HELVETTI TYYNELLÄMERELLÄ
Amerikkalaiset ja japanilaiset sotilaat taistelivat armotta Tyynenmeren saarilla, myös Tarawan atollilla.
Japanin hävittäjät ja pommikoneet hyökkäsivät amerikkalaisten tukikohtaan Havaijilla 7. joulukuuta 1941. Hyökkäys herätti amerikkalaisissa valtavasti pelkoa, eikä vähiten amerikkalaisten puolustusvoimissa. Merkittävä osa USA:N laivaston sotalaivastosta makasi runko murskana Pearl Harborin sataman pohjassa. Amerikkalaisten onneksi kaikki heidän lentotukialuksensa olivat poissa suorittamassa tehtävää, kun hyökkäys tuli, ja selviytyivät vahingoitta. Ne olivat valmiit käymään taisteluun japanilaisten kanssa. Siihen ne saisivat tilaisuuden Midwayn taistelussa toukokuussa 1942.
Samanaikaisesti Pearl Harborin kanssa japanilaiset hyökkäsivät Filippiineille, Hongkongiin, Malesiaan ja Wake Islandille. Pari päivää myöhemmin japanilaiset upottivat brittiläiset taistelulaivat HMS Prince of Walesin ja HMS Repulsen ilmahyökkäyksessä Malesian itäpuolella.
Japanilaisten hyökkäys jatkui, ja he valtasivat Burman ja Uuden- Guinean tammikuussa ja Alankomaiden ItäIntian maaliskuussa. Huhtikuussa 1942 liittoutuneet joukot vetäytyivät Filippiineiltä. Japanin laajentuminen ei pysähtynyt, ennen kuin amiraali Fletcherin Task Force 17
”AMERIKKALAISET EIVÄT SAA TARAWAA MILJOONALLA MIEHELLÄ 100 VUODESSAKAAN.”
onnistui pysäyttämään japanilaisalukset, joiden määränpää oli Port Moresby UudessaGuineassa. Kaksi sotakoneistoa päätyi yhteenottoon, jota jälkipolvet ovat kutsuneet Korallimeren taisteluksi.
Molemmat osapuolet menettivät lentotukialuksen – japanilaiset Shōhōn ja amerikkalaiset USS Lexingtonin. Tämä taistelu käytiin vain muutama päivä sen jälkeen, kun suuri japanilainen laivasto hyökkäsi pienelle amerikkalaiselle Midwayn atollille Havaijilta luoteeseen. Amerikkalaiset merijalkaväen sotilaat saivat siellä tiedon, että japanilainen amiraali Yamamoto oli matkalla tuhoamaan loput alukset, jotka olivat jäljellä joulukuun 7. päivän hyökkäyksen jälkeen. Amerikkalaiset olivat murtaneet japanilaisten radiokoodit ja saivat näin tärkeää tietoa japanilaisten tietämättä siitä. Taistelusta tuli yksi Tyynenmeren sodan kiivaimmista, ja se päättyi japanilaisten menetettyä neljä lentotukialusta amerikkalaisten menettäessä yhden. Siitä tuli
– yhdessä Korallimeren taistelun kanssa – Tyynenmeren sodan käännekohta. Japani oli laajimmillaan toukokuun 1942 alussa.
Nyt Japanin laivasto oli tuntuvasti heikentynyt, eikä lisälaajeneminen ollut mahdollista. Liittoutuneiden oli aika lähteä vastaiskuun.
Amerikkalainen merijalkaväki hyökkäsi elokuussa 1942 Guadalcanalin ja Tuagin saarille sekä läheisille Salomonsaarille. Samaan aikaan amerikkalaiset ja australialaiset joukot taistelivat japanilaisia vastaan Uudessa- Guineassa. Taistelut olivat kiivaita molemmissa kohteissa, ja molemmat puolet menettivät paljon sotilaita ja kalustoa. USA:N laivasto menetti mm. neljä risteilijää ja useita hävittäjiä taisteluissa Japanin merivoimia vastaan.
Uusi- Guinea ja Guadalcanal oli raivattu japanilaisista joukoista vasta vuoden 1943 puolivälissä. Liittoutuneet olivat yksimielisiä siitä, että Hitler oli ensin kukistettava Euroopassa, ennen kuin Japania vastaan voitaisiin hyökätä täydellä voimalla. Loppuvuodesta 1943 alkoivat useimmat liittoutuneiden puolella nähdä, minne oltiin menossa. Taisteluita japanilaisia vastaan päätettiin siksi kiihdyttää. Washingtonissa pidettiin maaliskuussa 1943 kokous, jossa
”LIITTOUTUNEET OLIVAT YKSIMIELISIÄ SIITÄ, ETTÄ HITLER OLI ENSIN KUKISTETTAVA EUROOPASSA, ENNEN KUIN JAPANIA VASTAAN VOITAISIIN HYÖKÄTÄ TÄYDELLÄ VOIMALLA. LOPPUVUODESTA 1943 ALKOIVAT USEIMMAT LIITTOUTUNEIDEN PUOLELLA NÄHDÄ, MINNE OLTIIN MENOSSA.”
oli tarkoitus sopia, miten Japani lyötäisiin. Kenraali Macarthur halusi hyökkäyksen Uuden Guinean yli ja suoraan Filippiineille. Amiraalit Nimitz, King ja Spruance kannattivat saarelta saarelle etenemisen taktiikkaa, jossa edettäisiin valtaamalla saari kerrallaan kokonaan, kunnes oltaisiin Japanin kynnyksellä. Valinta lankesi saarelta saarelle etenemiselle, ja valmistelut hyökkäyksiä uloimpia puolustuksia vastaan varten aloitettiin marraskuussa 1943.
Japanilaiset olivat tahollaan vahvistaneet Gilbertsaarten puolustusta. Makinille – pienelle Gilbertsaarten atollille – elokuussa 1942 tehdyn pistohyökkäyksen jälkeen japanilaiset olivat oivaltaneet uhan. Saarille sijoitettiin sotilaita ja kalustoa. Vahvimmin linnoitettuihin saariin kuuluivat Betio Tarawaatollilla ja Makin. Tarawa sijaitsi yli 4.000 km lounaaseen Havaijilta ja 2.100 km kaakkoon Trukilta (Japanin Tyynenmeren sotavoimien eteen työnnetystä päämajasta). Atollien sijainti oli Australian ja UudenSeelannin tavoin ainutlaatuinen – se katkaisi huoltolinjan Usa:sta Eteläiselle Tyynellemerelle. Koska atollit olivat olleet brittien hallinnon alaisia japanilaisten hiljattaiseen valtaukseen asti, amerikkalaiset suunnitelmien laatijat saivat runsaasti hyödyllistä tietoa saariryhmän sisällä ja ympärillä. Siksi päätettiin aloittaa Tarawaatollilta, ja operaatio sai nimeksi Galvanic.
Amerikkalaiset joukot
Amerikkalaisdivisioona, jonka oli määrä nousta maihin Betiolla, oli 2. US Marine Division, kenraalimajuri Julian C. Smithin johdossa. Smith oli kokenut sotilas, jolla oli takanaan 34 palvelusvuotta. Hän oli taistellut viidakoissa Haitin ja Nicaraguan vallankumouksellisia vastaan 20- ja 30-luvulla, minkä vuoksi hänellä oli hyödyllistä sotakokemusta.
Joukko- osasto, jonka tehtävä oli viedä divisioona atollille, oli amiraali Richmond Kelly ”Terrible” Turnerin komentama 54. Task Force. Häntä pidettiin amfibiomaihinnousujen nerona, ja hänellä oli kokemusta Guadalcanalista. Hän johtaisi myöhemmin maihinnousua Gilbertsaarille, Uuteen- Georgiaan, Mariaaneille, Iwo Jimalle ja Okinawalle. Divisioona oli reservissä Wellingtonissa Uudessa-seelannissa uudelleenkokoamista ja vahvistuksia varten Guadalcanalin taisteluiden jälkeen. Sen vahvuus oli 20.000 miestä, jotka oli jaettu kolmeen jalkaväenrykmenttiin – 2., 6. ja 8.
”ELOKUUSSA 1942 JAPANILAISET OIVALSIVAT UHAN. SAARILLE SIJOITETTIIN SOTILAITA JA KALUSTOA. VAHVIMMIN LINNOITETTUIHIN SAARIIN KUULUIVAT BETIO TARAWA-ATOLLILLA JA MAKIN.”
Marines. 10. Marines oli tykistörykmentti, 19. Marines oli pioneereista ja Seabeessotilaista koostuva pioneerirykmentti (Seabees-sotilaat rakensivat teitä, siltoja ja laitureita ym.). Divisioonassa oli lisäksi taistelupanssarivaunupataljoona, joissa oli kolme Sherman M4-a2-panssarivaunuilla varustettua osastoa. Sherman-vaunut olivat täysin ylivoimaisia japanilaisten Type 95 Ha-ho-panssareihin verrattuna niin panssaroinnilta kuin varustelultaan.
Divisioonassa oli myös lääkintäpataljoona ja yksi Lvt-2:lla varustettu amfibiovaunu (Amtrac), joka kuljetti sotilaita ja kalustoa aluksilta rannoille.
Jalkaväki varustettiin pääasiassa Garand M-1 puoliautomaattikivääreillä, Browningin automaattikivääreillä ja liekinheittimillä. USNavy laittoi peliin Task Force 54:n joka jaettiin kahteen ryhmään, pohjoiseen TF 52:een ja eteläiseen TF 53:een. TF 52 kuljettaisi sotilaat Makinille ja TF 53 Betiolle.
TF 53:lla oli 13 hyökkäyslastialusta ja kolme hyökkäysrahtialusta. Lisäksi sen tulitukiryhmä koostui: taistelulaiva Tennesseestä, Marylandista ja Coloradosta, raskaista risteilijä Portlandista ja Indianapolisista, kevyistä risteilijä Mobilesta, Birminghamista ja Santa Festä sekä hävittäjä Baileysta, Frazerista, Ringgoldista, Dahiellistä ja Schroederista.
Lisäksi oli ilmatukiryhmä lentotukialus Essexiltä, Bunker Hilliltä ja Independenceltä. Lentotukialuksilla oli hävittäjiä ja pommikoneita, jotka pystyivät pitämään japanilaiset hävittäjät poissa ja tekemään ilmahyökkäyksiä saaren japanilaisia joukkoja vastaan.
Makinia valtaamaan lähetettiin USA:N armeijan 27. jalkaväkidivisioona. Heidän hyökkäystään Makinille ei käsitellä tässä artikkelissa – sillä tämä hyökkäys oli merkittävästi pienempi eikä saanut samaa merkitystä kuin Betion valtaus.
Japanin joukot
Betiota piti hallussaan yksikkö, jota voisi kutsua Keisarilliseksi merijalkaväeksi. Se oli alun perin pienempi jalkaväenosasto, joka kuului Keisarillisen laivaston alukselle. Nämä joukot olivat ajan mittaan kasvaneet pelottavaksi voimaksi, joka oli erikoistunut amfibiosodanäkyntiin. Näiden osastojen sotilaat valtasivat Guamin, Wake Islandin ja Salomonsaaret. Betion komentaja, amiraali Keiji Shibasaki, oli hyvin taitava johtaja. Tilanteessa, jossa hänen oli puolustettava pientä saarta, joka oli 4.500 m pitkä ja 500 m leveä (leveimmästä kohtaa) 20.000 miehen amerikkalaisjoukkoja vastaan, joilla oli ilma- ja meriherruus, hänen oli oltava erittäin hyvä motivoija.
Hänellä ja hänen sotilaillaan oli runsaasti valmistautumisaikaa. He olivat kaivautuneet juoksuhautoihin pitkin ja poikin koko saarta. Lisäksi he olivat rakentaneet betonibunkkereita, konekivääriasemia ja
pomminkestäviä huoneita ympäri saarta. Sadat asemat peittivät kaikki mahdolliset saapumiskulmat saarelle. Rannoille oli rakennettu korkeita puuesteitä. Lisäksi rantaa pitkin oli sijoitettu miinoja ja ansoituksia sekä henkilö- ja panssarimiinoja ja kilometreittäin piikkilankaa. Amerikkalaismerijalkaväen vaikeimmaksi esteeksi osoittautuisi kuitenkin luonnollinen koralliriutta saaren ympärillä 800–1.000 metrin päässä rannasta. Temakinin niemellä saaren pohjoispuolella ja Takarongoniemellä eteläpuolella oli suuret 200 mm rannikkotykit. Rannoille koko saaren ympärille oli myös sijoitettu runsaasti pienempiä tykkejä. Betiolla oli myös seitsemän Type 95-panssarivaunua.
Kaikki nämä puolustusvarustukset oli sijoitettu saaren 1.300 metriä pitkän kiitoradan ympärille – saaren käytännössä tärkeimmän rakenteen.
Shibasaki oli koonnut iskuvoimaiset joukot, ja he olivat päättäneet lujasti olla päästämättä amerikkalaisia saarelle.
Amerikkalaisten suunnitelmat
Hyökkäyspäiväksi oli määrätty 20. marraskuuta.
Amerikkalaiset eivät tienneet varmasti, oliko saarella japanilaisia – he vain olettivat niin. Tiedustelu oli suunnitteluvaiheessa arvioinut sotilaiden määräksi 4.800 miestä. Tämän he päättelivät käymälöiden määrästä rannassa ja kertoivat lukumäärän niiden miesten määrällä, jotka käyttivät niitä. Sotilaiden todellinen määrä oli 4.836 miestä. Betiolle hyökättäisiin kahdesta suunnasta. Koillisesta hyökättäisiin laguunin puolelta kolmelle eri rannalle – Punainen 1, 2 ja 3 (ks. kartta).
Lisäksi yksi osasto hyökkäisi pohjoispuolelta – Vihreä ranta.
Hyökkäys alkaisi lentokentän pommituksella yhden B-24 Liberator-laivueen voimin suuresta korkeudesta. Tämän jälkeen lentotukialusten taistelupommittajat pommittaisivat ja tulittaisivat saarta, ennen kuin taistelulaivojen, risteilijöiden ja hävittäjien tykit pehmittäisivät puolustukset. Lopuksi rannoille hyökkäisi jalkaväki Higginsaluksillaan (maihinnousualuksia, joissa on keularamppi) ja telaketjullisilla LVTvaunuillaan. Suunnitelma perustui sille, että vedenkorkeus olisi riittävä Higgins-aluksille. Telaketjulliset LVT:T kykenisivät nousemaan maihin vedenkorkeudesta riippumatta. Tämän jälkeen seuraisi merijalkaväen rynnäkkö maihin ja pommitusten ja tykistökeskitysten enemmän tai vähemmän pois pelistä lyömien japanilaisten kukistaminen. Kävisi ilmi, ettei tämä suunnitelma tulisi pitämään.
Japanilaisten suunnitelmat
Japanilaisten suunnitelma oli yksinkertaisesti pitää amerikkalaissotilaat merellä ja välttää näiden nouseminen maihin. Shibasakin käsky kuului pitää asemat niin kauan kuin mahdollista ja ennen kaikkea surmata niin monta amerikkalaista kuin mahdollista tämän hiekkaisen ja kivisen saaren puolustamiseksi keskellä valtamerta.
Hyökkäys alkaa: päivä 1
Merijalkaväkisotilaat alkoivat valmistautua nousemaan aluksiin ja Lvt:hin kello 03.00 marraskuun 20 päivän aamuna. Sotilaat joutuivat kiipeämään alas alusten kylkiä pitkin suurten verkkojen avulla täyspakkaus ja ase mukanaan, lähes 50 kilon lisäpaino. He kapusivat peräkkäin alaspäin – missä edellinen päästi otteensa, siihen seuraava laski jalkansa. Otteen irtoaminen tiesi putoamista ja pitemmälle alas ehtineiden toverien vetämistä mukana pahimmassa tapauksessa puristuksiin meressä keinuvien alusten väliin.suunniteltua pommitusta B-24koneilla ei koskaan tullut. Tarkoitus oli kylvää 250 kilon pommeja koko saaren päälle. Ne piti asettaa räjähtämään muutama metri maanpinnan yläpuolella, ja niiden piti tappaa kaikki elollinen. Miksi sitä ei koskaan tullut, ei tiedetä. Edelleen oli myös epäselvää, oliko japanilaiset evakuoitu saarelta. Monet toivoivat sitä, kuten voi ymmärtää. Kello
04.41 hälvenivät kaikki epäilykset. Punainen merkkisoihtu leiskahti taivaalle Betion yllä – varoitus Shibasakilta sotilailleen: hyökkäys on tulossa.
05.00 syttyi tulitaistelu Temakin patteriston ja USS Marylandin välillä. Kranaatit ujelsivat ilmassa. Vanhan taistelulaivan 406 mm kanuunoiden jykevä tulitus ravisutti sitä keulasta perään. Se kävi ilmeiseksi hetki sen jälkeen, kun alus oli tulittanut täyslaidallisen. Tärinä oli niin voimakasta, että laivan sisäinen viestintä jäi epävakaaksi taistelun loppuun asti. Se oli kriittistä, sillä USS Maryland oli amiraali Harry Hillsin komentolaiva operaation aikana.
05.30 selvisi yllättäen, että joukkojenkuljetusalukset olivat poissa kurssista. Ne olivat ajautuneet pois alkuperäiseltä alueelta. Kesti jonkin aikaa saada kaikki laivat paikalle.
Lentotukialusten ilma-aseen oli määrä saapua 05.50, mutta ne olivat myöhässä.
Ilmahyökkäyksestä tuli myös suunniteltua pienempi, ja koneet kääntyivät takaisin aluksilleen jo seitsemän minuutin jälkeen.
Kello 06.00 kaksi miinanraivaajaa alkoi raivata miinoja laguuniin johtavasta aukosta.
Miinanraivaajat joutuivat välittömästi Betion kanuunoiden tulituksen kohteiksi – samoin kävi kahdelle ensimmäiselle hävittäjälle, jotka työntyivät sisään laguuniin. Kiivas tulitaistelu jatkui, ja amerikkalaiset alukset saivat useita osumia. Kello 07.35 laivojen tykistö avasi tulen saarta kohti.
Tulitusta jatkui melkein puolentoista tunnin ajan. Vahingot jäivät pieniksi, sillä japanilaiset olivat kaivautuneet hyvin, ja tulitus oli epätarkkaa. Sotilaat veneissä ja Lvt:ssä olivat nyt olleet veneissä melkein kuusi tuntia. Vähällä vedellä ja vailla mahdollisuuksia käydä wc:ssä – minkä lisäksi osa heistä alkoi tulla merisairaiksi – ja olosuhteista maihinnousualuksissa oli tulossa sietämättömät.
H-hetkeksi (ajankohta, jolloin sotilaat piti jättää maihin) oli määrätty kello 09.00. Pommitus lopetettiin siksi kello 09.00
Kurssilta sivuun ajautumisen vuoksi veneet ja Amtracit menettivät kallisarvoista aikaa. Tästä seurasi ajallinen katkos pommituksen loppumisen ja sen hetken välillä, jolloin sotilaat lähtivät nousemaan rantaan. Japanilaiset saivat siksi yli kymmenen minuuttia aikaa tulla ulos suojistaan ja ottaa asemansa aseiden ääressä. He saivat hyvää aikaa tähdätä Amtraceja ja Higgins-veneitä niin pienillä kuin suurillakin aseilla.
Kussakin Amtracissa oli 18–20 miestä ja Higginsin veneessä yksi joukkue – noin 36 miestä. Hyökkäyksen edessä tuli kolme aaltoa Amtraceja – yhteensä 87 kappaletta. Niiden takana levottoman aallokon läpi seurasi kolme aaltoa Higgins-veneitä.
Japanilaisille tämä oli valtava sokki. Amtracit näyttivät uivilta panssarivaunuilta tai hirviöiltä, jotka keinuivat heitä kohti. Ne nousivat vedestä ja vyöryivät rantojen yli heitä päin.
Koralliriutat sijaitsivat n. 800–900 metrin päässä rannasta, ja Amtracit kiipesivät vaivatta niiden yli. Higgins-veneiden kävi toisin. Niille koralliriutoista tuli täydellinen katastrofi. Suunnittelijat olivat varoittaneet, että vedenkorkeus voisi olla matala tähän aikaa vuodesta. Heitä ei kuunneltu. Kävi ilmi, että riutat olivat vain 90 cm vedenpinnan alapuolella. Veneet eivät siksi päässeet yli, vaan juuttuivat riutoille.
Japanilaiset ampuivat kaikella, mitä heillä oli. Amtracit räjähtivät, ja ne ammuttiin kappaleiksi. Useimmat Amtracit pysähtyivät rannan hirsiesteisiin – merijalkaväen sotilaat hyppäsivät ulos ja yrittivät parhaansa mukaan etsiä suojaa luotisateessa. Ensimmäisten tuntien aikana kaatui tai haavoittui useita satoja sotilaita. Riutalla sotilaat joutuivat heittäytymään veteen ja kahlaamaan viimeiset 800 metriä maihin – ja kiivaan tulituksen alaisina. Vesi oli täynnä ruumiita ja rikki ammuttuja sotilaita, ja siinä kellui sisäelimiä ja ruumiinosia.
Parhaiten maihinnousu onnistui puulaiturilla, joka ulottui koralliriutan ohi. Sinne nousi vänrikki Leslien joukkue liekinheitinten ja tarkk’ampujien kanssa. Heidän onnistui tuhota laiturilla sijainnut konekivääripesäke, ennen kuin se paloi. Suuria osia laiturista paloikin, ja Leslien ja hänen joukkueensa oli siirryttävä Amtracien luo voidakseen jatkaa maihin.
Rannoilla Punainen 1, 2 ja 3 merijalkaväki taisteli kiivaasti tuhotakseen bunkkerit, konekiväärit ja kanuunat. Joukkojen onnistui päivän aikana edetä kullakin rannalla muutama metri. Punainen 1:llä onnistuttiin saamaan jalansijaa aivan rannan pohjoispäässä. Punainen 2 ja 3:lla oli onnistuttu pääsemään kiitoradalle noin 270 metriä saaren sisällä.
Merijalkaväen tilanne oli kriittinen. Sotilaiden oli saatava lepoa ja huoltoa. Se oli äärimmäisen vaikeaa, koska japanilaiset ampuivat kaikkea, mikä rannoilla liikkui.
Komentoalus USS Marylandilla ei oltu selvillä, että tilanne oli niin dramaattinen. Sieltä oli vähän tai ei lainkaan yhteyksiä sotilaisiin rannalla. Mukaan otetut radiot lakkasivat toimimasta kastuttuaan, ja monet Amtracit oli tuhottu.
Punainen 3:lla tilanne oli parempi kuin muilla rannoilla. Hävittäjät Ringgold ja Dashiell olivat
rannan ulkopuolella ja antoivat tulitukea rantaan pyrkivälle merijalkaväelle. Kaikki, jotka tulivat maihin, päätyivät rannan pohjoispäähän – Punainen 2:ta vastapäätä. Kahden Amtracin onnistui myös ohittaa japanilaisten esteet ja ajaa parisataa metriä sisälle saareen. Siellä ne tulittivat kaikkea, mitä siellä oli. Ne joutuivat vetäytymään takaisin rantaan jouduttuaan vaaraan jäädä mottiin.
Aallot neljä ja viisi, jotka olivat matkalla Punainen 1:lle, joutuivat pohjoisesta niihin suunnattuun murhaavaan tulitukseen aukosta, joka oli syntynyt Punainen 1:n ja 2:n väliin. 550 metrin matka rantakaistaleiden välissä oli täynnä vahvoja japanilaisia bunkkereita ja konekivääriasemia. Päädyttyään pienelle niemelle, joka muodosti Punainen 1:n, rannan komentaja, majuri Ryan, järjesti joukot uudelleen. Iltapäivän ja illan aikana onnistuttiin saamaan maihin panssarivaunuja. Vaunujen maihinnousu oli riskialtis tehtävä. Ne ajettiin veneistä riutalla ja joutuivat kulkemaan vedessä viimeiset 800 metriä. Ne joutuivat varomaan vedenalaisia räjähdyskraattereita. Tässä niitä avustivat omat sotilaat, jotka opastivat ne maihin. Tappiot näiden joukoissa olivat luonnollisesti kuitenkin suuret. Monet vaunuista menetettiin kraattereihin, mutta ne, jotka pääsivät läpi, kääntäisivät tilanteen pian amerikkalaisten eduksi. Punainen 3:lla saatiin maihin kuusi Sherman M4-a2:ta. Yö lähestyi, ja merijalkaväen tilanne oli yhä hyvin epävarma. He eivät olleet vallanneet paljon maata, ja yöllä japanilaisten laskettiin käyvän isompaan vastahyökkäykseen.
Nyt tilanne oli sellainen, että amerikkalaiset olivat onnistuneet surmaamaan amiraali Shibasakin ja tämän esikunnan tietämättä sitä itse. Shibasakin päämaja oli Punainen 3:n edessä – suuri pomminkestävä bunkkeri. Amiraali oli päättänyt, että se muutettaisiin sairaalaksi, ja siksi hän ja hänen päällystönsä menivät ulos. Tarkkasilmäinen merijalkaväen sotilas sai nähdä upseerien seisovan pienellä hiekkakummulla ja pyysi kahdelta hävittäjältä tulitukea heidän eliminoimisekseen. Kaikki kuolivat silmänräpäyksessä kranaattien sataessa heidän päälleen. Tämä episodi selvisi vasta monta vuotta
myöhemmin. Amiraalin oletettiin kaatuneen taistelun loppuvaiheessa.
Hänen kaatumisensa johti todennäköisesti siihen, että japanilaisten puolustus oli seuraavana päivänä ilman johtajaa eikä pystynyt lähtemään järjestyneeseen vastahyökkäykseen.
Yöstä tuli saarella suhteellisen rauhallinen – jonkin verran haja-ammuntaa, muttei suurta, hyvin organisoitua vastahyökkäystä eikä hyökkäystä amerikkalaisten puolelta. Yön aikana he onnistuivat saamaan Punainen 2:lle maihin 75 mm kanuunoita, joista tulisi äärimmäisen tärkeitä seuraavien päivien aikana .
Päivä 2
Auringon ja lämmön myötä tuli myös lemu. Sietämätön mätänevien ruumiiden haju. Koko rannan pituudella makasi kuolleita ja rikkiammuttuja merijalkaväen
sotilaita. Amerikkalaisten onnistui pelastaa haavoittuneita vasta aamun mittaan – ja silloinkin kiivaan tulituksen alla. Kuolleet saivat jäädä vielä vähäksi aikaa.
Päivän tavoite oli yhdistää Punainen 2 ja 3 Punainen 1:een. Japanilaiset joukot haluttiin näin jakaa kahteen osaan, jotta ne voitaisiin kukistaa yksi kerrallaan.
Laguunissa odotti edelleen maihinnousuvuoroaan joukko Higginsejä sotilaineen. Miehet olivat nyt olleet veneissä yli 24 tuntia, ja olosuhteet olivat sietämättömät. Heidät laskettiin riutalle kello 06.15 japanilaisten murhaavassa tulituksessa asemista Punainen 3:lta itään. Monet heistä selviytyivät maihin laguunissa olevien hävittäjien tulituella.
Punainen 1:llä majuri Ryan ponnisteli herkeämättä saadakseen aikaan hyökkäyksen Punainen 2:n suuntaan. Jonkin ajan kuluttua hän tajusi, että se kävisi liian raskaaksi ja japanilaisten asemat olivat liian hyvät. Hän päätti siksi hyökätä Vihreälle rannalle. Maihin oli yön aikana saatu merijalkaväen upseeri, joka toimi tulenjohtajana aluksille merellä. Japanilaisten asemiin lähetettiin valtaisa tykistökeskitys. Sen kestettyä hyvän aikaa majuri Ryan lähti hyökkäykseensä – kahden panssarivaunun ja liekinheittimen tuella. Hyvin koordinoitu hyökkäys puhdisti rannan suhteellisen nopeasti.
Merijalkaväen 6. pataljoona pääsi maihin suuremmitta ongelmitta pian tämän jälkeen. Punainen 2 ja 3:lla ponnisteltiin eteenpäin syvemmälle saareen. Shibasakin miehet olivat suojautuneet hyvin, ja heidät oli tuhottava bunkkeri bunkkerilta. Joka kerran, kun yksi bunkkeri tyhjennettiin, uusia japanilaisia ilmestyi taistelemaan. Amerikkalaisten keskuudessa kiersi kasku, että ”japsit olivat kaivaneet tunnelin Tokioon asti”. Päivän aikana Punainen 2:lta ja 3:lta onnistuttiin murtautumaan ulos kohti kiitorataa ja alas kohti merta saaren toisella puolella. Vihreällä rannalla aloitettiin vaivalloinen työ työntää puolustautujia taaksepäin. Amerikkalaisilla oli nyt se etu, että he pystyivät hyökkäämään japanilaisia kohti Vihreä ranta selän takana.
Kello 19.30 illalla 50 japanilaista lähti yllättäen hyökkäykseen Vihreän rannan amerikkalaisia vastaan. He ryntäsivät esiin ja huusivat ”banzai” pistimet esillä. Syntyi kiivas mies miestä vastaan taistelu puukoin ja pistimin. Merijalkaväen sotilaat ampuivat kaikella, mitä heillä oli, ja pyysivät myös laivojen tykistöltä tulitukea japanilaisten asemiin edessään. 03.00 kolmannen päivän aamuna tuli hiljaista, ja melkein 300 japanilaista makasi kuolleina asemiensa edessä. Amerikkalaisten tappiot olivat 45 kaatunutta ja 173 haavoittunutta.
Päivä 3
Päivän 3 tavoite oli murtaa japanilaisten linjat Punainen 1 ja 2:n välissä. Siitä tuli äärimmäisen vaikea tehtävä. Nerokas bunkkeri- ja juoksuhautajärjestelmä suolsi jatkuvasti uusia japanilaisia milloin mistäkin. Heidät oli nujerrettava yksi toisensa jälkeen, ja alueesta tulikin viimeinen, jota japanilaiset pitivät hallussaan Betiolla. Tämän alueen lisäksi oli myös alue saaren keskellä ja Vihreältä rannalta pohjoiseen raivattava japanilaisista.
Merijalkaväki oli nyt saanut tukea myös M3 Stuart-taistelupanssarivaunuilta. Se on M4:ää huomattavasti kevyempi malli, jonka iskuvoima on pienempi – sillä oli vain yksi 37 mm kanuuna. Käyttöön saatiin myös kranaatinheittimiä ja M3-puolitelavaunuja 75 mm kanuunoilla. Ankarien taistelujen jälkeen sekä pohjoispuolella että Punainen 2 ja 3:lla amerikkalaiset alkoivat päivän mittaan saada yliotetta. Japanilaiset piileksivät pienissä taskuissa ja hyvin suojatuissa asemissa. Monet merijalkaväen sotilaat kaatuivat tarkk’ampujien luoteihin. He uskoivat alueen olevan puhdas, mutta ei. Paljon aikaa kului saaren joka ainoa metrin varmistamiseen. Lisäksi oli alettava korjata pois kuolleita. Rannoilla kellui lähinnä kuolleita amerikkalaisia ja ruumiinosia. Lemu oli tukahduttava. Merijalkaväen sotilaat saivat tilapäisen haudan, mutta japanilaiset työnnettiin kasoihin telaketjutraktoreilla ja kuljetettiin Higginseillä merelle upotettaviksi. Erityisen arvokkaita nämä hautajaiset eivät olleet.
Kolmannen päivän iltana merijalkaväki oli vallannut kaksi kolmasosaa saaresta.
Päivä 4
Päivä alkoi massiivisella Betiolla jäljellä olevien asemien pommituksella. Sekä laivojen tykistö että lentotukialusten lentokoneet osallistuvat. Merijalkaväki pysytteli paikoillaan keskityksen aikana. Kiitoradalta oli Takarongo-niemeen noin 1.250 m, ja amerikkalaiset lähtivät pommituksen päätyttyä etenemään varovasti. Ennen kuin olivat päässeet Takarongoniemelle kello 13.00, he olivat surmanneet 475 japanilaista ja menettäneet itse 9 miestä.
Saaren ainoa jäljellä oleva vastarintapesäke oli nyt ”tasku” Punainen 1:stä pohjoiseen. ”Taskuun” hyökättiin myöhemmin päivällä, ja jäljellä olleet japanilaiset olivat tehneet itsemurhan. Monet heistä olivat kaivaneet omat hautansa, ennen kuin he olivat ampuneet itsensä – antautuminen ei useimmille heistä ollut vaihtoehto.
Saarella otettiin erittäin vähän vankeja. Seuraavina päivinä japanilaiset raivattiin pois atollin muista osista. Yksi pataljoona lähetettiin saarelta saarelle atollilta pohjoiseen paenneiden japanilaisten perään. Kaiken vastarinnan kukistamiseen meni neljä päivää. 175 japanilasta kaatui, amerikkalaisia muutama. Merijalkaväen toinen tavoite – Makinin saari – kaatui myös muutaman päivän ankarien taistelujen jälkeen. Merijalkaväki sai sielläkin nähdä, että suuret määrät japanilaisia teki itsemurhan, kun upseerit olivat kaatuneet ja tilanteesta oli tullut toivoton. Suurin tappio oli amerikkalainen lentotukialus – USS Liscomb
”KIITORADALTA OLI TAKARONGO-NIEMEEN NOIN 1.250 M, JA AMERIKKALAISET LÄHTIVÄT POMMITUKSEN PÄÄTYTTYÄ ETENEMÄÄN VAROVASTI. ENNEN KUIN HE OLIVAT PÄÄSSEET TAKARONGO-NIEMELLE KELLO 13.00, HE OLIVAT SURMANNEET 475 JAPANILAISTA JA MENETTÄNEET ITSE 9 MIESTÄ.”
Bay – jonka japanilainen sukellusvene 1-175 torpedoi, tappiot olivat 644 miestä.
Jälkivaikutukset
Amerikkalaisjoukot valtasivat Tarawan. Tulppa Havaijin ja UudenSeelannin välillä oli poissa. Tämä oli tärkeä tulikaste US Marine Corpsille. He olivat ymmärtäneet, että tarvittiin yhä paremmin koordinoituja tykistökeskityksiä, ennen kuin kukaan voisi nousta maihin. Viestikeskus oli sijoitettava alukselle, joka ei häirinnyt kommunikaatiota – tässä tapauksessa se oli USS Marylandilla. Amtracit oli panssaroitava paremmin, ja ne tarvitsivat paremman aseistuksen. Radioiden oli oltava vedenkestäviä, ja panssarivaunut oli saatava rannalle aikaisemmin. Tarawa oli saanut nimensä amerikkalaiseen historiaan Belleau Woodin ja Concord Bridgen rinnalle, mutta se oli tullut kalliiksi. Yli 900 kaatunutta ja 2.186 haavoittunutta amerikkalaista. Japanilaiset menettivät 4.690 miestä – vain 17 antautui. Lisäksi vangiksi otettiin 129 korealaista työläistä, jotka olivat toimineet asemien rakennustöissä.
Tarawa-atolli oli raivattu, ja US Navy otti syrjäisen pikku saaren haltuunsa 5. joulukuuta. Sitä pystyttiin tästä eteenpäin käyttämään ponnahduslautana kauemmas pohjoiseen kohti Japanin pääsaarta. Tarawan jälkeen tulisi monta suurimittaista maihinnousuoperaatiota, mutta harvat niistä olivat niin verisiä kuin Betion valtaus.
”TARAWA OLI SAANUT NIMENSÄ AMERIKKALAISEEN HISTORIAAN BELLEAU WOODIN JA CONCORD BRIDGEN RINNALLE, MUTTA SE OLI TULLUT KALLIIKSI. YLI 900 KAATUNUTTA JA 2.186 HAAVOITTUNUTTA AMERIKKALAISTA. JAPANILAISET MENETTIVÄT 4.690 MIESTÄ – VAIN 17 ANTAUTUI.”