JAPANILAISET ITSEMURHAVENEET

Japanilaiset uhrasivat kaikkensa taisteluissa amerikkalaisia vastaan.

Ajatusta kamikazesta ehdotti vara-amiraali Takijo Onishi, Luzonin 1. ilma-armeijan päällikkö 19. lokakuuta 1944 hyökkäyskeinoksi ja amerikkalaisten alusten tuhoutumisen varmistamiseksi.

Kamikaze tarkoittaa ”jumalaista tuulta”. Sen koodinimi oli Kikusui – kelluva krysanteemi. Virallisempi japanilainen kuvaus oli Tokko – erikoistehtävä. Suunnitelma oli perustaa nopeasti neljästä erikoisiskuyksiköstä koostuvia muodostelmia (Tokko-tai), ja ensimmäinen vahvistettu kamikazeilmahyökkäys tapahtui 25. lokakuuta Samarin lähellä ilmahyökkäyksessä USS ”Suwaneeta” (CVE 27) vastaan. Ensimmäinen kone törmäsi saattoalukseen ja aiheutti kohtuullisia vaurioita, ja toinen hyökkäsi merivoimien ryhmän muita aluksia vastaan.

Kamikaze-ilmahyökkäyksistä tuli nopeasti suurin uhka liittoutuneiden aluksille sodan loppuajaksi: yksin Okinawalla upotettiin 26 amerikkalaislaivaa, ja 225 vaurioitui.

Kamikaze-hyökkäysveneiden kehitys alkoi ennen kamikaze-lentokoneiden kehitystä. Päätettiin, että pienten, nopeiden, räjähteillä lastattujen veneiden parvet kylväisivät tuhoa amerikkalaisille sota- ja kuljetuslaivoille maihinnousurantojen ulkopuolella maihinnousulaivaston tuhoamiseksi. Kun kamikaze-lentokoneet hyökkäsivät yleensä päivänkoitteessa tai päivällä, veneet hyökkäisivät pimeässä päästäkseen lähelle ankkuripaikkaa voidakseen sitten äkkiä lisätä vauhtia ja iskeä odottamatta.

Toinen kamikaze-aloite oli Kaiten ”Herkuleen urotyö”: miehitetyt torpedot, jotka ammuttaisiin emosukellusveneistä. Konsepti yksiköistä, joissa olisi itsemurhaveneitä, suunniteltiin huhtikuussa 1944. Kenraaliluutnantti Suzuki, Ujinan laivainsinöörien komentaja, ehdotti periaatteessa miehitetyiksi torpedoiksi kutsuttavien laitteiden ampumista maalta. Niitä käytettäisiin saariryhmien puolustuksessa yllätyshyökkäyksiin vihollisen maihinnousualuksia vastaan. Keisarillinen esikunta hyväksyi ehdotuksen, mutta laittoi myös Teknisen instituutin tutkimaan miehitettyjä, räjähteillä lastattuja hyökkäysveneitä samaan tarkoitukseen.

Laivainsinöörit kehittivät omaa projektiaan, miehitettyä torpedoa, ja Tekninen instituutti veneitä. Venettä testattiin Tokionlahdella kesäkuussa, ja päätettiin, että se oli kahdesta projektista tehokkaampi. Japanin armeija (IJA) ja laivasto (IJN) kehittivät venettä edelleen. Heinäkuussa keisarillinen yleisesikunta koordinoi armeijan ja laivaston tulevien operaatioiden yleisohjeistuksen. Asiakirja huolehti hyökkäyksen erikoisyksiköiden menettelytavoista ja proseduureista. Veneiden rakentaminen alkoi, ja ensimmäiset Ija-hyökkäysrykmentit merellä olivat valmiit 1. syyskuuta 1944.

Yksi merihyökkäysrykmentti oli komppanian kokoinen, ja sitä johti kapteeni. ”Rykmentin” täyteen vahvuuteen kuului 104 henkeä ja 100 venettä reservit mukaan luettuna. Rykmentin esikunnassa oli 11 henkeä. Kussakin kolmessa komppaniassa oli 31 miestä; neljä päällystöä ja kolme yhdeksän miehen ryhmää. Joukko oli minimaalisen pieni taktisiin operaatioihin. Todellisuudessa kaikki rykmentille ohjattu henkilökunta oli veneen kuljettajia. Hallinto, huolto, korjaukset, turvallisuus ja muut huoltotoimet hoiti n. 900 miehen suuruinen meripataljoona, jonka numero vastasi rykmentin numeroa. Meripataljoonat muutettiin ennen 1. huhtikuuta 1945 kivääripataljooniksi ja sijoitettiin puolustustehtäviin pääsaarelle tai

jollekin pienemmistä saarista. Kerama Retton saariryhmä sijaitsi 15 meripeninkulman päässä Okinawalta länteen. Sille sijoitettiin näiden veneiden oma tukikohta. Merirykmentit valmisteltiin toteuttamaan tehtäväänsä eivätkä ne halunneet tukea pataljoonalta.

16- ja 17-vuotiaat vapaaehtoiset olivat insinööriupseerien akatemian ”erityisiä” upseerikadetteja. Kadetit rekrytoitiin joulukuussa 1943 kolmannen ja neljännen vuoden korkeakouluopiskelijoista. Jos vene ei palannut tehtävän jälkeen, kadetin oletettiin suorittaneen tehtävän, ja hänet ylennettiin postuumisti luutnantiksi.

Veneitä sanottiin Q-veneiksi. Ija-veneet olivat 18 jalkaa (6 m) pitkiä ja 5 (1,5) leveitä. Moottori, kuusisylinterinen 85 hv Chevrolet antoi 20 solmun nopeuden ja toimi kolme ja puoli tuntia, vaikkakaan suurta nopeutta ei tarvinnut ylläpitää pitkään. 6,5 solmun nopeudella veneet pystyivät kulkemaan 70 meripeninkulmaa hieman alle yhdessätoista tunnissa. Niillä saattoi siten lähestyä taistelualuetta hitaasti ja hiljaa ja siirtyä täyteen nopeuteen ja mahdollisesti palata tukikohtaan. Tämä 20 solmun nopeus oli liian alhainen japanilaisten suunnittelemille salamahyökkäyksille, ja se olisi varmasti alentanut niiden selviytymiskykyä amerikkalaislaivojen automaattiaseiden

”KAMIKAZE-ILMAHYÖKKÄYKSISTÄ TULI NOPEASTI SUURIN UHKA LIITTOUTUNEIDEN ALUKSILLE SODAN LOPPUAJAKSI: YKSIN OKINAWALLA UPOTETTIIN 26 AMERIKKALAISLAIVAA, JA 225 VAURIOITUI.”

tulituksessa. 30- 40 solmua oli toivottavampaa ja antoi mahdollisuuden selviytyä.

Jotkut halvoista vaneriveneistä pystyivät kantamaan 225 kiloa räjähteitä keulassaan. Se oli standardi Ijn-veneille, joiden tarkoitus oli törmätä kohteeseen. Useimmilla Ija-veneillä oli kuitenkin ohjaushytin kummallakin sivulla teline 120 kilon Malli 98 syvyyspommille, joka irrotettaisiin viimeistään 5 metrin päässä laivasta, kun terävä u-käännös pakoon oli tehty. Syvyyspommi räjähtäisi sekuntien kuluttua maaliveneen luona, ja hydrostaattinen paineaalto niin raskaan räjähdyksen jälkeen löisi levyt lommoille. Se todennäköisesti myös tuhoaisi hyökkäävän veneen. Hyökkäyksessä USS ”Terebinthille” (AN-59), joka laski verkkoa, syvyyspommi saatiin 12–18 m päähän aluksesta pienen aluksen saamatta mitään vaurioita. 20 mm aseen tulitus tuhosi pakenevan veneen. Useimmat veneet huomattiin ja pysäytettiin niiden hakeutuessa salaa lähemmäs maaliaan. Veneiden kuljettajan oli oltava taitava, ja onnistuakseen hänen oli tehtävä hyökkäys lähietäisyydeltä, ja hänen selviytymismahdollisuutensa olivat vähäiset.

Erityiskaluston käyttämä taktiikka oli saatu Suuntaviivoista sotilaallisille operaatioille pieniä saaria vastaan. Veneitä käytettiin yöllä yhtenä taistelukomppaniana. Yhden taisteluyksikön koko vaihteli paljon puolestakymmenestä 20 tai useampaan. Pienemmät yksiköt vaikuttavat tavallisemmilta. Valituilla kuljettajilla, joilla oli vaadittu pätevyys, oli vastuu yksikön navigoinnista osoitetulle taistelualueelle pintakulussa keskimäärin 6,5 solmun nopeudella. Tämä nopeus piti moottorimelun pienimmillään, vähensi vaaraa paljastumisesta vanaveden vuoksi, säästi polttoainetta ja oli vähemmän stressaavaa miehistölle kuin pitkä matka, johon meni monta tuntia. Amerikkalaiset amfibio- ja kuljetusalukset olivat päivänvalossa lähellä rantaa purkamassa huoltoa ja lastaamassa haavoittuneita päivän monien taistelujen jälkeen. Yöksi ne siirtyivät osoitettuihin kuljetusten määräpaikkoihin ilma- sukellusvene- ja erikoishyökkäysten vaikeuttamiseksi. Okinawalla japanilaiset tunnistivat kolme aluetta saarten länsi- ja etelärannikolla, jossa he uskoivat yökuljetuksia esiintyvän. Yksi niistä oli matalan länsirannikon ulkopuolella, prefektuurin pääkaupungin, Nahan, ja tärkeän sataman pohjoispuolella Se osoittautui tärkeimmäksi, koska se oli heti Hagushi-rantojen yläpuolella, lähellä Yontanin ja Kadenan lentokenttiä, Okinawan maihinnousun alkuperäistä kohdetta. Erikoishyökkäysveneille 1 ja 2, joiden rykmentti oli Keramasaarilla, se merkitsi 69 meripeninkulman ja noin kymmenen ja puolen tunnin kiertotietä, jos ne palaisivat ehjinä. Toinen etukäteen suunniteltu reitti Keramalta veisi veneet pinta-alusten taistelualueiden läpi. Ensimmäinen oli suoraan länteen Nahasta ja etelään Keise Shimalta, neljältä pieneltä saarelta Nahan luoteispuolella. Toinen oli Okinawan lounaiskärjen ulkopuolella lähellä Minatogawa-rantoja (amerikkalaisissa papereissa Minatoga). Japanilaiset pitivät sitä maihinnousun päärantana, mutta näillä alueilla ei kahtena ensimmäisenä yönä havaittu mitään kuljetusten määräpaikkaa. Lounaisosaa oli käytetty harhautusjoukoille, joiden oli tarkoitus saada japanilaiset uskomaan, että maihinnousu tapahtuisi siellä. Kerama Retton reittiä käyttävät hyökkäysveneet joutuivat kujanjuoksuun. Partiot ja hävittäjät sulkivat pohjoisen kuljetusalueen eteläiset sisääntuloreitit. 56 meripeninkulman kaksinkertaiseen matkaan kului noin kahdeksan ja puoli tuntia.

Kun amerikkalaiset laivat huomattiin, veneet jakautuivat 2- 4 veneen ryhmiksi, joissa kukin vene eteni kohti määrättyä laivaa. Jos vene eksyi ryhmästään ja kuljettaja menetti tajun suunnasta, häntä ohjeistettiin hyökkäämään itsenäisesti kohti lähintä vihollislaivaa. Kun vihollinen havaitsisi erikoisveneet, joko niiden hyökätessä tai hyvän vartioinnin ansiosta, muiden veneiden oli tärkeää kääntyä heti, koska vihollinen oli saanut varoituksen. Ihannetapauksessa veneet lähestyisivät maalia melkein samanaikaisesti eri suunnista, jotta vihollinen ei voisi keskittää tultaan yksittäiseen veneeseen, ja sen hämmennys olisi mahdollisimman suuri. Käytännössä veneet huomattiin aivan liian helposti, ja ne myös liikkuivat liian hitaasti hajallaan olevien laivojen välissä. Partiointimahdollisuuksia ei myöskään ollut eikä keinoa koordinoida hyökkäyksiä eri suunnista. Ainoa varman menestyksen tae oli äkkinäinen, keskitetty hyökkäys heti, kun vihollislaiva havaittiin.

Seitsemän hyökkäysrykmenttiä sijoitettiin Okinawan Guntoon ennen huhtikuuta 1945 5. merihyökkäystukikohdan esikunnan alaisuuteen. Ensimmäiset kolme organisoitiin syyskuussa 1944 Yukinourajoella Japanin pääsaarilla. Muut neljä perustettiin lokakuussa. Yksiköt kuljetettiin laivalla Kyushulta, Japanin eteläisimmältä pääsaarelta syyskuussa 1944–helmikuussa 1945. Japanilaiset arvioivat todennäköisimmät maihinnousurannat; kolme niistä sijaitsi loivemmalla länsirannikolla, yksi kaakkoispäässä ja yksi Nakagusukunlahden loivalla itärannalla (amerikkalaisille myöh. Buckner). Rykmentit sijoitettiin ylläolevan mukaisesti, jotta ne olisivat asemissa hyökätäkseen maihinnousualuksiin näillä alueilla.

Kapteeni Hiroshi Umezawan johtama merirykmentti nro 1 (Akatsukin rykmentti

”KUN AMERIKKALAISET LAIVAT HUOMATTIIN, VENEET JAKAUTUIVAT 2-4 VENEEN RYHMIKSI, JOISSA KUKIN VENE ETENI KOHTI MÄÄRÄTTYÄ LAIVAA. JOS VENE EKSYI RYHMÄSTÄÄN JA KULJETTAJA MENETTI TAJUN SUUNNASTA, HÄNTÄ OHJEISTETTIIN HYÖKKÄÄMÄÄN ITSENÄISESTI KOHTI LÄHINTÄ VIHOLLISLAIVAA.”

nro 16777) sijoitettiin Zamami Jimalle, Kerama Retton toiseksi suurimmalle saarelle. Yksikkö yritti koota veneet rankassa sateessa puutteellisin välinein. Alle puolet veneistä oli valmiina, eikä saarilla ollut tehty paljon puolustustöitä sen jälkeen, kun 1. meripataljoonan tukiosasto oli vedetty takaisin Okinawalle. Kykenemättä hyökkäämään päällikkö antoi käskyn tuhota loput veneistä, minkä jälkeen hänen miehensä vetäytyivät harjanteille ja vuorille. Suurin osa rykmentistä ja saaren pioneeriosastoista joko surmattiin tai teki lopuksi itsemurhan.

Merirykmentti nro 2:n (Akatsakin rykmentti nro 16778) johdossa oli kapteeni Yoshiko Noda. Suurin osa rykmentistä oli sijoitettu Aka Jimalle, Kerama Retton kolmanneksi suurimmalle saarelle. Teknisten ongelmien ja pommitusten haitatessa rykmentti ei pystynyt käyttämään viimeisiä vaurioitumattomia veneitään. 1. komppania todella hyökkäsi neljällä veneellä ja väitti upottaneensa kaksi vihollislaivaa ja vaurioittaneensa kahta. Rykmentin pääosa vetäytyi Akan korkeimmalle alueelle ja pysyi siellä sodan loppuun asti.

Kapteeni Yoshitsugu Akamatsun johtama merirykmentti nro 3 (Abutsukin rykmentti nro 16779) oli sijoitettu Tokashiki Jimalle, Kerama Retton suurimmalle saarelle. Rykmentti oli toimintakykyinen, vaikka suurin

osa 3. meripataljoonasta oli matkannut Okinawalle helmikuussa. Kun pommitus alkoi 23. maaliskuuta, tilanne huononi jyrkästi, koska rykmentin vaikutus viholliseen oli vähäinen, kun Kerama Rettoa juuri vallattiin. Annettiin käsky evakuoida Itomanille lähelle Okinawan eteläkärkeä rykmentin veneillä. Aamunkoitteessa 26. maaliskuuta oli selvää, että veneiden oli mahdoton päästä amerikkalaisten laivaston läpi. Useimmat veneet oli poltettu, ja amerikkalaisjoukot aloittivat maihinnousun 27. maaliskuuta. He taistelivat kuin jalkaväki; suurin osa rykmentistä oli tuhottu tai tehnyt öisen banzai-hyökkäyksen amerikkalaisia vastaan.

Kerama Rettossa oli tuhottu tai kaapattu yli 250 venettä, noin puolet kaikista Okinawa Gunton itsemurhaveneistä. Mikään niistä ei itse asiassa ollut käyttökelpoinen taistelutilanteessa.

26. merirykmentti (Akatsukin rykmentti nro 19765) oli alun perin sijoitettu Tokashiki Jimalle, mutta se siirrettiin pian Itomaniin Okinawalla. Kapteeni Mutsuo Adachin komentama yksikkö valmisteli veneensä amerikkalaisten päämaihinnousun 1. huhtikuuta jälkeen. Huhtikuun 9. päivän vastaisena yönä koko rykmentin käskettiin jatkaa pohjoiseen ja hyökätä kuljetusaluksia vastaan. Puolustusasemien japanilaisjoukot ilmoittivat 20 amerikkalaisaluksen tuhoutuneen tai vaurioituneen. Vain muutama vene palasi. Monet tuhoutuivat yrittäessään hivuttautua amerikkalaisten partioveneiden lomitse, ja amerikkalaisten raportit kertovat, että vain yksi hävittäjä, USS ”Charles J. Badger” tuhottiin itsemurhaveneellä 9. huhtikuuta. Raportoidut palavat veneet olivat todennäköisesti itsemurhaveneitä. Huhtikuun 14. ja 20. päivien vastaisina öinä tehtiin useita hyökkäyksiä, joissa väitettiin upotetun seitsemän amerikkalaista alusta ja vaurioitetun neljää. Ainuttakaan amerikkalaisalusta ei raportoitu upotetuksi tai vaurioituneeksi venehyökkäyksissä näinä päivinä. Rykmentin harvat eloonjääneet otettiin vastaan 32. jalkaväkirykmenttiin ja kuolivat kesäkuussa Maesatovuoren takaisinvaltausyrityksessä.

Merirykmentti nro 27 (Akatsukin rykmentti nro 19766) oli sijoitettu Yonabaru Towniin Nakagusukun eteläpuolella. Rykmentti teki joitakin hyökkäyksiä 25. huhtikuuta vastaisena yönä ja vain 15 veneellä. Useimmat menetettiin, mutta yhden hävittäjän väitettiin uponneen. Sinä päivän ei raportoitu upotetuksi tai vaurioituneeksi yhtään alusta. Rykmentin 1. komppania menetti 14 venettä 27. huhtikuuta, ja alle puolet niistä kykeni hivuttautumaan amerikkalaispartioiden ohi. Ne väittivät joka tapauksessa upottaneensa yhden hävittäjän ja yhden kuljetusaluksen. Yksi hävittäjä, USS ”Hutchins” (DD- 476) todella vaurioitui sinä yönä. Maalla japanilaiset yrittivät suurta vastahyökkäystä 3. toukokuuta. He raportoivat vastamaihinnousun yrityksestä amerikkalaisten alueen takaosassa molemmilla rannikoilla. Merirykmentti nro 27 ja pioneerirykmentti nro 23 saivat tehtävän itärannikolla. Kaksikymmentä venettä hyökkäsi kuljetusalueelle. Ne väittivät upottaneensa yhden hävittäjän, kolme

maihinnousualusta ja kolme kuljetusalusta. Yhtään amerikkalaisalusta ei raportoitu upotetuksi tai vaurioitetuksi. Sekä 27. että 28. merirykmentin päälliköt menetettiin 17. toukokuuta, ja komppanianpäällikkö ryhtyi päälliköksi jäljellä olevalle Matsumoton rykmentiksi organisoidulle vahvuudelle. He vetäytyivät Chinenin niemelle. Loput rykmentistä taisteli sisseinä, kunnes he olivat poissa kesäkuussa.

Merirykmentti nro 28 (nro 19767) oli alun perin jaettu Nahan ja kaakkoisrannikon Minatogawan alemman länsirannikon kesken. Sitä komensi kapteeni Toshio Honma. Tukikohdan ensimmäisellä ja toisella komppanialla oli suuria ongelmia niin vahvuuden kuin veneiden menetyksen vuoksi. Tapahtui onnettomuus syvyyspommin räjähtäessä, kun sitä valmisteltiin hyökkäykseen amerikkalaisten pommitusvahvuutta vastaan. Räjähdys identifioi yksikön, paikallistuksen ja henkiinjääneiden osoitteet; kaksi kylää länsirannikolla Nahan alapuolella. Kaksi ryhmää hyökkäsi vihdoin 27. huhtikuuta amerikkalaisia laivoja vastaan, mutta yksikään ei palannut raportoimaan tuloksesta. Yksikään amerikkalaislaiva ei vahingoittunut sinä yönä. Rykmentti tuki 3. toukokuuta huonosti päättynyttä vastahyökkäystä 26. laivainsinöörirykmentin yrittäessä vastahyökkäystä länsirannikolla. Ennen toukokuuta lähetettiin kaksi lisähyökkäystä, mutta jälleen yksikään vene ei palannut. Viimeinen raportoitu amerikkalaislaiva, joka vaurioitui itsemurhaveneen hyökkäyksessä oli rahtilaiva USS ”Carina” (AK-75) 3. toukokuuta. Kesäkuussa hengissä oli vain muutama sotilas, ja sotilaat siirrettiin rykmentti nro 44:ään. Ennen kuukauden päättymistä useimmat olivat kuolleet.

Yksi 29. merirykmentin (Akutskin rykmentti nro 19768) 1. ja 2. komppaniaa kuljettanut alus upposi matkalla Okinawalle, mutta useimmat yksiköt pääsivät maihin Okinawalla. Kapteeni Hisanori Yamamoton (ei sukua amiraalille) johtama rykmentin esikunta ja suurin osa mekaanisesta avusta ohjattiin maihin Amami- Oshimassa Okinawalta pohjoiseen. Ne pysyivät siellä sodan loppuun. Molemmat komppaniat, 1. ja 2., sijoitettiin Chatamlittin lähelle maihinnousurantojen eteläpuolelle 26. merirykmentin alaisuuteen. Nämä kaksi komppaniaa lähtivät ensimmäisinä hyökkäykseen Kerama Retton maihinnousujoukkoja vastaan varhain maaliskuun 30. päivän aamuna. Suurin osa tuhottiin, joskin selviytyneet ilmoittivat, että kuusi hävittäjää ja kolme kuljetusalusta oli upotettu. Sinä päivänä ei raportoitu upotetuksi tai vaurioituneeksi yhtään amerikkalaisalusta. Joukot löysivät maihinnousun jälkeen tuhottuja itsemurhaveneitä ja pieniä aluksia, jotka kuuluivat todennäköisesti 1. ja 2. komppanialle. Harvat jäljellä olevat veneet ja joukot siirrettiin laivainsinöörirykmenttiin tukemaan rykmentin vastahyökkäystä länsirannalla. Epäonnistuneet eloonjääneet kuolivat taistellessaan 266. laivainsinööripataljoonassa kesäkuussa.

Veneet piilotettiin luoliin ja peitettiin naamiointiverkoilla ja monenlaisella kukkivalla kasvillisuudella.

Amerikkalaisille ilmoitettiin itsemurhahyökkäysten mahdollisuudesta, kun veneitä oli käytetty Filippiineillä ja niitä

oli havaittu ilmakuvista. Task Force 51:n joukot olivat valmistautuneet kohtaamaan itsemurhakandidaatteja ja näiden veneitä. Salainen viesti lähetettiin joukoille 28. toukokuuta. Laivoille asetettiin yöllä tähystäjiä. Konekiväärit, 20 ja 40 mm ilmatorjunta ja valonheittimet oli miehitetty vuorokauden ympäri. Varovaisuus oli tarpeen, jottei pintamaaleja tulitettaisi kiväärein, kun lähistöllä kohdattiin ei-vihamielinen alus. Kiväärein ja Browning-pikakiväärein aseistetut miehet olivat hälytysvalmiudessa. Senaikaiset tutkat eivät yleensä pystyneet havaitsemaan pieniä veneitä. Ne oli tarkoitettu lentokoneiden ja suurien pintaalusten havaitsemiseen. Veneet olivat vedessä matalia, eikä niiden moottoriääntä ollut helppo havaita. Kaikuluotain pystyi silloin tällöin havaitsemaan moottoriääniä. Laivoja varoitettiin usein, jos kaikuluotain kuuli nopean moottorin äänen, joka varoitti lähestyvän itsemurhaveneen mahdollisuudesta. Paras keino torjua itsemurhaveneitä oli asettaa partiot kuljetusalueen ympärille. Kuka tahansa missä tahansa saattoi ”napata kärpäsiä”. Se koski hävittäjien saattajia, partiotorpedoveneitä, taistelusukeltajia, miinanraivaajia, maihinnousualuksia LSM(R) ja LCI (raketinheittimillä varustettuja ja jalkaväen). Näiden pienten veneiden liikkuvuus ja tulivoima riittivät hyökkäyksiin vihollista vastaan. Huhtikuun 9. päivästä alkaen yksi risteilijä ja kaksi hävittäjää piti Nahan sataman vedet jatkuvasti valaistuna kirkkailla valonheittimillä, jotta hyökkäystä yrittävät itsemurhaveneet havaittaisiin.

Lähes 700 itsemurhavenettä oli sijoitettu Okinawa Guntoon operaatioita varten, ja niitä tuki n. 7000 sotilasta. Ne onnistuivat upottamaan yhden aluksen, vaurioittamaan viittä ja aiheuttamaan 29 isompaa vauriota. Kaksi syvyyspommia nosti 2924-tonnista Fletcher-luokan hävittäjä USS ”Hutchinsia” toista metriä, yksi moottori ja masto tuhoutuivat, miehistöä lensi kumoon, mutta kukaan ei kuollut. Korjaustyöt arvioitiin liian kalliiksi, ja laiva jäi sodan jälkeen hylyksi.

Näissä hyödyttömissä hyökkäyksissä kuoli noin 2-300 veneiden kuljettajaa. Kun monet kuljettajat ja tukikohdan yli 6000 sotilasta heittivät näin henkensä jalkaväen reservinä, se oli resurssien ja miesten heittämistä hukkaan. Jos nämä 7000 sotilasta olisi organisoitu ja koulutettu jalkaväenprikaatiksi, Okinawan maihinnousu olisi tullut amerikkalaisille paljon kalliimmaksi.

Pieni määrä veneitä kaapattiin Kerama Rettossa ja kuljetettiin Havaijille tutkittavaksi. Jokunen kunnostettiin, ja USA:N merivoimat käytti niitä laivaveneinä. Yksi niistä, joka palveli USS ”Laffeyn” (SS-724) kapteenin veneenä, upotettiin huolimattomuudesta Seattlen satamassa ja on todennäköisesti sen pohjassa vielä tänäkin päivänä. Täydellisesti restauroitu IJN Shinyo-vene on nähtävillä USS ”Massachusettsilla” (BB59) Falls Riverissä, Massachusettsissa. Parin muun ilmoitetaan olevan myös Yhdysvalloissa, mutta artikkelin kirjoittaja ei ole onnistunut löytämään niitä.