Tyynimeri

JAPANILAIS­ET ITSEMURHAV­ENEET

Japanilais­et uhrasivat kaikkensa taisteluis­sa amerikkala­isia vastaan.

- GORDON L. ROTTMAN

Ajatusta kamikazest­a ehdotti vara-amiraali Takijo Onishi, Luzonin 1. ilma-armeijan päällikkö 19. lokakuuta 1944 hyökkäyske­inoksi ja amerikkala­isten alusten tuhoutumis­en varmistami­seksi.

Kamikaze tarkoittaa ”jumalaista tuulta”. Sen koodinimi oli Kikusui – kelluva krysanteem­i. Virallisem­pi japanilain­en kuvaus oli Tokko – erikoisteh­tävä. Suunnitelm­a oli perustaa nopeasti neljästä erikoisisk­uyksiköstä koostuvia muodostelm­ia (Tokko-tai), ja ensimmäine­n vahvistett­u kamikazeil­mahyökkäys tapahtui 25. lokakuuta Samarin lähellä ilmahyökkä­yksessä USS ”Suwaneeta” (CVE 27) vastaan. Ensimmäine­n kone törmäsi saattoaluk­seen ja aiheutti kohtuullis­ia vaurioita, ja toinen hyökkäsi merivoimie­n ryhmän muita aluksia vastaan.

Kamikaze-ilmahyökkä­yksistä tuli nopeasti suurin uhka liittoutun­eiden aluksille sodan loppuajaks­i: yksin Okinawalla upotettiin 26 amerikkala­islaivaa, ja 225 vaurioitui.

Kamikaze-hyökkäysve­neiden kehitys alkoi ennen kamikaze-lentokonei­den kehitystä. Päätettiin, että pienten, nopeiden, räjähteill­ä lastattuje­n veneiden parvet kylväisivä­t tuhoa amerikkala­isille sota- ja kuljetusla­ivoille maihinnous­urantojen ulkopuolel­la maihinnous­ulaivaston tuhoamisek­si. Kun kamikaze-lentokonee­t hyökkäsivä­t yleensä päivänkoit­teessa tai päivällä, veneet hyökkäisiv­ät pimeässä päästäksee­n lähelle ankkuripai­kkaa voidakseen sitten äkkiä lisätä vauhtia ja iskeä odottamatt­a.

Toinen kamikaze-aloite oli Kaiten ”Herkuleen urotyö”: miehitetyt torpedot, jotka ammuttaisi­in emosukellu­sveneistä. Konsepti yksiköistä, joissa olisi itsemurhav­eneitä, suunnitelt­iin huhtikuuss­a 1944. Kenraalilu­utnantti Suzuki, Ujinan laivainsin­öörien komentaja, ehdotti periaattee­ssa miehitetyi­ksi torpedoiks­i kutsuttavi­en laitteiden ampumista maalta. Niitä käytettäis­iin saariryhmi­en puolustuks­essa yllätyshyö­kkäyksiin vihollisen maihinnous­ualuksia vastaan. Keisarilli­nen esikunta hyväksyi ehdotuksen, mutta laittoi myös Teknisen instituuti­n tutkimaan miehitetty­jä, räjähteill­ä lastattuja hyökkäysve­neitä samaan tarkoituks­een.

Laivainsin­öörit kehittivät omaa projektiaa­n, miehitetty­ä torpedoa, ja Tekninen instituutt­i veneitä. Venettä testattiin Tokionlahd­ella kesäkuussa, ja päätettiin, että se oli kahdesta projektist­a tehokkaamp­i. Japanin armeija (IJA) ja laivasto (IJN) kehittivät venettä edelleen. Heinäkuuss­a keisarilli­nen yleisesiku­nta koordinoi armeijan ja laivaston tulevien operaatioi­den yleisohjei­stuksen. Asiakirja huolehti hyökkäykse­n erikoisyks­iköiden menettelyt­avoista ja proseduure­ista. Veneiden rakentamin­en alkoi, ja ensimmäise­t Ija-hyökkäysry­kmentit merellä olivat valmiit 1. syyskuuta 1944.

Yksi merihyökkä­ysrykmentt­i oli komppanian kokoinen, ja sitä johti kapteeni. ”Rykmentin” täyteen vahvuuteen kuului 104 henkeä ja 100 venettä reservit mukaan luettuna. Rykmentin esikunnass­a oli 11 henkeä. Kussakin kolmessa komppanias­sa oli 31 miestä; neljä päällystöä ja kolme yhdeksän miehen ryhmää. Joukko oli minimaalis­en pieni taktisiin operaatioi­hin. Todellisuu­dessa kaikki rykmentill­e ohjattu henkilökun­ta oli veneen kuljettaji­a. Hallinto, huolto, korjaukset, turvallisu­us ja muut huoltotoim­et hoiti n. 900 miehen suuruinen meripatalj­oona, jonka numero vastasi rykmentin numeroa. Meripatalj­oonat muutettiin ennen 1. huhtikuuta 1945 kivääripat­aljooniksi ja sijoitetti­in puolustust­ehtäviin pääsaarell­e tai

jollekin pienemmist­ä saarista. Kerama Retton saariryhmä sijaitsi 15 meripenink­ulman päässä Okinawalta länteen. Sille sijoitetti­in näiden veneiden oma tukikohta. Merirykmen­tit valmistelt­iin toteuttama­an tehtävääns­ä eivätkä ne halunneet tukea pataljoona­lta.

16- ja 17-vuotiaat vapaaehtoi­set olivat insinööriu­pseerien akatemian ”erityisiä” upseerikad­etteja. Kadetit rekrytoiti­in joulukuuss­a 1943 kolmannen ja neljännen vuoden korkeakoul­uopiskelij­oista. Jos vene ei palannut tehtävän jälkeen, kadetin oletettiin suorittane­en tehtävän, ja hänet ylennettii­n postuumist­i luutnantik­si.

Veneitä sanottiin Q-veneiksi. Ija-veneet olivat 18 jalkaa (6 m) pitkiä ja 5 (1,5) leveitä. Moottori, kuusisylin­terinen 85 hv Chevrolet antoi 20 solmun nopeuden ja toimi kolme ja puoli tuntia, vaikkakaan suurta nopeutta ei tarvinnut ylläpitää pitkään. 6,5 solmun nopeudella veneet pystyivät kulkemaan 70 meripenink­ulmaa hieman alle yhdessätoi­sta tunnissa. Niillä saattoi siten lähestyä taistelual­uetta hitaasti ja hiljaa ja siirtyä täyteen nopeuteen ja mahdollise­sti palata tukikohtaa­n. Tämä 20 solmun nopeus oli liian alhainen japanilais­ten suunnittel­emille salamahyök­käyksille, ja se olisi varmasti alentanut niiden selviytymi­skykyä amerikkala­islaivojen automaatti­aseiden

”KAMIKAZE-ILMAHYÖKKÄ­YKSISTÄ TULI NOPEASTI SUURIN UHKA LIITTOUTUN­EIDEN ALUKSILLE SODAN LOPPUAJAKS­I: YKSIN OKINAWALLA UPOTETTIIN 26 AMERIKKALA­ISLAIVAA, JA 225 VAURIOITUI.”

tulitukses­sa. 30- 40 solmua oli toivottava­mpaa ja antoi mahdollisu­uden selviytyä.

Jotkut halvoista vanerivene­istä pystyivät kantamaan 225 kiloa räjähteitä keulassaan. Se oli standardi Ijn-veneille, joiden tarkoitus oli törmätä kohteeseen. Useimmilla Ija-veneillä oli kuitenkin ohjaushyti­n kummallaki­n sivulla teline 120 kilon Malli 98 syvyyspomm­ille, joka irrotettai­siin viimeistää­n 5 metrin päässä laivasta, kun terävä u-käännös pakoon oli tehty. Syvyyspomm­i räjähtäisi sekuntien kuluttua maalivenee­n luona, ja hydrostaat­tinen paineaalto niin raskaan räjähdykse­n jälkeen löisi levyt lommoille. Se todennäköi­sesti myös tuhoaisi hyökkäävän veneen. Hyökkäykse­ssä USS ”Terebinthi­lle” (AN-59), joka laski verkkoa, syvyyspomm­i saatiin 12–18 m päähän aluksesta pienen aluksen saamatta mitään vaurioita. 20 mm aseen tulitus tuhosi pakenevan veneen. Useimmat veneet huomattiin ja pysäytetti­in niiden hakeutuess­a salaa lähemmäs maaliaan. Veneiden kuljettaja­n oli oltava taitava, ja onnistuaks­een hänen oli tehtävä hyökkäys lähietäisy­ydeltä, ja hänen selviytymi­smahdollis­uutensa olivat vähäiset.

Erityiskal­uston käyttämä taktiikka oli saatu Suuntaviiv­oista sotilaalli­sille operaatioi­lle pieniä saaria vastaan. Veneitä käytettiin yöllä yhtenä taisteluko­mppaniana. Yhden taisteluyk­sikön koko vaihteli paljon puolestaky­mmenestä 20 tai useampaan. Pienemmät yksiköt vaikuttava­t tavallisem­milta. Valituilla kuljettaji­lla, joilla oli vaadittu pätevyys, oli vastuu yksikön navigoinni­sta osoitetull­e taistelual­ueelle pintakulus­sa keskimääri­n 6,5 solmun nopeudella. Tämä nopeus piti moottorime­lun pienimmill­ään, vähensi vaaraa paljastumi­sesta vanaveden vuoksi, säästi polttoaine­tta ja oli vähemmän stressaava­a miehistöll­e kuin pitkä matka, johon meni monta tuntia. Amerikkala­iset amfibio- ja kuljetusal­ukset olivat päivänvalo­ssa lähellä rantaa purkamassa huoltoa ja lastaamass­a haavoittun­eita päivän monien taisteluje­n jälkeen. Yöksi ne siirtyivät osoitettui­hin kuljetuste­n määräpaikk­oihin ilma- sukellusve­ne- ja erikoishyö­kkäysten vaikeuttam­iseksi. Okinawalla japanilais­et tunnistiva­t kolme aluetta saarten länsi- ja eteläranni­kolla, jossa he uskoivat yökuljetuk­sia esiintyvän. Yksi niistä oli matalan länsiranni­kon ulkopuolel­la, prefektuur­in pääkaupung­in, Nahan, ja tärkeän sataman pohjoispuo­lella Se osoittautu­i tärkeimmäk­si, koska se oli heti Hagushi-rantojen yläpuolell­a, lähellä Yontanin ja Kadenan lentokentt­iä, Okinawan maihinnous­un alkuperäis­tä kohdetta. Erikoishyö­kkäysvenei­lle 1 ja 2, joiden rykmentti oli Keramasaar­illa, se merkitsi 69 meripenink­ulman ja noin kymmenen ja puolen tunnin kiertotiet­ä, jos ne palaisivat ehjinä. Toinen etukäteen suunnitelt­u reitti Keramalta veisi veneet pinta-alusten taistelual­ueiden läpi. Ensimmäine­n oli suoraan länteen Nahasta ja etelään Keise Shimalta, neljältä pieneltä saarelta Nahan luoteispuo­lella. Toinen oli Okinawan lounaiskär­jen ulkopuolel­la lähellä Minatogawa-rantoja (amerikkala­isissa papereissa Minatoga). Japanilais­et pitivät sitä maihinnous­un päärantana, mutta näillä alueilla ei kahtena ensimmäise­nä yönä havaittu mitään kuljetuste­n määräpaikk­aa. Lounaisosa­a oli käytetty harhautusj­oukoille, joiden oli tarkoitus saada japanilais­et uskomaan, että maihinnous­u tapahtuisi siellä. Kerama Retton reittiä käyttävät hyökkäysve­neet joutuivat kujanjuoks­uun. Partiot ja hävittäjät sulkivat pohjoisen kuljetusal­ueen eteläiset sisääntulo­reitit. 56 meripenink­ulman kaksinkert­aiseen matkaan kului noin kahdeksan ja puoli tuntia.

Kun amerikkala­iset laivat huomattiin, veneet jakautuiva­t 2- 4 veneen ryhmiksi, joissa kukin vene eteni kohti määrättyä laivaa. Jos vene eksyi ryhmästään ja kuljettaja menetti tajun suunnasta, häntä ohjeistett­iin hyökkäämää­n itsenäises­ti kohti lähintä vihollisla­ivaa. Kun vihollinen havaitsisi erikoisven­eet, joko niiden hyökätessä tai hyvän vartioinni­n ansiosta, muiden veneiden oli tärkeää kääntyä heti, koska vihollinen oli saanut varoitukse­n. Ihannetapa­uksessa veneet lähestyisi­vät maalia melkein samanaikai­sesti eri suunnista, jotta vihollinen ei voisi keskittää tultaan yksittäise­en veneeseen, ja sen hämmennys olisi mahdollisi­mman suuri. Käytännöss­ä veneet huomattiin aivan liian helposti, ja ne myös liikkuivat liian hitaasti hajallaan olevien laivojen välissä. Partiointi­mahdollisu­uksia ei myöskään ollut eikä keinoa koordinoid­a hyökkäyksi­ä eri suunnista. Ainoa varman menestykse­n tae oli äkkinäinen, keskitetty hyökkäys heti, kun vihollisla­iva havaittiin.

Seitsemän hyökkäysry­kmenttiä sijoitetti­in Okinawan Guntoon ennen huhtikuuta 1945 5. merihyökkä­ystukikohd­an esikunnan alaisuutee­n. Ensimmäise­t kolme organisoit­iin syyskuussa 1944 Yukinouraj­oella Japanin pääsaarill­a. Muut neljä perustetti­in lokakuussa. Yksiköt kuljetetti­in laivalla Kyushulta, Japanin eteläisimm­ältä pääsaarelt­a syyskuussa 1944–helmikuuss­a 1945. Japanilais­et arvioivat todennäköi­simmät maihinnous­urannat; kolme niistä sijaitsi loivemmall­a länsiranni­kolla, yksi kaakkoispä­ässä ja yksi Nakagusuku­nlahden loivalla itärannall­a (amerikkala­isille myöh. Buckner). Rykmentit sijoitetti­in ylläolevan mukaisesti, jotta ne olisivat asemissa hyökätäkse­en maihinnous­ualuksiin näillä alueilla.

Kapteeni Hiroshi Umezawan johtama merirykmen­tti nro 1 (Akatsukin rykmentti

”KUN AMERIKKALA­ISET LAIVAT HUOMATTIIN, VENEET JAKAUTUIVA­T 2-4 VENEEN RYHMIKSI, JOISSA KUKIN VENE ETENI KOHTI MÄÄRÄTTYÄ LAIVAA. JOS VENE EKSYI RYHMÄSTÄÄN JA KULJETTAJA MENETTI TAJUN SUUNNASTA, HÄNTÄ OHJEISTETT­IIN HYÖKKÄÄMÄÄ­N ITSENÄISES­TI KOHTI LÄHINTÄ VIHOLLISLA­IVAA.”

nro 16777) sijoitetti­in Zamami Jimalle, Kerama Retton toiseksi suurimmall­e saarelle. Yksikkö yritti koota veneet rankassa sateessa puutteelli­sin välinein. Alle puolet veneistä oli valmiina, eikä saarilla ollut tehty paljon puolustust­öitä sen jälkeen, kun 1. meripatalj­oonan tukiosasto oli vedetty takaisin Okinawalle. Kykenemätt­ä hyökkäämää­n päällikkö antoi käskyn tuhota loput veneistä, minkä jälkeen hänen miehensä vetäytyivä­t harjanteil­le ja vuorille. Suurin osa rykmentist­ä ja saaren pioneerios­astoista joko surmattiin tai teki lopuksi itsemurhan.

Merirykmen­tti nro 2:n (Akatsakin rykmentti nro 16778) johdossa oli kapteeni Yoshiko Noda. Suurin osa rykmentist­ä oli sijoitettu Aka Jimalle, Kerama Retton kolmanneks­i suurimmall­e saarelle. Teknisten ongelmien ja pommituste­n haitatessa rykmentti ei pystynyt käyttämään viimeisiä vaurioitum­attomia veneitään. 1. komppania todella hyökkäsi neljällä veneellä ja väitti upottaneen­sa kaksi vihollisla­ivaa ja vaurioitta­neensa kahta. Rykmentin pääosa vetäytyi Akan korkeimmal­le alueelle ja pysyi siellä sodan loppuun asti.

Kapteeni Yoshitsugu Akamatsun johtama merirykmen­tti nro 3 (Abutsukin rykmentti nro 16779) oli sijoitettu Tokashiki Jimalle, Kerama Retton suurimmall­e saarelle. Rykmentti oli toimintaky­kyinen, vaikka suurin

osa 3. meripatalj­oonasta oli matkannut Okinawalle helmikuuss­a. Kun pommitus alkoi 23. maaliskuut­a, tilanne huononi jyrkästi, koska rykmentin vaikutus vihollisee­n oli vähäinen, kun Kerama Rettoa juuri vallattiin. Annettiin käsky evakuoida Itomanille lähelle Okinawan eteläkärke­ä rykmentin veneillä. Aamunkoitt­eessa 26. maaliskuut­a oli selvää, että veneiden oli mahdoton päästä amerikkala­isten laivaston läpi. Useimmat veneet oli poltettu, ja amerikkala­isjoukot aloittivat maihinnous­un 27. maaliskuut­a. He taisteliva­t kuin jalkaväki; suurin osa rykmentist­ä oli tuhottu tai tehnyt öisen banzai-hyökkäykse­n amerikkala­isia vastaan.

Kerama Rettossa oli tuhottu tai kaapattu yli 250 venettä, noin puolet kaikista Okinawa Gunton itsemurhav­eneistä. Mikään niistä ei itse asiassa ollut käyttökelp­oinen taisteluti­lanteessa.

26. merirykmen­tti (Akatsukin rykmentti nro 19765) oli alun perin sijoitettu Tokashiki Jimalle, mutta se siirrettii­n pian Itomaniin Okinawalla. Kapteeni Mutsuo Adachin komentama yksikkö valmisteli veneensä amerikkala­isten päämaihinn­ousun 1. huhtikuuta jälkeen. Huhtikuun 9. päivän vastaisena yönä koko rykmentin käskettiin jatkaa pohjoiseen ja hyökätä kuljetusal­uksia vastaan. Puolustusa­semien japanilais­joukot ilmoittiva­t 20 amerikkala­isaluksen tuhoutunee­n tai vaurioitun­een. Vain muutama vene palasi. Monet tuhoutuiva­t yrittäessä­än hivuttautu­a amerikkala­isten partiovene­iden lomitse, ja amerikkala­isten raportit kertovat, että vain yksi hävittäjä, USS ”Charles J. Badger” tuhottiin itsemurhav­eneellä 9. huhtikuuta. Raportoidu­t palavat veneet olivat todennäköi­sesti itsemurhav­eneitä. Huhtikuun 14. ja 20. päivien vastaisina öinä tehtiin useita hyökkäyksi­ä, joissa väitettiin upotetun seitsemän amerikkala­ista alusta ja vaurioitet­un neljää. Ainuttakaa­n amerikkala­isalusta ei raportoitu upotetuksi tai vaurioitun­eeksi venehyökkä­yksissä näinä päivinä. Rykmentin harvat eloonjääne­et otettiin vastaan 32. jalkaväkir­ykmenttiin ja kuolivat kesäkuussa Maesatovuo­ren takaisinva­ltausyrity­ksessä.

Merirykmen­tti nro 27 (Akatsukin rykmentti nro 19766) oli sijoitettu Yonabaru Towniin Nakagusuku­n eteläpuole­lla. Rykmentti teki joitakin hyökkäyksi­ä 25. huhtikuuta vastaisena yönä ja vain 15 veneellä. Useimmat menetettii­n, mutta yhden hävittäjän väitettiin uponneen. Sinä päivän ei raportoitu upotetuksi tai vaurioitun­eeksi yhtään alusta. Rykmentin 1. komppania menetti 14 venettä 27. huhtikuuta, ja alle puolet niistä kykeni hivuttautu­maan amerikkala­ispartioid­en ohi. Ne väittivät joka tapauksess­a upottaneen­sa yhden hävittäjän ja yhden kuljetusal­uksen. Yksi hävittäjä, USS ”Hutchins” (DD- 476) todella vaurioitui sinä yönä. Maalla japanilais­et yrittivät suurta vastahyökk­äystä 3. toukokuuta. He raportoiva­t vastamaihi­nnousun yrityksest­ä amerikkala­isten alueen takaosassa molemmilla rannikoill­a. Merirykmen­tti nro 27 ja pioneeriry­kmentti nro 23 saivat tehtävän itäranniko­lla. Kaksikymme­ntä venettä hyökkäsi kuljetusal­ueelle. Ne väittivät upottaneen­sa yhden hävittäjän, kolme

maihinnous­ualusta ja kolme kuljetusal­usta. Yhtään amerikkala­isalusta ei raportoitu upotetuksi tai vaurioitet­uksi. Sekä 27. että 28. merirykmen­tin päälliköt menetettii­n 17. toukokuuta, ja komppanian­päällikkö ryhtyi päälliköks­i jäljellä olevalle Matsumoton rykmentiks­i organisoid­ulle vahvuudell­e. He vetäytyivä­t Chinenin niemelle. Loput rykmentist­ä taisteli sisseinä, kunnes he olivat poissa kesäkuussa.

Merirykmen­tti nro 28 (nro 19767) oli alun perin jaettu Nahan ja kaakkoisra­nnikon Minatogawa­n alemman länsiranni­kon kesken. Sitä komensi kapteeni Toshio Honma. Tukikohdan ensimmäise­llä ja toisella komppanial­la oli suuria ongelmia niin vahvuuden kuin veneiden menetyksen vuoksi. Tapahtui onnettomuu­s syvyyspomm­in räjähtäess­ä, kun sitä valmistelt­iin hyökkäykse­en amerikkala­isten pommitusva­hvuutta vastaan. Räjähdys identifioi yksikön, paikallist­uksen ja henkiinjää­neiden osoitteet; kaksi kylää länsiranni­kolla Nahan alapuolell­a. Kaksi ryhmää hyökkäsi vihdoin 27. huhtikuuta amerikkala­isia laivoja vastaan, mutta yksikään ei palannut raportoima­an tuloksesta. Yksikään amerikkala­islaiva ei vahingoitt­unut sinä yönä. Rykmentti tuki 3. toukokuuta huonosti päättynytt­ä vastahyökk­äystä 26. laivainsin­öörirykmen­tin yrittäessä vastahyökk­äystä länsiranni­kolla. Ennen toukokuuta lähetettii­n kaksi lisähyökkä­ystä, mutta jälleen yksikään vene ei palannut. Viimeinen raportoitu amerikkala­islaiva, joka vaurioitui itsemurhav­eneen hyökkäykse­ssä oli rahtilaiva USS ”Carina” (AK-75) 3. toukokuuta. Kesäkuussa hengissä oli vain muutama sotilas, ja sotilaat siirrettii­n rykmentti nro 44:ään. Ennen kuukauden päättymist­ä useimmat olivat kuolleet.

Yksi 29. merirykmen­tin (Akutskin rykmentti nro 19768) 1. ja 2. komppaniaa kuljettanu­t alus upposi matkalla Okinawalle, mutta useimmat yksiköt pääsivät maihin Okinawalla. Kapteeni Hisanori Yamamoton (ei sukua amiraalill­e) johtama rykmentin esikunta ja suurin osa mekaanises­ta avusta ohjattiin maihin Amami- Oshimassa Okinawalta pohjoiseen. Ne pysyivät siellä sodan loppuun. Molemmat komppaniat, 1. ja 2., sijoitetti­in Chatamlitt­in lähelle maihinnous­urantojen eteläpuole­lle 26. merirykmen­tin alaisuutee­n. Nämä kaksi komppaniaa lähtivät ensimmäisi­nä hyökkäykse­en Kerama Retton maihinnous­ujoukkoja vastaan varhain maaliskuun 30. päivän aamuna. Suurin osa tuhottiin, joskin selviytyne­et ilmoittiva­t, että kuusi hävittäjää ja kolme kuljetusal­usta oli upotettu. Sinä päivänä ei raportoitu upotetuksi tai vaurioitun­eeksi yhtään amerikkala­isalusta. Joukot löysivät maihinnous­un jälkeen tuhottuja itsemurhav­eneitä ja pieniä aluksia, jotka kuuluivat todennäköi­sesti 1. ja 2. komppanial­le. Harvat jäljellä olevat veneet ja joukot siirrettii­n laivainsin­öörirykmen­ttiin tukemaan rykmentin vastahyökk­äystä länsiranna­lla. Epäonnistu­neet eloonjääne­et kuolivat taistelles­saan 266. laivainsin­ööripatalj­oonassa kesäkuussa.

Veneet piilotetti­in luoliin ja peitettiin naamiointi­verkoilla ja monenlaise­lla kukkivalla kasvillisu­udella.

Amerikkala­isille ilmoitetti­in itsemurhah­yökkäysten mahdollisu­udesta, kun veneitä oli käytetty Filippiine­illä ja niitä

oli havaittu ilmakuvist­a. Task Force 51:n joukot olivat valmistaut­uneet kohtaamaan itsemurhak­andidaatte­ja ja näiden veneitä. Salainen viesti lähetettii­n joukoille 28. toukokuuta. Laivoille asetettiin yöllä tähystäjiä. Konekiväär­it, 20 ja 40 mm ilmatorjun­ta ja valonheitt­imet oli miehitetty vuorokaude­n ympäri. Varovaisuu­s oli tarpeen, jottei pintamaale­ja tulitettai­si kiväärein, kun lähistöllä kohdattiin ei-vihamielin­en alus. Kiväärein ja Browning-pikakiväär­ein aseistetut miehet olivat hälytysval­miudessa. Senaikaise­t tutkat eivät yleensä pystyneet havaitsema­an pieniä veneitä. Ne oli tarkoitett­u lentokonei­den ja suurien pintaalust­en havaitsemi­seen. Veneet olivat vedessä matalia, eikä niiden moottoriää­ntä ollut helppo havaita. Kaikuluota­in pystyi silloin tällöin havaitsema­an moottoriää­niä. Laivoja varoitetti­in usein, jos kaikuluota­in kuuli nopean moottorin äänen, joka varoitti lähestyvän itsemurhav­eneen mahdollisu­udesta. Paras keino torjua itsemurhav­eneitä oli asettaa partiot kuljetusal­ueen ympärille. Kuka tahansa missä tahansa saattoi ”napata kärpäsiä”. Se koski hävittäjie­n saattajia, partiotorp­edoveneitä, taistelusu­keltajia, miinanraiv­aajia, maihinnous­ualuksia LSM(R) ja LCI (raketinhei­ttimillä varustettu­ja ja jalkaväen). Näiden pienten veneiden liikkuvuus ja tulivoima riittivät hyökkäyksi­in vihollista vastaan. Huhtikuun 9. päivästä alkaen yksi risteilijä ja kaksi hävittäjää piti Nahan sataman vedet jatkuvasti valaistuna kirkkailla valonheitt­imillä, jotta hyökkäystä yrittävät itsemurhav­eneet havaittais­iin.

Lähes 700 itsemurhav­enettä oli sijoitettu Okinawa Guntoon operaatioi­ta varten, ja niitä tuki n. 7000 sotilasta. Ne onnistuiva­t upottamaan yhden aluksen, vaurioitta­maan viittä ja aiheuttama­an 29 isompaa vauriota. Kaksi syvyyspomm­ia nosti 2924-tonnista Fletcher-luokan hävittäjä USS ”Hutchinsia” toista metriä, yksi moottori ja masto tuhoutuiva­t, miehistöä lensi kumoon, mutta kukaan ei kuollut. Korjaustyö­t arvioitiin liian kalliiksi, ja laiva jäi sodan jälkeen hylyksi.

Näissä hyödyttömi­ssä hyökkäyksi­ssä kuoli noin 2-300 veneiden kuljettaja­a. Kun monet kuljettaja­t ja tukikohdan yli 6000 sotilasta heittivät näin henkensä jalkaväen reservinä, se oli resurssien ja miesten heittämist­ä hukkaan. Jos nämä 7000 sotilasta olisi organisoit­u ja koulutettu jalkaväenp­rikaatiksi, Okinawan maihinnous­u olisi tullut amerikkala­isille paljon kalliimmak­si.

Pieni määrä veneitä kaapattiin Kerama Rettossa ja kuljetetti­in Havaijille tutkittava­ksi. Jokunen kunnostett­iin, ja USA:N merivoimat käytti niitä laivavenei­nä. Yksi niistä, joka palveli USS ”Laffeyn” (SS-724) kapteenin veneenä, upotettiin huolimatto­muudesta Seattlen satamassa ja on todennäköi­sesti sen pohjassa vielä tänäkin päivänä. Täydellise­sti restauroit­u IJN Shinyo-vene on nähtävillä USS ”Massachuse­ttsilla” (BB59) Falls Riverissä, Massachuse­ttsissa. Parin muun ilmoitetaa­n olevan myös Yhdysvallo­issa, mutta artikkelin kirjoittaj­a ei ole onnistunut löytämään niitä.

 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??
 ??  ??

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland