HENKILÖKUVA: JAPANILAINEN LASKUVARJOSOTILAS
HENKILÖKUVA
Saksa ja Venäjä olivat päässeet pisimmälle suunnitelmissa käyttää laskuvarjojoukkoja, ja molemmilla mailla oli toisen maailmansodan alkaessa suuria taktisia yksiköitä, jotka voitiin laskea maahan laskuvarjolla tai purjekoneilla. Japani alkoi muiden sodan osapuolien tavoin kouluttaa tällaisia joukkoja saksalaisten kevään 1940 menestyksen jälkeen.
Japanin armeija ja merivoimat olivat tässä kilpailijoita ja rakensivat molemmat omia laskuvarjojoukkojaan. Joitakin yhteisiä varusteita lukuun ottamatta kahden aselajin välillä ei ollut juuri lainkaan koordinaatiota. Molemmat toteuttivat menestyksellä pieniä maahanlaskuoperaatioita vuonna 1942. Uusia operaatioita suunniteltiin, mutta koska Japani joutui vuoden 1942 lopussa puolustuskannalle, niitä ei toteutettu. Painostettu Japani aloitti uusia, pienempiä operaatioita syksyllä 1944 ja 1945 tuhotakseen liittoutuneiden lentotukikohtia, joita käytettiin lähtökenttinä hyökkäyksille Japaniin ja liittoutuneiden hyökkäysten tukena. Japanilaiset kouluttivat amerikkalaislähteiden mukaan laskuvarjojoukkoihin noin 15 000 miestä vuodesta 1941 sodan loppuun. Vuoden 1942 onnistuneiden operaatioiden lisäksi uhka näiden joukkojen käytöstä sitoi liittoutuneiden joukkoja.
Laskuvarjotyyppiä 1 (1941) kehitettiin erityisesti laskuvarjojoukkoja varten, ja armeija ja merivoimat käyttivät sitä vain pienin eroin. Sitä kehitettiin ja parannettiin sodan aikana. Joukoille pudotettiin maahanlaskun yhteydessä kontteja, joihin oli lastattu ammuksia ja tukiaseita.
Armeijan osastojen vakiounivormu oli oliivinvihreä, ja siihen kuului lyhyet saappaat. Taistelussa käytettiin teräskypärää; muussa palveluksessa käytössä oli tavallinen japanilainen kenttälakki. Lisäksi joukoilla oli pistooli ja nahkavyö ja ammuksia – joko laukuissa edessä tai patruunavöissä selässä. Merivoimien sotilailla oli kaksiosainen, oliivinvihreä erikoisunivormu, puoliksi puuvillaa, puoliksi silkkiä. Näillä yksiköillä oli myös oliivinvihreä teräskypärä. Sotilaat kantoivat enimmäkseen jalkaväen vakioaseita. Aseita muutettiin sodan aikana niin, että ne saattoi jakaa kahteen osaan hypyn ajaksi. Aseina oli pistooli (tyyppi 94), pistin, kranaatteja ja kivääri (tyyppi 38). Niin armeijan kuin laivaston upseerit kantoivat tunnusomaista miekkaa.
Japanilaiset toteuttivat sodan aikana neljä suurempaa laskuvarjohyökkäystä. Ensimmäisen tekivät tammikuussa 1942 merivoimien Manadoon Sulawesin saaren alankomaalaiseen osaan (nyk. Indonesiaa) sijoitetut yksiköt Itä-timorin Kupangiin. Seuraavan tekivät armeijan laskuvarjojoukot Palembangiin Sumatralla helmikuussa 1942. Molemmat iskut onnistuivat, ja erityisesti alankomaalaisjoukot tunsivat yllättävät hyökkäykset. Pääkohde oli Royal Dutch Shellin öljynjalostamo. Japanilaiset eliittijoukot onnistuivat valtaamaan jalostamon, mutta liittoutuneet sytyttivät suuret öljyvarastot palamaan. Laskuvarjojoukkojen tappiot nousivat niin suuriksi, että ne vedettiin pois sodasta ja lähetettiin takaisin Japaniin. Sodan kehitys myös vähensi uusien laskuvarjojoukkoiskujen tarvetta. Kaksi viimeistä hyökkäystä tehtiin Leyten saarella Filippiineillä joulukuussa 1944 ja Okinawalla huhtikuussa 1945. Viimeinen oli itsemurhaisku, epätoivoinen yritys amerikkalaisten Japaniin hyökkäävien pommikoneiden pysäyttämiseksi. Kaikki japanilaiset kommandot surmattiin. Amerikkalaisten tappiot olivat yksi kaatunut, kahdeksantoista haavoittunutta ja muutama vaurioitunut lentokone.
Eliittisotilaat eivät siten onnistuneet vaikuttamaan sodan lopputulokseen, joka oli keisarillisen Japanin tappio.
”LASKUVARJOJOUKKOJEN TAPPIOT NOUSIVAT NIIN SUURIKSI, ETTÄ NE VEDETTIIN POIS SODASTA JA LÄHETETTIIN TAKAISIN JAPANIIN. SODAN KEHITYS MYÖS VÄHENSI UUSIEN LASKUVARJOJOUKKOISKUJEN TARVETTA”