­net­ta. Usa:lla oli vii­si muu­ta len­to­tu­kia­lus­ta, ja kak­si niis­tä, Ran­ger (CV-4) ja Wasp (CV7) oli­vat hie­man al­le 15 000-ton­ni­sia, kun uu­dem­mat ja hie­man suu­rem­mat USS York- town CV-5, En­terpri­se (CV- 6) ja Hor­net (CV8) oli­vat muun­nel­tu­ja kaup­pa­lai­vo­ja, joiden up­pou­ma oli 25 000 ton­nia ja ka­pa­si­teet­ti 80 len­to­ko­net­ta. Ja­pa­ni­lais­ten hyö­kä­tes­sä Pearl Harboriin vain Sa­ra­to­ga, Lexing­ton ja En­terpri­se oli­vat Tyynellämerellä. York­town, kol­me taistelulaivaa ja usei­ta ris­tei­li­jöi­tä ja hä­vit­tä­jiä kut­sut­tiin ta­kai­sin Tyy­nel­le­me­rel­le At­lan­til­ta, jon­ne ne oli lä­he­tet­ty tu­ke­maan saat­tuei­ta. Hor­net rakennettiin Nor­fol­kis­sa, Vir­gi­nias­sa, ja se eh­ti Tyy­nel­le­me­rel­le vas­ta maa­lis­kuus­sa. USA oli Sak­san so­dan­ju­lis­tuk­sen 4.11.1941 jäl­keen kah­den rin­ta­man so­das­sa, ei­kä At­lant­tia voi­nut tyh­jen­tää so­ta­lai­vois­ta ko­ko­naan. Ni­mitz ko­ko­si en­sim­mäis­ten kuu­kausien ai­ka­na Pearl Har­bo­rin jäl­keen Task Force -jouk­ko­jaan len­to­tu­kia­lus­ten ym­pä­ril­le, jot­ka par­tioi­vat jat­ku­vas­ti Ha­vai­jin poh­jois-, län­si- ja ete­lä­puo­lel­la. Ryh­miin kuu­lui len­to­tu­kia­lus­ten li­säk­si 2– 3 risteilijää ja yk­si hä­vit­tä­jä­lai­vue saat­ta­ja­na, se­kä säi­liö­alus mat­kan ai­ka­na ta­pah­tu­vaa polt­toai­ne­huol­toa var­ten.

Len­tä­jien sta­tus oli Usa:ssa jon­kin ver­ran kor­keam­pi kuin Ja­pa­nis­sa, ja Bu­reau of Ae­ro­nau­tics ke­hot­ti vuon­na, et­tä 1921 len­to­tu­kia­lus­ten pääl­li­köi­den ja joh­ta­vien up­see­rien oli­si ol­ta­va pä­te­viä len­tä­jiä tai tie­dus­te­li­joi­ta. Yhä useam­mat pe­rin­tei­sen tyk­kia­lus­ten up­see­rit hank­ki­vat tä­män seu­rauk­se­na len­tä­jä­kou­lu­tuk­sen ava­tak­seen uusia ura­mah­dol­li­suuk­sia, mi­tä va­kiin­tu­neet len­toup­see­rit kat­soi­vat alas­päin. Ami­raa­li Hal­sey, tyk­ki­lai­vaup­see­ri, jo­ka pä­te­vöi­tyi len­to­tu­kia­luk­sen pääl­li­kök­si kou­lut­tau­tu­mal­la len­tä­jäk­si 52-vuo­ti­aa­na, oli kyl­lä­kin ai­dom­min kiin­nos­tu­nut me­ri­voi­mien il­ma­voi­mis­ta kuin mo­net muut ura­po­lun oi­ko­tie­tä käyt­tä- neet. Hal­sey­ta on ku­vat­tu suo­ra­pu­hei­sek­si, jos­kus tah­dit­to­mak­si ja pe­lot­to­mak­si. Se te­ki hä­nes­tä toi­mit­ta­jien suo­si­kin, jol­ta saat­toi ai­na las­kea saa­van­sa me­he­vän kom­men­tin ar­tik­ke­liin­sa. Hän oli vuon­na 1942 ai­noa len­tä­jä, jo­ka oli len­to­tu­kia­luk­sen pääl­lik­kö, ja hän oli myös ai­noa va­ra-ami­raa­li, jo­ka oli myös len­toup­see­ri. Hän oli En­terpri­sen ym­pä­ril­le muo­dos­te­tun Task Force 8:n komentaja, ja it­se aluk­sen komentaja oli kap­tee­ni Geor­ge D. Mur­ray, jo­ka oli kou­lut­tau­tu­nut len­tä­jäk­si.

Task Force 11 muo­dos­tet­tiin Lexing­to­nin ym­pä­ril­le, ja sen komentaja oli va­ra-ami­raa­li Wil­son Brown. Brown oli Hal­seya etäi­sem­pi ei­kä niin äk­ki­näi­nen. Kont­ra-ami­raa­li Her­bert Fair­fax Lea­ryn ko­men­ta­ma Sa­ra­to­ga jou­tui huo­noa sää­tä koet­tu­aan ja saa­tu­aan 11. tam­mi­kuu­ta osu­man ja­pa­ni­lai­sen su­kel­lus­ve­neen tor­pe­dos­ta pa­laa­maan Bre­mer­to­niin, Was­hing­to­niin, kor­jat­ta­vak­si. Sa­mal­la vii­kol­la saa­pui kui­ten­kin York­town yh­des­sä kah­den ris­tei­li­jän ja puo­len­kym­me­nen hä­vit­tä­jän ja yh­den säi­liö­aluk­sen kans­sa. Tu­lok­kaat muo­dos­ti­vat Task Force 17:n, ja Ni­mitz an­toi pääl­lik­kyy­den kont­ra-ami­raa­li Frank Jack Fletc­he­ril­le, jo­ka oli ai­em­min ol­lut Sa­ra­to­gan komentaja. Fletc­he­ril­lä oli ris­tei­li­jä- ja tais­te­lu­lai­va­taus­ta. Hä­nen ole­muk­sen­sa oli suo­ra­su­kai­nen ja yk­sin­ker­tai­nen, ei­kä hä­nel­lä sen enem­pää kuin Spruancel­la­kaan ol­lut Hal­seyn ko­ke­mus­ta len­to­tu­kia­luso­pe­raa­tiois­ta. Hän oli­si mie­luum­min ha­lun­nut USS Lo­uis­vil­len lip­pu­lai­vak­seen, mut­ta Ni­mitz vaa­ti, et­tä ko­men­not tu­li­si­vat Task Force-vah­vuu­den len­to­tu­kia­luk­sel­ta.

Ame­rik­ka­lais­ten len­to­tu­kia­lus­ten tär­kein len­to­ko­ne oli syöksypommittaja SDB Doug-

las Daunt­less, jo­ka oli uusi vuon­na 1940. Se oli yk­si­moot­to­ri­nen ja kak­si­paik­kai­nen, ja sii­nä oli len­tä­jä ja ra­dis­ti/am­pu­ja. Daunt­less oli pans­sa­roin­tin­sa an­sios­ta suu­rem­pi, va­kaam­pi ja ras­kaam­pi kuin ja­pa­ni­lais­ten Val. Sil­lä oli kui­ten­kin myös suu­rem­pi toi­min­ta­sä­de ja pom­mi­las­ti. Sii­hen voi las­ta­ta yh­den 500 ki­lon pom­min tai kak­si 250-ki­lois­ta, ja kak­si 50-ki­lois­ta sii­pien al­le. Ame­rik­ka­lais­ko­ne oli li­säk­si ja­pa­ni­lai­sia vas­tus­ta­ji­aan no­peam­pi: 400 km/h. Daunt­les­sis­sa oli myös kak­si 12,7 mm ko­ne­ki­vää­riä moot­to­rin ylä­puo­lel­la. Syök­sy­pom­mit­ta­jien, ku­ten Daunt­less, tar­koi­tus oli syök­syä 70 as­teen kul­mas­sa il­ma­jar­rut pääl­lä, täh­dä­tä ko­ne koh­ti maa­lia ja ir­rot­taa pom­mit 600– 450 metrissä.

Mut­ta maa­liin ei ol­lut helppo osua, kun alus kääntyili ja mutkitteli välttääkseen pom­mit ja tor­pe­dot. Se oli kuin oli­si yrit­tä­nyt pudottaa marmorikuulan silmänkorkeudelta maa­han torakan päälle, yk­si lentäjistä sa­noi. Jat­ku­va sa­de tuu­li­la­sis­sa ja il­ma­tor­jun­ta ei­vät hel­pot­ta­neet teh­tä­vää. Myös G-voi­mat koet­te­li­vat. Syök­syn ai­ka­na len­tä­jät tun­si­vat it­sen­sä pai­not­to­mik­si, mut­ta ylös­ve­dos­sa ei ol­lut epä­ta­val­lis­ta, et­tä mie­his­tö pyör­tyi. Kah­dek­si lai­vu­eek­si jär­jes­te­tyt Daunt­les­sit muo­dos­ti­vat noin puo­let len­to­tu­kia­lus­ten ko­ko ko­ne­ka­pa­si­tee­tis­ta. Toi­nen niis­tä oli tiedustelu-, toi­nen pom­mi­tus­lai­vue. Tun­nus riip­pui sii­tä, mi­kä teh­tä­vä lai­vueil­la oli ja mil­le len­to­tu­kia­luk­sel­le ne kuu­lui­vat. Lexing­to­nin (CV-2) tie­dus­te­lu­lai­vu­een tun­nus oli si­ten VS-2 ja pom­mi­tus­lai­vu­een VB-2.

Lai­vuei­ta voi­tiin olo­suh­tei­den vaa­ties­sa siir­tää tu­kia­luk­sel­ta toi­sel­le. Kul­la­kin len­to­tu­kia­luk­sel­la oli li­säk­si tor­pe­do­pom­mi­tus­lai­vue ( Lexing­ton: VT-3) TBD Douglas De­vas­ta- to­rei­ta. Tä­mä ko­ne oli yk­si­moot­to­ri­nen ja kol­me­paik­kai­nen, ja se pys­tyi myös kul­jet­ta­maan pom­me­ja. Se otet­tiin käyt­töön 1937, ja sen huip­pu­no­peus oli 380 km/h, mut­ta se kul­ki har­voin yli 300:aa, ja sil­lä oli si­li­tys­rau­dan len­to-omi­nai­suu­det. Ei­kä ton­nin pai­noi­nen Mark13-tor­pe­do teh­nyt sii­tä no­peam­paa. Lau­kai­su­kor­keus oli 30– 45 m, ja vauh­din oli ol­ta­va niin hil­jai­nen (180 km/h), et­tä ko­ne mel­kein sak­ka­si, jot­ta tor­pe­do ei kat­ke­ai­si pu­do­tes­saan ve­teen. Tor­pe­dos­sa oli myös mag­neet­ti­set sy­tyt­ti­met ja sy­vyy­den­sää­tö, jot­ka ei­vät toi­mi­neet ko­vin hy­vin. 33 sol­mua kul­ke­vat tor­pe­dot ei­vät ol­leet juu­ri no­peam­pia kuin alukset, joi­hin niil­lä hyö­kät­tiin, jo­ten De­vas­ta­to­rin oli tul­ta­va lä­hel­le koh­det­ta osuak­seen. Myös ko­neen toi­min­ta­sä­de oli ra­jal­li­nen, vain 643 km.

Grum­man F4F Wildcat oli vuo­den 1942 alus­sa juu­ri otet­tu käyt­töön kor­vaa­maan van­hen­tu­neet Brews­ter Buf­fa­lot. Niiden 532 km/h te­ki niis­tä mel­kein yh­tä no­pei­ta kuin Ze­ro, mut­ta ne ei­vät ol­leet lä­hes­kään yh­tä ket­te­riä. Ne nousi­vat vain 300 metriä mi­nuu­tis­sa, Ze­rot 900. Wildca­tit oli­vat kui­ten­kin va­kai­ta, vank­ko­ja ja kes­ti­vät pal­jon tul­ta ja jyrk­kiä syök­sy­jä. Myös kak­si 12,7 mm ko­ne­ki­vää­riä kum­mas­sa­kin sii­ves­sä an­toi­vat niil­le kun­nioi­tet­ta­van tu­li­voi­man. F4f-4:ssä, jo­ka tu­li pa­ri kuu­kaut­ta myö­hem­min, oli yh­teen­sä kuusi ko­ne­ki­vää­riä ja tai­tet­ta­vat sii­vet, joiden an­sios­ta nii­tä mah­tui lentotukialuksille 18:n si­jas­ta 27. Mut­ta kak­si li­sä­ko­ne­ki­vää­riä ei­vät pal­jon aut­ta­neet, kun ne pie­nen­si­vät am­mus­ten mää­rän aset­ta koh­ti 700:sta 450:een, ei­kä niiden mää­räl­lä ol­lut suur­ta mer­ki­tys­tä hel­pos­ti ha­joa­via Ze­ro­ja vas­taan.

”MUT­TA MAA­LIIN EI OL­LUT HELPPO OSUA, KUN ALUS KÄÄNTYILI JA MUTKITTELI VÄLTTÄÄKSEEN POM­MIT JA TOR­PE­DOT. SE OLI KUIN OLI­SI YRIT­TÄ­NYT PUDOTTAA MARMORIKUULAN SILMÄNKORKEUDELTA MAA­HAN TORAKAN PÄÄLLE, YK­SI LENTÄJISTÄ SA­NOI.”

Vä­li­näy­tös

Ni­mitzil­lä oli siis Ha­vai­jin puo­lus­tuk­ses­sa kol­me Task Force -jouk­koa. Ensimmäisen kuu­kau­den Pearl Har­bo­rin jäl­keen lentotukialukset suo­ja­si­vat Ame­ri­kan Sa­moal­ta vah­vis­tuk­sia tuo­via saat­tuei­ta ja tur­va­si­vat yh­teyk­siä Austra­li­aan. Yh­dys­val­lat ja Iso-bri­tan­nia oli­vat so­pi­neet, et­tä Eu­roop­pa oli liit­tou­tu­nei­den tais­te­lus­sa en­si­si­jal­la, mut­ta Tyy­nen­me­ren si­vus­to­ja, eli In­ti­aa, Austra­li­aa, Uut­ta-see­lan­tia ja Kii­naa, ei saa­nut me­net­tää. Kah­den ko­men­ta­jan kes­ken syn­tyi kui­ten­kin mit­ta­va kiis­ta, kun ami­raa­li King ha­lusi vie­dä il­ma­voi­mat Austra­li­aan ja Ni­mitz pi­ti Ha­vai­jin tiu­kas­ti en­si­si­jai­se­na. York­town ja En­terpri­se lä­he­tet­tiin seu­raa­vak­si län­teen Mars­hall­saa­ril­le, ja ne yrit­ti­vät is­keä ta­kai­sin hyök­kää­mäl­lä 1. hel­mi­kuu­ta vail­la tar­kem­paa kä­si­tys­tä, mis­sä vi­hol­li­nen oli tai mi­ten suu­ri sen vah­vuus oli. York­town hyökkäsi ete­läs­sä Ja­luin atol­lil­le, mut­ta löy­si vain mii­na­lai­van ja joi­ta­kin ve­si­ta­so­ja. Ne tu­hot­tiin, mut­ta mon­ta ko­net­ta pu­to­si pa­luu­mat­kal­la me­reen huo­non sään vuok­si. Hal­seyl­la ja En­terpri­sel­la oli pa­rem­pi on­ni hyök­käyk­ses­sä Kwa­ja­lei­nin tu­ki­koh­taan, jos­sa ne upottivat su­kel­lus­ve­ne­hä­vit­tä­jän ja kul­je­tusa­luk­sen ja vaurioittivat kuut­ta muu­ta alus­ta, joukossa yk­si ris­tei­li­jä. Ne hyök­kä­si­vät myös Ta­roan len­to­ken­täl­le ja tu­ho­si­vat usei­ta kak­si­moot­to­ri­sia Nell-pom­mi­ko­nei­ta. Li­säk­si yk­si len­to­ko­ne pu­do­tet­tiin il­ma­tais­te­lus­sa, ja ja­pa­ni­lais­ten vas­ta­hyök­käys En­terpri­sel­le epä­on­nis­tui. Lop­pu­tu­los oli pelk­kä neu­lan­pis­to kei­sa­ril­li­seen so­ta­ko­neis­toon, mut­ta kui­ten­kin tär­keä voit­to synk­kä­nä ai­ka­na.

Seu­raa­vi­na kuu­kausi­na ame­rik­ka­lais­ten stra­te­gia oli to­teut­taa neu­lan­pis­to­hyök­käyk­siä ja­pa­ni­lais­ten huo­nos­ti suo­jat­tui­hin Tyy­nen­me­ren koh­tei­siin ajan voit­ta­mi­sek­si jouk­ko­jen ko­koa­mis­vai­hees­sa. Lexing­to­nin oli 20. hel­mi­kuu­ta mää­rä hyö­kä­tä Uu­den-bri­tan­nian pro­vins­sin Rabauliin, jonka japanilaiset oli­vat juu­ri val­loit­ta­neet. Ja­pa­ni­lais­ten tie­dus­te­lu­ko­ne kui­ten­kin huo­ma­si len­to­tu­kia­lus­ryh­män. Lexing­to­nin Wildcat-hä­vit­tä­jät am­pui­vat ne alas. Ne eh­ti­vät kui­ten­kin il­moit­taa ame­rik­ka­lais­ten si­jain­nin ra­diol­la. Va­ra-ami­raa­li Ei­ji Gotō lä­het­ti kel­lo 14 kah­des­sa aal­los­sa 17 kak­si­moot­to­ris­ta Mit­su­bis­hi G4M1 Bet­tyä hyökkäykseen Lexing­to­nil­le; ne oli­vat uu­den­ai­kai­sem­pia tor­pe­do­pom­mit­ta­jia kuin Nel­lit, jot­ka oli­vat hyö­kän­neet En­terpri­sel­le. Ja­pa­ni­lais­ten val­loi­tet­tu­jen aluei­den puo­lus­tus­suun­ni­tel­mien tär­keä osa oli ol­lut lä­het­tää pit­kän­mat­kan ko­nei­ta maa­tu­ki­koh­tien ver­kos­tos­ta, en­nen kuin vi­hol­li­nen eh­ti lä­het­tää omat len­to­ko­neen­sa hyök­kää­mään len­to­tu­kia­luk­sil­ta. Japanilaiset ei­vät ol­leet ot­ta­neet huo­mioon, et­tä ame­rik­ka­lai­sa­luk­sil­la oli käy­tös­sä Ka­na­das­sa ke­hi­te­tyt Cxam-tut­kat, joiden kan­to­sä­de oli 500 km. Ja­pa­ni­lais­ko­neet nä­kyi­vät tut­kas­sa kak­si tun­tia läh­tön­sä jäl­keen. Ne oli­vat kui­ten­kin niin no­pei­ta, et­tä va­roi­tusai­ka jäi sil­ti ly­hyek­si.

Nii­tä vas­taan lä­he­tet­tiin kym­me­nen Wildca­tia ja yk­si­tois­ta Daunt­les­sia. Ja­pa­ni­lais­ten pom­mi­ko­neil­la ei ol­lut hä­vit­tä­jä­suo­jaa, ja ne pyyh­käis­tiin tai­vaal­ta. USA sai so­dan ensimmäisen len­tä­jä-äs­sän­sä, kun kap­tee­ni­luut­nant­ti Edward O'ha­re sai ti­lil­leen vii­si pu­do­tus­ta (myös Chica­gon O'ha­ren len­to­kent­tä ni­met­tiin hä­nen mu­kaan­sa). Vain kak­si Bet­tyä pa­la­si tu­ki­koh­taan ja kak­si Wildca­tia pu­do­tet­tiin. Ra­bau­lin il­ma­tais­te­lu ko­hen­si ame­rik­ka­lais­ten mie­lia­lo­ja tun­tu­vas­ti. Va­ra-ami­raa­li Brow­nia kui­ten­kin ar­vos­tel­tiin sii­tä, et­tä hän oli ve­täy­ty­nyt polt­toai­ne­pu­lan vuok­si ei­kä ol­lut hyö­dyn­tä­nyt ti­lai­suut­ta hyö­kä­tä ja­pa­ni­lais­ten me­ri­lii­ken­net­tä vas­taan Ra­bau­lis­sa, ku­ten oli suun­ni­tel­tu.

Nel­jä päi­vää Ra­bau­lin jäl­keen Hal­sey hyökkäsi Wa­kel­le En­terpri­sel­la ja ko­koon­pa­nol­la, jonka ni­mi oli nyt Task Force 16. Isku tuot­ti ja­pa­ni­lai­sil­le vain vä­häi­siä vau­rioi­ta, ja sen hin­ta oli nel­jä len­to­ko­net­ta. Hal­sey jat­koi kui­ten­kin län­teen ja hyökkäsi Marcus Is­lan­dil­le (nyk. Mi­na­mi­to­ri-shi­ma) kau­ka­na ja­pa­ni­lais­ten puo­lus­tus­lin­jo­jen si­sä­puo­lel­la ja vain 1 862 km pääs­sä To­kios­ta. Is­kut ja­pa­ni­lais­ten Kes­ki-tyy­nen­me­ren tu­ki­pis­tei­siin tam­mi-maa­lis­kuus­sa tuottivat vä­hän va­hin­koa, mut­ta ne an­toi­vat ame­rik­ka­lai­sil­le len­to­mie­his­töil­le ko­ke­mus­ta ja ko­hen­si­vat mo­raa­lia. Jaa­van­me­ren tap­pion jäl­keen, jos­sa liit­tou­tu­neet me­net­ti­vät nel­jä risteilijää ja seit­se­män hävittäjää, näyt­ti sel­väl­tä, et­tä japanilaiset hyök­käi­si­vät etelään Pa­pua-uu­teen-gui­ne­aan ja Austra­li­aan. Suu­ri ja­pa­ni­lais­lai­vue pur­jeh­ti­kin maa­lis­kuun alus­sa Ra­bau­lis­ta las­ke­maan jouk­ko­ja Pa­pua-uu­teen-gui­ne­aan. Fletc­he­rin York­town ja Brown lä­he­tet­tiin mo­lem­mat etelään nii­tä vas­taan. Kaik­ki­aan 104 ame­rik­ka­lais­ko­net­ta nousi ilmaan 10. maa­lis­kuu­ta ja löy­si ja­pa­ni­lais­ten mai­hin­nousu­lai­vas­ton Laen ja Sa­la­mau­an edus­tal­ta. Niil­lä ei ol­lut il­ma­tu­kea, ja ame­rik­ka­lai­set saat­toi­vat toi­mia suh­teel­li­sen va­paas­ti. Kol­me isom­paa kul­je­tusa­lus­ta upo­tet­tiin, usei­ta mui­ta se­kä kah­ta risteilijää, usei­ta hä­vit­tä­jiä ja yh­tä suu­rem­paa len­to­ko­net­ta vau­rioi­tet­tiin. Hin­ta: vain yk­si ame­rik­ka­lais­ko­ne. Se oli an­ka­ra isku Japanin Uu­den-gui­nean jou­koil­le, ja joh­to­pää­tök­sek­si tu­li, et­tei saar­ta pys­tyt­täi­si puo­lus­ta­maan ei­kä hyök­käys­tä jat­ka­maan etelään Port Mo­res­byyn il­man len­to­tu­kia­luk­sia.

Huh­ti­kuun al­kaes­sa Ja­pa­ni oli saa­vut­ta­nut al­ku­pe­räi­sen ta­voit­teen­sa. Se oli epä­var­ma, mi­tä se te­ki­si seu­raa­vak­si, ja lä­het­ti huh­ti­kuus­sa Kidō Bu­tain In­tian val­ta­me­rel­le is­ke­mään Sri Lan­kan brit­ti­tu­ki­koh­tiin. Ya­ma­mo­ton pit­kän täh­täi­men ta­voi­te oli tu­ho­ta ame­rik­ka­lai­set tu­kia­lus­ryh­mät uusien is­ku­jen es­tä­mi­sek­si. Jos se on­nis­tui­si, japanilaiset voi­si­vat nous­ta mai­hin il­man vas­ta­rin­taa, min­ne ha­lusi­vat. Hän ha­lusi pääs­tä sii­hen uh­kaa­mal­la koh­taa, jo­ta ame­rik­ka­lais­ten oli pak­ko puo­lus­taa, ja is­keä näi­den läh­ties­sä vas­ta­hyök­käyk­seen. Ha­vai­ji oli­si lii­an vai­kea, mut­ta hän löy­si vaih­toeh­don Midwayl­ta. Siel­tä oli vain 1 135 me­ri­pe­nin­kul­maa Pearl Harboriin, ja siel­lä si­jait­se­vas­ta tu­ki­koh­das­ta japanilaiset pys­tyi­si­vät uh­kaa­maan USA:N Tyy­nen­me­ren mah­din tu­ki­pi­la­ria. Midway oli atol­li, jos­sa me­res­tä ko­ho­si kak­si pien­tä saar­ta. Se oli ame­rik­ka­lais­lai­vas­ton tär­keä huol­to­tu­ki­koh­ta, eri­tyi­ses­ti polt­toai­neel­le. Sen val­taa­mi­nen hei­ken­täi­si USA:N mah­dol­li­suuk­sia is­keä ja­pa­ni­lais­ten Rans­kan Itä-in­tias­ta tu­le­viin öl­jy­kul­je­tuk­siin. Saa­ris­ta suu­rem­pi, Sand Is­land, oli vii­den ne­liö­ki­lo­met­rin ko­koi­nen. Pie­nem­mäl­le saa­rel­le, Eas­tern Is­lan­dil­le, oli

Kol­me ame­rik­ka­lais­ta len­to­tu­kia­lus­ta ja ris­tei­li­jä, jot­ka osal­lis­tui­vat Midwayn tais­te­luun. Yl­hääl­tä: USS York­town, USS En­terpri­se, USS Hor­net (ku­va Hor­ne­tis­ta on otet­tu, kun yk­si B-25 Mitc­hell -ko­ne nousee Doo­litt­le-is­kuun 18. huh­ti­kuu­ta) ja ris­tei­li­jä USS As­to­ria. Ame­rik­ka­lai­set lentotukialukset oli­vat huo­mat­ta­vas­ti ja­pa­ni­lai­sia suu­rem­pia, ja ne pys­tyi­vät kul­jet­ta­maan noin 90 ko­net­ta ku­kin. Ryh­mil­lä oli myös mu­ka­naan kak­si ris­tei­li­jä­osas­toa ja kak­si hä­vit­tä­jä­osas­toa se­kä 19 su­kel­lus­ve­net­tä. Li­säk­si Midwayn len­to­tu­ki­koh­tiin oli sijoitettu 38 Ca­ta­li­naa, 19 B-17:ta, nel­jä B-26:ta, kuusi Aven­ge­ria, 20 Buf­fa­loa, seit­se­män Wildca­tia, 11 Vin­dica­to­ria ja 16 Daunt­les­sia.

Ja­pa­ni­lais­ten kol­me tär­kein­tä tu­kia­lus­len­to­ko­net­ta oli­vat Na­ka­ji­ma B5N2 – jo­ta ame­rik­ka­lai­set sa­noi­vat Ka­tek­si – (ylin­nä vas.), Aic­hi D3A1 – Val – ja yk­si toi­sen maa­il­man­so­dan no­peim­mis­ta hä­vit­tä­jä­ko­neis­ta (vas.), Mit­su­bis­hi A6M Ze­ro. Ja­pa­ni­lais­ten pom­mi­ko­neet oli­vat hi­tai­ta, ja niis­tä tu­li usein help­po­ja maa­le­ja ame­rik­ka­lais­hä­vit­tä­jil­le. Kai­kis­sa ko­ne­tyy­peis­sä oli si­tä pait­si huo­no pans­sa­roin­ti, kos­ka oli kun­nia-asia ol­la suo­jau­tu­mat­ta lii­kaa tais­te­luun läh­ties­sä. Ze­ro­hä­vit­tä­jät oli­vat hy­vin no­pei­ta ja päi­hit­ti­vät ame­rik­ka­lais­hä­vit­tä­jät, mut­ta vä­hi­tel­len ame­rik­ka­lai­set al­koi­vat op­pia tun­te­maan Ze­ro­jen heik­kou­det ja pu­dot­ti­vat nii­tä suuret määrät.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.