JAPANILAISET ITSEMURHAVENEET

Japanilaiset uh­ra­si­vat kaik­ken­sa tais­te­luis­sa ame­rik­ka­lai­sia vas­taan.

Tyynimeri - - Sisältö - GORDON L. ROTTMAN

Aja­tus­ta ka­mi­kazes­ta eh­dot­ti va­ra-ami­raa­li Ta­ki­jo Onis­hi, Luzo­nin 1. il­ma-ar­mei­jan pääl­lik­kö 19. lo­ka­kuu­ta 1944 hyök­käys­kei­nok­si ja ame­rik­ka­lais­ten alus­ten tu­hou­tu­mi­sen var­mis­ta­mi­sek­si.

Kamikaze tar­koit­taa ”ju­ma­lais­ta tuul­ta”. Sen koo­di­ni­mi oli Ki­kusui – kel­lu­va kry­san­tee­mi. Vi­ral­li­sem­pi japanilainen ku­vaus oli Tok­ko – eri­kois­teh­tä­vä. Suun­ni­tel­ma oli pe­rus­taa no­peas­ti nel­jäs­tä eri­koi­sis­ku­yk­si­kös­tä koos­tu­via muo­dos­tel­mia (Tok­ko-tai), ja ensimmäinen vah­vis­tet­tu ka­mi­kazeil­ma­hyök­käys tapahtui 25. lo­ka­kuu­ta Sa­ma­rin lä­hel­lä il­ma­hyök­käyk­ses­sä USS ”Suwa­nee­ta” (CVE 27) vas­taan. Ensimmäinen ko­ne tör­mä­si saat­toa­luk­seen ja ai­heut­ti koh­tuul­li­sia vau­rioi­ta, ja toi­nen hyökkäsi me­ri­voi­mien ryh­män mui­ta aluk­sia vas­taan.

Kamikaze-il­ma­hyök­käyk­sis­tä tu­li no­peas­ti suu­rin uh­ka liit­tou­tu­nei­den aluk­sil­le so­dan loppuajaksi: yk­sin Oki­nawal­la upo­tet­tiin 26 amerikkalaislaivaa, ja 225 vau­rioi­tui.

Kamikaze-hyök­käys­ve­nei­den kehitys al­koi en­nen kamikaze-len­to­ko­nei­den ke­hi­tys­tä. Pää­tet­tiin, et­tä pien­ten, no­pei­den, rä­jäh­teil­lä las­tat­tu­jen ve­nei­den par­vet kyl­väi­si­vät tu­hoa ame­rik­ka­lai­sil­le so­ta- ja kul­je­tus­lai­voil­le mai­hin­nousu­ran­to­jen ul­ko­puo­lel­la mai­hin­nousu­lai­vas­ton tuhoamiseksi. Kun kamikaze-len­to­ko­neet hyök­kä­si­vät yleen­sä päi­vän­koit­tees­sa tai päi­väl­lä, ve­neet hyök­käi­si­vät pi­meäs­sä pääs­täk­seen lä­hel­le ank­ku­ri­paik­kaa voi­dak­seen sit­ten äk­kiä li­sä­tä vauh­tia ja is­keä odot­ta­mat­ta.

Toi­nen kamikaze-aloi­te oli Kai­ten ”Her­ku­leen uro­työ”: mie­hi­te­tyt tor­pe­dot, jot­ka am­mut­tai­siin emo­su­kel­lus­ve­neis­tä. Kon­sep­ti yk­si­köis­tä, jois­sa oli­si it­se­mur­ha­ve­nei­tä, suun­ni­tel­tiin huh­ti­kuus­sa 1944. Ken­raa­li­luut­nant­ti Suzu­ki, Uji­nan lai­vain­si­nöö­rien komentaja, eh­dot­ti pe­ri­aat­tees­sa mie­hi­te­tyik­si tor­pe­doik­si kut­sut­ta­vien lait­tei­den am­pu­mis­ta maal­ta. Nii­tä käy­tet­täi­siin saa­ri­ryh­mien puo­lus­tuk­ses­sa yl­lä­tys­hyök­käyk­siin vi­hol­li­sen mai­hin­nousua­luk­sia vas­taan. Kei­sa­ril­li­nen esi­kun­ta hy­väk­syi eh­do­tuk­sen, mut­ta lait­toi myös Tek­ni­sen ins­ti­tuu­tin tut­ki­maan mie­hi­tet­ty­jä, rä­jäh­teil­lä las­tat­tu­ja hyök­käys­ve­nei­tä sa­maan tar­koi­tuk­seen.

Lai­vain­si­nöö­rit ke­hit­ti­vät omaa pro­jek­ti­aan, mie­hi­tet­tyä tor­pe­doa, ja Tek­ni­nen ins­ti­tuut­ti ve­nei­tä. Ve­net­tä tes­tat­tiin To­kion­lah­del­la ke­sä­kuus­sa, ja pää­tet­tiin, et­tä se oli kah­des­ta pro­jek­tis­ta te­hok­kaam­pi. Japanin ar­mei­ja (IJA) ja lai­vas­to (IJN) ke­hit­ti­vät ve­net­tä edel­leen. Hei­nä­kuus­sa kei­sa­ril­li­nen ylei­se­si­kun­ta koor­di­noi ar­mei­jan ja lai­vas­ton tu­le­vien ope­raa­tioi­den ylei­soh­jeis­tuk­sen. Asia­kir­ja huo­leh­ti hyök­käyk­sen eri­koi­syk­si­köi­den me­net­te­ly­ta­vois­ta ja pro­se­duu­reis­ta. Ve­nei­den ra­ken­ta­mi­nen al­koi, ja en­sim­mäi­set Ija-hyök­käys­ryk­men­tit merellä oli­vat val­miit 1. syys­kuu­ta 1944.

Yk­si me­ri­hyök­käys­ryk­ment­ti oli komp­pa­nian ko­koi­nen, ja si­tä joh­ti kap­tee­ni. ”Ryk­men­tin” täy­teen vah­vuu­teen kuu­lui 104 hen­keä ja 100 ve­net­tä re­ser­vit mu­kaan luet­tu­na. Ryk­men­tin esi­kun­nas­sa oli 11 hen­keä. Kus­sa­kin kol­mes­sa komp­pa­nias­sa oli 31 mies­tä; nel­jä pääl­lys­töä ja kol­me yh­dek­sän mie­hen ryh­mää. Jouk­ko oli mi­ni­maa­li­sen pie­ni tak­ti­siin operaatioihin. To­del­li­suu­des­sa kaik­ki ryk­men­til­le oh­jat­tu hen­ki­lö­kun­ta oli ve­neen kul­jet­ta­jia. Hal­lin­to, huol­to, kor­jauk­set, tur­val­li­suus ja muut huol­to­toi­met hoi­ti n. 900 mie­hen suu­rui­nen me­ri­pa­tal­joo­na, jonka nu­me­ro vas­ta­si ryk­men­tin nu­me­roa. Me­ri­pa­tal­joo­nat muu­tet­tiin en­nen 1. huh­ti­kuu­ta 1945 ki­vää­ri­pa­tal­joo­nik­si ja si­joi­tet­tiin puo­lus­tus­teh­tä­viin pää­saa­rel­le tai

jol­le­kin pie­nem­mis­tä saa­ris­ta. Ke­ra­ma Ret­ton saa­ri­ryh­mä si­jait­si 15 me­ri­pe­nin­kul­man pääs­sä Oki­nawal­ta län­teen. Sil­le si­joi­tet­tiin näi­den ve­nei­den oma tu­ki­koh­ta. Me­ri­ryk­men­tit val­mis­tel­tiin to­teut­ta­maan teh­tä­vään­sä ei­vät­kä ne ha­lun­neet tu­kea pa­tal­joo­nal­ta.

16- ja 17-vuo­ti­aat va­paa­eh­toi­set oli­vat in­si­nöö­riup­see­rien aka­te­mian ”eri­tyi­siä” up­see­ri­ka­det­te­ja. Ka­de­tit rek­ry­toi­tiin jou­lu­kuus­sa 1943 kol­man­nen ja nel­jän­nen vuo­den kor­kea­kou­luo­pis­ke­li­jois­ta. Jos ve­ne ei pa­lan­nut teh­tä­vän jäl­keen, ka­de­tin ole­tet­tiin suo­rit­ta­neen teh­tä­vän, ja hä­net ylen­net­tiin pos­tuu­mis­ti luut­nan­tik­si.

Ve­nei­tä sa­not­tiin Q-ve­neik­si. Ija-ve­neet oli­vat 18 jal­kaa (6 m) pit­kiä ja 5 (1,5) le­vei­tä. Moot­to­ri, kuusi­sy­lin­te­ri­nen 85 hv Chev­ro­let an­toi 20 sol­mun no­peu­den ja toi­mi kol­me ja puo­li tun­tia, vaik­ka­kaan suur­ta no­peut­ta ei tar­vin­nut yl­lä­pi­tää pit­kään. 6,5 sol­mun no­peu­del­la ve­neet pys­tyi­vät kul­ke­maan 70 me­ri­pe­nin­kul­maa hie­man al­le yh­des­sä­tois­ta tun­nis­sa. Niil­lä saat­toi si­ten lä­hes­tyä tais­te­lua­luet­ta hi­taas­ti ja hil­jaa ja siir­tyä täy­teen no­peu­teen ja mah­dol­li­ses­ti pa­la­ta tu­ki­koh­taan. Tä­mä 20 sol­mun no­peus oli lii­an al­hai­nen ja­pa­ni­lais­ten suun­nit­te­le­mil­le sa­la­ma­hyök­käyk­sil­le, ja se oli­si var­mas­ti alen­ta­nut niiden sel­viy­ty­mis­ky­kyä ame­rik­ka­lais­lai­vo­jen au­to­maat­tia­sei­den

”KAMIKAZE-IL­MA­HYÖK­KÄYK­SIS­TÄ TU­LI NO­PEAS­TI SUU­RIN UH­KA LIIT­TOU­TU­NEI­DEN ALUK­SIL­LE SO­DAN LOPPUAJAKSI: YK­SIN OKI­NAWAL­LA UPO­TET­TIIN 26 AMERIKKALAISLAIVAA, JA 225 VAU­RIOI­TUI.”

tu­li­tuk­ses­sa. 30- 40 sol­mua oli toi­vot­ta­vam­paa ja an­toi mah­dol­li­suu­den sel­viy­tyä.

Jot­kut hal­vois­ta va­ne­ri­ve­neis­tä pys­tyi­vät kan­ta­maan 225 ki­loa rä­jäh­tei­tä keu­las­saan. Se oli stan­dar­di Ijn-ve­neil­le, joiden tar­koi­tus oli tör­mä­tä kohteeseen. Useim­mil­la Ija-ve­neil­lä oli kui­ten­kin oh­jaus­hy­tin kum­mal­la­kin si­vul­la te­li­ne 120 ki­lon Mal­li 98 sy­vyys­pom­mil­le, jo­ka ir­ro­tet­tai­siin vii­meis­tään 5 met­rin pääs­sä lai­vas­ta, kun te­rä­vä u-kään­nös pa­koon oli teh­ty. Sy­vyys­pom­mi rä­jäh­täi­si se­kun­tien ku­lut­tua maa­li­ve­neen luo­na, ja hydros­taat­ti­nen pai­ne­aal­to niin ras­kaan rä­jäh­dyk­sen jäl­keen löi­si le­vyt lom­moil­le. Se to­den­nä­köi­ses­ti myös tu­hoai­si hyök­kää­vän ve­neen. Hyök­käyk­ses­sä USS ”Te­re­bint­hil­le” (AN-59), jo­ka las­ki verk­koa, sy­vyys­pom­mi saa­tiin 12–18 m pää­hän aluk­ses­ta pie­nen aluk­sen saa­mat­ta mi­tään vau­rioi­ta. 20 mm aseen tu­li­tus tu­ho­si pa­ke­ne­van ve­neen. Useim­mat ve­neet huo­mat­tiin ja py­säy­tet­tiin niiden ha­keu­tues­sa sa­laa lä­hem­mäs maa­li­aan. Ve­nei­den kul­jet­ta­jan oli ol­ta­va tai­ta­va, ja on­nis­tuak­seen hä­nen oli teh­tä­vä hyökkäys lä­hie­täi­syy­del­tä, ja hä­nen sel­viy­ty­mis­mah­dol­li­suu­ten­sa oli­vat vä­häi­set.

Eri­tyis­ka­lus­ton käyt­tä­mä tak­tiik­ka oli saa­tu Suun­ta­vii­vois­ta so­ti­laal­li­sil­le ope­raa­tioil­le pie­niä saa­ria vas­taan. Ve­nei­tä käy­tet­tiin yöl­lä yh­te­nä tais­te­lu­komp­pa­nia­na. Yh­den tais­te­lu­yk­si­kön ko­ko vaih­te­li pal­jon puo­les­ta­kym­me­nes­tä 20 tai useam­paan. Pie­nem­mät yk­si­köt vai­kut­ta­vat ta­val­li­sem­mil­ta. Va­li­tuil­la kul­jet­ta­jil­la, joil­la oli vaa­dit­tu pä­te­vyys, oli vas­tuu yk­si­kön na­vi­goin­nis­ta osoi­te­tul­le tais­te­lua­lu­eel­le pin­ta­ku­lus­sa kes­ki­mää­rin 6,5 sol­mun no­peu­del­la. Tä­mä no­peus pi­ti moot­to­ri­me­lun pie­nim­mil­lään, vähensi vaa­raa pal­jas­tu­mi­ses­ta va­na­ve­den vuok­si, sääs­ti polt­toai­net­ta ja oli vähemmän stres­saa­vaa mie­his­töl­le kuin pit­kä mat­ka, jo­hon me­ni mon­ta tun­tia. Ame­rik­ka­lai­set am­fi­bio- ja kul­je­tusa­luk­set oli­vat päi­vän­va­los­sa lä­hel­lä ran­taa pur­ka­mas­sa huol­toa ja las­taa­mas­sa haa­voit­tu­nei­ta päi­vän mo­nien taistelujen jäl­keen. Yök­si ne siir­tyi­vät osoi­tet­tui­hin kul­je­tus­ten mää­rä­paik­koi­hin il­ma- su­kel­lus­ve­ne- ja eri­kois­hyök­käys­ten vai­keut­ta­mi­sek­si. Oki­nawal­la japanilaiset tun­nis­ti­vat kol­me aluet­ta saar­ten län­si- ja ete­lä­ran­ni­kol­la, jos­sa he us­koi­vat yö­kul­je­tuk­sia esiin­ty­vän. Yk­si niis­tä oli ma­ta­lan län­si­ran­ni­kon ul­ko­puo­lel­la, pre­fek­tuu­rin pää­kau­pun­gin, Na­han, ja tär­keän sa­ta­man poh­jois­puo­lel­la Se osoit­tau­tui tär­keim­mäk­si, kos­ka se oli he­ti Ha­gus­hi-ran­to­jen ylä­puo­lel­la, lä­hel­lä Yon­ta­nin ja Ka­de­nan len­to­kent­tiä, Okinawan mai­hin­nousun al­ku­pe­räis­tä koh­det­ta. Eri­kois­hyök­käys­ve­neil­le 1 ja 2, joiden ryk­ment­ti oli Ke­ra­ma­saa­ril­la, se mer­kit­si 69 me­ri­pe­nin­kul­man ja noin kym­me­nen ja puo­len tun­nin kier­to­tie­tä, jos ne pa­lai­si­vat eh­ji­nä. Toi­nen etu­kä­teen suun­ni­tel­tu reit­ti Ke­ra­mal­ta vei­si ve­neet pin­ta-alus­ten tais­te­lua­luei­den lä­pi. Ensimmäinen oli suo­raan län­teen Na­has­ta ja etelään Kei­se Shi­mal­ta, nel­jäl­tä pie­nel­tä saa­rel­ta Na­han luo­teis­puo­lel­la. Toi­nen oli Okinawan lou­nais­kär­jen ul­ko­puo­lel­la lä­hel­lä Mi­na­to­gawa-ran­to­ja (ame­rik­ka­lai­sis­sa pa­pe­reis­sa Mi­na­to­ga). Japanilaiset pi­ti­vät si­tä mai­hin­nousun pää­ran­ta­na, mut­ta näil­lä alueil­la ei kah­te­na en­sim­mäi­se­nä yö­nä ha­vait­tu mi­tään kul­je­tus­ten mää­rä­paik­kaa. Lou­nai­so­saa oli käy­tet­ty har­hau­tus­jou­koil­le, joiden oli tar­koi­tus saa­da japanilaiset us­ko­maan, et­tä mai­hin­nousu ta­pah­tui­si siel­lä. Ke­ra­ma Ret­ton reit­tiä käyt­tä­vät hyök­käys­ve­neet jou­tui­vat ku­jan­juok­suun. Par­tiot ja hä­vit­tä­jät sul­ki­vat poh­joi­sen kul­je­tusa­lu­een ete­läi­set si­sään­tu­lo­rei­tit. 56 me­ri­pe­nin­kul­man kak­sin­ker­tai­seen mat­kaan ku­lui noin kahdeksan ja puo­li tun­tia.

Kun ame­rik­ka­lai­set lai­vat huo­mat­tiin, ve­neet jakautuivat 2- 4 ve­neen ryhmiksi, jois­sa ku­kin ve­ne eteni koh­ti määrättyä laivaa. Jos ve­ne eksyi ryhmästään ja kuljettaja me­net­ti tajun suun­nas­ta, häntä ohjeistettiin hyök­kää­mään itsenäisesti koh­ti lähintä vihollislaivaa. Kun vi­hol­li­nen ha­vait­si­si eri­kois­ve­neet, jo­ko niiden hyö­kä­tes­sä tai hy­vän var­tioin­nin an­sios­ta, muiden ve­nei­den oli tär­ke­ää kään­tyä he­ti, kos­ka vi­hol­li­nen oli saa­nut va­roi­tuk­sen. Ihan­ne­ta­pauk­ses­sa ve­neet lä­hes­tyi­si­vät maa­lia mel­kein sa­man­ai­kai­ses­ti eri suun­nis­ta, jot­ta vi­hol­li­nen ei voi­si kes­kit­tää tul­taan yk­sit­täi­seen ve­nee­seen, ja sen häm­men­nys oli­si mah­dol­li­sim­man suu­ri. Käy­tän­nös­sä ve­neet huo­mat­tiin ai­van lii­an hel­pos­ti, ja ne myös liik­kui­vat lii­an hi­taas­ti ha­jal­laan ole­vien lai­vo­jen vä­lis­sä. Par­tioin­ti­mah­dol­li­suuk­sia ei myös­kään ol­lut ei­kä kei­noa koor­di­noi­da hyök­käyk­siä eri suun­nis­ta. Ai­noa var­man me­nes­tyk­sen tae oli äk­ki­näi­nen, kes­ki­tet­ty hyökkäys he­ti, kun vi­hol­lis­lai­va ha­vait­tiin.

Seit­se­män hyök­käys­ryk­ment­tiä si­joi­tet­tiin Okinawan Gun­toon en­nen huh­ti­kuu­ta 1945 5. me­ri­hyök­käys­tu­ki­koh­dan esi­kun­nan alai­suu­teen. En­sim­mäi­set kol­me or­ga­ni­soi­tiin syys­kuus­sa 1944 Yu­ki­nou­ra­joel­la Japanin pää­saa­ril­la. Muut nel­jä pe­rus­tet­tiin lo­ka­kuus­sa. Yk­si­köt kul­je­tet­tiin lai­val­la Ky­us­hul­ta, Japanin ete­läi­sim­mäl­tä pää­saa­rel­ta syys­kuus­sa 1944–hel­mi­kuus­­sa 1945. Japanilaiset ar­vioi­vat to­den­nä­köi­sim­mät mai­hin­nousu­ran­nat; kol­me niis­tä si­jait­si loi­vem­mal­la län­si­ran­ni­kol­la, yk­si kaak­kois­pääs­sä ja yk­si Na­ka­gusu­kun­lah­den loi­val­la itä­ran­nal­la (ame­rik­ka­lai­sil­le myöh. Buck­ner). Ryk­men­tit si­joi­tet­tiin yl­lä­ole­van mu­kai­ses­ti, jot­ta ne oli­si­vat ase­mis­sa hyö­kä­täk­seen mai­hin­nousua­luk­siin näil­lä alueil­la.

Kap­tee­ni Hi­ros­hi Umezawan joh­ta­ma me­ri­ryk­ment­ti nro 1 (Akat­su­kin ryk­ment­ti

”KUN AME­RIK­KA­LAI­SET LAI­VAT HUO­MAT­TIIN, VE­NEET JAKAUTUIVAT 2-4 VE­NEEN RYHMIKSI, JOIS­SA KU­KIN VE­NE ETENI KOH­TI MÄÄRÄTTYÄ LAIVAA. JOS VE­NE EKSYI RYHMÄSTÄÄN JA KULJETTAJA ME­NET­TI TAJUN SUUN­NAS­TA, HÄNTÄ OHJEISTETTIIN HYÖK­KÄÄ­MÄÄN ITSENÄISESTI KOH­TI LÄHINTÄ VIHOLLISLAIVAA.”

nro 16777) si­joi­tet­tiin Za­ma­mi Ji­mal­le, Ke­ra­ma Ret­ton toi­sek­si suu­rim­mal­le saa­rel­le. Yk­sik­kö yrit­ti koo­ta ve­neet ran­kas­sa sa­tees­sa puut­teel­li­sin vä­li­nein. Al­le puo­let ve­neis­tä oli val­mii­na, ei­kä saa­ril­la ol­lut teh­ty pal­jon puo­lus­tus­töi­tä sen jäl­keen, kun 1. me­ri­pa­tal­joo­nan tu­kio­sas­to oli ve­det­ty ta­kai­sin Oki­nawal­le. Ky­ke­ne­mät­tä hyök­kää­mään pääl­lik­kö an­toi käs­kyn tu­ho­ta lo­put ve­neis­tä, min­kä jäl­keen hä­nen mie­hen­sä ve­täy­tyi­vät har­jan­teil­le ja vuo­ril­le. Suu­rin osa ryk­men­tis­tä ja saa­ren pio­nee­rio­sas­tois­ta jo­ko sur­mat­tiin tai te­ki lo­puk­si it­se­mur­han.

Me­ri­ryk­ment­ti nro 2:n (Akat­sa­kin ryk­ment­ti nro 16778) joh­dos­sa oli kap­tee­ni Yos­hi­ko No­da. Suu­rin osa ryk­men­tis­tä oli sijoitettu Aka Ji­mal­le, Ke­ra­ma Ret­ton kol­man­nek­si suu­rim­mal­le saa­rel­le. Tek­nis­ten on­gel­mien ja pom­mi­tus­ten hai­ta­tes­sa ryk­ment­ti ei pys­ty­nyt käyt­tä­mään vii­mei­siä vau­rioi­tu­mat­to­mia ve­nei­tään. 1. komp­pa­nia todella hyökkäsi nel­jäl­lä ve­neel­lä ja väit­ti upot­ta­neen­sa kak­si vihollislaivaa ja vau­rioit­ta­neen­sa kah­ta. Ryk­men­tin pää­osa ve­täy­tyi Akan kor­keim­mal­le alu­eel­le ja py­syi siel­lä so­dan lop­puun as­ti.

Kap­tee­ni Yos­hit­su­gu Aka­mat­sun joh­ta­ma me­ri­ryk­ment­ti nro 3 (Abut­su­kin ryk­ment­ti nro 16779) oli sijoitettu To­kas­hi­ki Ji­mal­le, Ke­ra­ma Ret­ton suu­rim­mal­le saa­rel­le. Ryk­ment­ti oli toi­min­ta­ky­kyi­nen, vaik­ka suu­rin

osa 3. me­ri­pa­tal­joo­nas­ta oli mat­kan­nut Oki­nawal­le hel­mi­kuus­sa. Kun pommitus al­koi 23. maa­lis­kuu­ta, ti­lan­ne huo­no­ni jyr­käs­ti, kos­ka ryk­men­tin vai­ku­tus vi­hol­li­seen oli vä­häi­nen, kun Ke­ra­ma Ret­toa juu­ri val­lat­tiin. An­net­tiin käs­ky eva­kuoi­da Ito­ma­nil­le lä­hel­le Okinawan ete­lä­kär­keä ryk­men­tin ve­neil­lä. Aa­mun­koit­tees­sa 26. maa­lis­kuu­ta oli sel­vää, et­tä ve­nei­den oli mah­do­ton pääs­tä ame­rik­ka­lais­ten lai­vas­ton lä­pi. Useim­mat ve­neet oli pol­tet­tu, ja ame­rik­ka­lais­jou­kot aloit­ti­vat mai­hin­nousun 27. maa­lis­kuu­ta. He tais­te­li­vat kuin jal­ka­vä­ki; suu­rin osa ryk­men­tis­tä oli tu­hot­tu tai teh­nyt öi­sen banzai-hyök­käyk­sen ame­rik­ka­lai­sia vas­taan.

Ke­ra­ma Ret­tos­sa oli tu­hot­tu tai kaa­pat­tu yli 250 ve­net­tä, noin puo­let kai­kis­ta Oki­nawa Gun­ton it­se­mur­ha­ve­neis­tä. Mi­kään niis­tä ei it­se asias­sa ol­lut käyt­tö­kel­poi­nen tais­te­lu­ti­lan­tees­sa.

26. me­ri­ryk­ment­ti (Akat­su­kin ryk­ment­ti nro 19765) oli alun pe­rin sijoitettu To­kas­hi­ki Ji­mal­le, mut­ta se siir­ret­tiin pian Ito­ma­niin Oki­nawal­la. Kap­tee­ni Mut­suo Adac­hin ko­men­ta­ma yk­sik­kö val­mis­te­li ve­neen­sä ame­rik­ka­lais­ten pää­mai­hin­nousun 1. huh­ti­kuu­ta jäl­keen. Huh­ti­kuun 9. päi­vän vas­tai­se­na yö­nä ko­ko ryk­men­tin käs­ket­tiin jat­kaa poh­joi­seen ja hyö­kä­tä kul­je­tusa­luk­sia vas­taan. Puo­lus­tus­a­se­mien ja­pa­ni­lais­jou­kot il­moit­ti­vat 20 ame­rik­ka­lai­sa­luk­sen tu­hou­tu­neen tai vau­rioi­tu­neen. Vain muu­ta­ma ve­ne pa­la­si. Mo­net tu­hou­tui­vat yrit­täes­sään hi­vut­tau­tua ame­rik­ka­lais­ten par­tio­ve­nei­den lo­mit­se, ja ame­rik­ka­lais­ten ra­por­tit ker­to­vat, et­tä vain yk­si hä­vit­tä­jä, USS ”Char­les J. Bad­ger” tu­hot­tiin it­se­mur­ha­ve­neel­lä 9. huh­ti­kuu­ta. Ra­por­toi­dut pa­la­vat ve­neet oli­vat to­den­nä­köi­ses­ti it­se­mur­ha­ve­nei­tä. Huh­ti­kuun 14. ja 20. päi­vien vas­tai­si­na öi­nä teh­tiin usei­ta hyök­käyk­siä, jois­sa väi­tet­tiin upo­te­tun seit­se­män ame­rik­ka­lais­ta alus­ta ja vau­rioi­te­tun nel­jää. Ai­nut­ta­kaan ame­rik­ka­lai­sa­lus­ta ei ra­por­toi­tu upo­te­tuk­si tai vau­rioi­tu­neek­si ve­ne­hyök­käyk­sis­sä näi­nä päi­vi­nä. Ryk­men­tin har­vat eloon­jää­neet otet­tiin vas­taan 32. jal­ka­vä­ki­ryk­ment­tiin ja kuo­li­vat ke­sä­kuus­sa Mae­sa­to­vuo­ren ta­kai­sin­val­taus­yri­tyk­ses­sä.

Me­ri­ryk­ment­ti nro 27 (Akat­su­kin ryk­ment­ti nro 19766) oli sijoitettu Yo­na­ba­ru Tow­niin Na­ka­gusu­kun ete­lä­puo­lel­la. Ryk­ment­ti te­ki joi­ta­kin hyök­käyk­siä 25. huh­ti­kuu­ta vas­tai­se­na yö­nä ja vain 15 ve­neel­lä. Useim­mat me­ne­tet­tiin, mut­ta yh­den hä­vit­tä­jän väi­tet­tiin upon­neen. Si­nä päi­vän ei ra­por­toi­tu upo­te­tuk­si tai vau­rioi­tu­neek­si yh­tään alus­ta. Ryk­men­tin 1. komp­pa­nia me­net­ti 14 ve­net­tä 27. huh­ti­kuu­ta, ja al­le puo­let niis­tä ky­ke­ni hi­vut­tau­tu­maan ame­rik­ka­lais­par­tioi­den ohi. Ne väit­ti­vät jo­ka ta­pauk­ses­sa upot­ta­neen­sa yh­den hä­vit­tä­jän ja yh­den kul­je­tusa­luk­sen. Yk­si hä­vit­tä­jä, USS ”Hutc­hins” (DD- 476) todella vau­rioi­tui si­nä yö­nä. Maalla japanilaiset yrit­ti­vät suur­ta vas­ta­hyök­käys­tä 3. tou­ko­kuu­ta. He ra­por­toi­vat vas­ta­mai­hin­nousun yri­tyk­ses­tä ame­rik­ka­lais­ten alu­een ta­kao­sas­sa mo­lem­mil­la ran­ni­koil­la. Me­ri­ryk­ment­ti nro 27 ja pio­nee­ri­ryk­ment­ti nro 23 sai­vat teh­tä­vän itä­ran­ni­kol­la. Kak­si­kym­men­tä ve­net­tä hyökkäsi kul­je­tusa­lu­eel­le. Ne väit­ti­vät upot­ta­neen­sa yh­den hä­vit­tä­jän, kol­me

mai­hin­nousua­lus­ta ja kol­me kul­je­tusa­lus­ta. Yh­tään ame­rik­ka­lai­sa­lus­ta ei ra­por­toi­tu upo­te­tuk­si tai vau­rioi­te­tuk­si. Se­kä 27. et­tä 28. me­ri­ryk­men­tin pääl­li­köt me­ne­tet­tiin 17. tou­ko­kuu­ta, ja komp­pa­nian­pääl­lik­kö ryh­tyi pääl­li­kök­si jäl­jel­lä ole­val­le Mat­su­mo­ton ryk­men­tik­si or­ga­ni­soi­dul­le vah­vuu­del­le. He ve­täy­tyi­vät Chi­ne­nin nie­mel­le. Lo­put ryk­men­tis­tä tais­te­li sis­sei­nä, kun­nes he oli­vat pois­sa ke­sä­kuus­sa.

Me­ri­ryk­ment­ti nro 28 (nro 19767) oli alun pe­rin jaet­tu Na­han ja kaak­kois­ran­ni­kon Mi­na­to­gawan alem­man län­si­ran­ni­kon kes­ken. Si­tä ko­men­si kap­tee­ni Tos­hio Hon­ma. Tu­ki­koh­dan en­sim­mäi­sel­lä ja toi­sel­la komp­pa­nial­la oli suu­ria ongelmia niin vah­vuu­den kuin ve­nei­den me­ne­tyk­sen vuok­si. Tapahtui on­net­to­muus sy­vyys­pom­min rä­jäh­täes­sä, kun si­tä val­mis­tel­tiin hyökkäykseen ame­rik­ka­lais­ten pom­mi­tus­vah­vuut­ta vas­taan. Rä­jäh­dys iden­ti­fioi yk­si­kön, pai­kal­lis­tuk­sen ja hen­kiin­jää­nei­den osoit­teet; kak­si ky­lää län­si­ran­ni­kol­la Na­han ala­puo­lel­la. Kak­si ryh­mää hyökkäsi vih­doin 27. huh­ti­kuu­ta ame­rik­ka­lai­sia lai­vo­ja vas­taan, mut­ta yk­si­kään ei pa­lan­nut ra­por­toi­maan tu­lok­ses­ta. Yk­si­kään ame­rik­ka­lais­lai­va ei va­hin­goit­tu­nut si­nä yö­nä. Ryk­ment­ti tu­ki 3. tou­ko­kuu­ta huo­nos­ti päät­ty­nyt­tä vas­ta­hyök­käys­tä 26. lai­vain­si­nöö­ri­ryk­men­tin yrit­täes­sä vas­ta­hyök­käys­tä län­si­ran­ni­kol­la. En­nen tou­ko­kuu­ta lä­he­tet­tiin kak­si li­sä­hyök­käys­tä, mut­ta jäl­leen yk­si­kään ve­ne ei pa­lan­nut. Viimeinen ra­por­toi­tu ame­rik­ka­lais­lai­va, jo­ka vau­rioi­tui it­se­mur­ha­ve­neen hyök­käyk­ses­sä oli rah­ti­lai­va USS ”Ca­ri­na” (AK-75) 3. tou­ko­kuu­ta. Ke­sä­kuus­sa hen­gis­sä oli vain muu­ta­ma so­ti­las, ja so­ti­laat siir­ret­tiin ryk­ment­ti nro 44:ään. En­nen kuu­kau­den päät­ty­mis­tä useim­mat oli­vat kuol­leet.

Yk­si 29. me­ri­ryk­men­tin (Akuts­kin ryk­ment­ti nro 19768) 1. ja 2. komp­pa­ni­aa kul­jet­ta­nut alus up­po­si mat­kal­la Oki­nawal­le, mut­ta useim­mat yk­si­köt pää­si­vät mai­hin Oki­nawal­la. Kap­tee­ni Hi­sa­no­ri Ya­ma­mo­ton (ei su­kua ami­raa­lil­le) joh­ta­ma ryk­men­tin esi­kun­ta ja suu­rin osa me­kaa­ni­ses­ta avus­ta oh­jat­tiin mai­hin Ama­mi- Os­hi­mas­sa Oki­nawal­ta poh­joi­seen. Ne py­syi­vät siel­lä so­dan lop­puun. Mo­lem­mat komp­pa­niat, 1. ja 2., si­joi­tet­tiin Cha­tam­lit­tin lä­hel­le mai­hin­nousu­ran­to­jen ete­lä­puo­lel­le 26. me­ri­ryk­men­tin alai­suu­teen. Nämä kak­si komp­pa­ni­aa lähtivät en­sim­mäi­si­nä hyökkäykseen Ke­ra­ma Ret­ton mai­hin­nousu­jouk­ko­ja vas­taan var­hain maa­lis­kuun 30. päi­vän aa­mu­na. Suu­rin osa tu­hot­tiin, jos­kin sel­viy­ty­neet il­moit­ti­vat, et­tä kuusi hävittäjää ja kol­me kul­je­tusa­lus­ta oli upo­tet­tu. Si­nä päi­vä­nä ei ra­por­toi­tu upo­te­tuk­si tai vau­rioi­tu­neek­si yh­tään ame­rik­ka­lai­sa­lus­ta. Jou­kot löy­si­vät mai­hin­nousun jäl­keen tu­hot­tu­ja it­se­mur­ha­ve­nei­tä ja pie­niä aluk­sia, jot­ka kuu­lui­vat to­den­nä­köi­ses­ti 1. ja 2. komp­pa­nial­le. Har­vat jäl­jel­lä ole­vat ve­neet ja jou­kot siir­ret­tiin lai­vain­si­nöö­ri­ryk­ment­tiin tu­ke­maan ryk­men­tin vas­ta­hyök­käys­tä län­si­ran­nal­la. Epä­on­nis­tu­neet eloon­jää­neet kuo­li­vat tais­tel­les­saan 266. lai­vain­si­nöö­ri­pa­tal­joo­nas­sa ke­sä­kuus­sa.

Ve­neet pii­lo­tet­tiin luo­liin ja pei­tet­tiin naa­mioin­ti­ver­koil­la ja mo­nen­lai­sel­la kuk­ki­val­la kas­vil­li­suu­del­la.

Ame­rik­ka­lai­sil­le il­moi­tet­tiin it­se­mur­ha­hyök­käys­ten mah­dol­li­suu­des­ta, kun ve­nei­tä oli käy­tet­ty Fi­lip­pii­neil­lä ja nii­tä

oli ha­vait­tu il­ma­ku­vis­ta. Task Force 51:n jou­kot oli­vat val­mis­tau­tu­neet koh­taa­maan it­se­mur­ha­kan­di­daat­te­ja ja näi­den ve­nei­tä. Sa­lai­nen vies­ti lä­he­tet­tiin jou­koil­le 28. tou­ko­kuu­ta. Lai­voil­le ase­tet­tiin yöl­lä tä­hys­tä­jiä. Ko­ne­ki­vää­rit, 20 ja 40 mm il­ma­tor­jun­ta ja va­lon­heit­ti­met oli mie­hi­tet­ty vuo­ro­kau­den ym­pä­ri. Va­ro­vai­suus oli tar­peen, jot­tei pin­ta­maa­le­ja tu­li­tet­tai­si ki­vää­rein, kun lä­his­töl­lä koh­dat­tiin ei-vi­ha­mie­li­nen alus. Ki­vää­rein ja Brow­ning-pi­ka­ki­vää­rein aseis­te­tut mie­het oli­vat hä­ly­tys­val­miu­des­sa. Sen­ai­kai­set tut­kat ei­vät yleen­sä pys­ty­neet ha­vait­se­maan pie­niä ve­nei­tä. Ne oli tar­koi­tet­tu len­to­ko­nei­den ja suu­rien pin­taa­lus­ten ha­vait­se­mi­seen. Ve­neet oli­vat ve­des­sä ma­ta­lia, ei­kä niiden moot­to­ri­ään­tä ol­lut helppo ha­vai­ta. Kai­ku­luo­tain pys­tyi sil­loin täl­löin ha­vait­se­maan moot­to­ri­ää­niä. Lai­vo­ja va­roi­tet­tiin usein, jos kai­ku­luo­tain kuu­li no­pean moot­to­rin ää­nen, jo­ka va­roit­ti lä­hes­ty­vän it­se­mur­ha­ve­neen mah­dol­li­suu­des­ta. Pa­ras kei­no tor­jua it­se­mur­ha­ve­nei­tä oli aset­taa par­tiot kul­je­tusa­lu­een ym­pä­ril­le. Ku­ka ta­han­sa mis­sä ta­han­sa saat­toi ”na­pa­ta kär­pä­siä”. Se kos­ki hä­vit­tä­jien saat­ta­jia, par­tio­tor­pe­do­ve­nei­tä, tais­te­lusu­kel­ta­jia, mii­nan­rai­vaa­jia, mai­hin­nousua­luk­sia LSM(R) ja LCI (ra­ke­tin­heit­ti­mil­lä va­rus­tet­tu­ja ja jal­ka­väen). Näi­den pien­ten ve­nei­den liik­ku­vuus ja tu­li­voi­ma riit­ti­vät hyök­käyk­siin vi­hol­lis­ta vas­taan. Huh­ti­kuun 9. päi­väs­tä al­kaen yk­si ris­tei­li­jä ja kak­si hävittäjää pi­ti Na­han sa­ta­man ve­det jat­ku­vas­ti va­lais­tu­na kirk­kail­la va­lon­heit­ti­mil­lä, jot­ta hyök­käys­tä yrit­tä­vät itsemurhaveneet ha­vait­tai­siin.

Lä­hes 700 it­se­mur­ha­ve­net­tä oli sijoitettu Oki­nawa Gun­toon ope­raa­tioi­ta var­ten, ja nii­tä tu­ki n. 7000 so­ti­las­ta. Ne onnistuivat upottamaan yh­den aluk­sen, vau­rioit­ta­maan viit­tä ja ai­heut­ta­maan 29 isom­paa vau­rio­ta. Kak­si sy­vyys­pom­mia nos­ti 2924-ton­nis­ta Fletc­her-luo­kan hä­vit­tä­jä USS ”Hutc­hin­sia” tois­ta metriä, yk­si moot­to­ri ja mas­to tu­hou­tui­vat, mie­his­töä len­si ku­moon, mut­ta ku­kaan ei kuol­lut. Kor­jaus­työt ar­vioi­tiin lii­an kal­liik­si, ja lai­va jäi so­dan jäl­keen hy­lyk­si.

Näis­sä hyö­dyt­tö­mis­sä hyök­käyk­sis­sä kuo­li noin 2-300 ve­nei­den kul­jet­ta­jaa. Kun mo­net kul­jet­ta­jat ja tu­ki­koh­dan yli 6000 so­ti­las­ta heit­ti­vät näin hen­ken­sä jal­ka­väen re­ser­vi­nä, se oli re­surs­sien ja mies­ten heit­tä­mis­tä huk­kaan. Jos nämä 7000 so­ti­las­ta oli­si or­ga­ni­soi­tu ja kou­lu­tet­tu jal­ka­väenpri­kaa­tik­si, Okinawan mai­hin­nousu oli­si tul­lut ame­rik­ka­lai­sil­le pal­jon kal­liim­mak­si.

Pie­ni mää­rä ve­nei­tä kaa­pat­tiin Ke­ra­ma Ret­tos­sa ja kul­je­tet­tiin Ha­vai­jil­le tut­kit­ta­vak­si. Jo­ku­nen kun­nos­tet­tiin, ja USA:N me­ri­voi­mat käyt­ti nii­tä lai­va­ve­nei­nä. Yk­si niis­tä, jo­ka pal­ve­li USS ”Laf­feyn” (SS-724) kap­tee­nin ve­nee­nä, upo­tet­tiin huo­li­mat­to­muu­des­ta Seatt­len sa­ta­mas­sa ja on to­den­nä­köi­ses­ti sen poh­jas­sa vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä. Täy­del­li­ses­ti res­tau­roi­tu IJN Shi­nyo-ve­ne on näh­tä­vil­lä USS ”Mas­sac­husett­sil­la” (BB59) Falls Ri­ve­ris­sä, Mas­sac­husett­sis­sa. Pa­rin muun il­moi­te­taan olevan myös Yh­dys­val­lois­sa, mut­ta artikkelin kirjoittaja ei ole on­nis­tu­nut löy­tä­mään nii­tä.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.