Historian onnistunein torpedosarja
Kun toinen maailmansota laajeni Tyynellemerelle joulukuussa 1941, Japanilla oli uudenaikainen sukellusvenelaivasto, johon kuului 60 yksikköä; enemmän kuin Saksalla sodan syttyessä 1939. Niistä 47 oli suurempia pitkän matkan sukellusveneitä. Yhdessätoista niistä oli vesitiiviit hangaarit vesilentokoneille, ja viisi pystyi kuljettamaan minisukellusvenettä. Useimpien huippunopeus pinta-ajossa oli suurempi kuin minkään muun valtion sukellusveneillä. Lisäksi japanilaisissa sukellusveneissä oli yleensä sodan paras aseistus, happi-kerosiiniseoksella kulkeva 53 cm Tyyppi 95 -torpedo.
Japanin sukellusvenease ennen sotaa oli, samoin kuin muiden suurvaltojen laivastojen, suunnattu ensisijaisesti taistelemaan vihollisen sotalaivoja vastaan. Sitä ajateltiin välineeksi suuren, taistelulaivojen välisen ratkaisutaistelun valmistelussa. Kun sota kehittyi suuntaan, joka ei tarjonnut tällaisia kohteita, japanilaiset siirtyivät muita paljon hitaammin hyökkäämään vihollisen meriyhteyksiä vastaan upottamalla kauppalaivoja. Japanin keskittyminen sukellusvenesotaan sota- aluksia vastaan koki kuitenkin lyhyen, muutaman kuukauden kukoistuskauden syksyllä 1942 maineikkaan Guadalcanalin saaren vesillä. Tämä artikkeli kertoo näiden sukellusveneoperaatioiden näyttävimmästä jaksosta.
Japanilaiset yrittivät aina USA:N merijalkaväen maihinnoususta Guadalcanalille 7. elokuuta 1942 lähtien parhaansa mukaan estää heitä saamasta vahvistuksia. Se johti sarjaan kiivaita meri- ja ilmataisteluja saaren vesillä viidakkosodan raivotessa samanaikaisesti itse saarella. Japanilaisten suunnitelmiin kuului myös lähettää sukellusveneitä Guadalcanalia ympäröivälle merialueelle. Siellä oli useita amerikkalaisia tukialusyksiköitä, jotka osallistuivat taisteluihin saaresta ja saattoivat osoittautua oiviksi maaleiksi sukellusveneiden torpedoille. Japanilaisten sukellusveneiden akilleenkantapäät olivat puuttuva tutka ja rajallinen suurin mahdollinen sukellussyvyys – ei mielellään yli 100 m – mutta ensimmäinen menestys tuli silti pian, kun sukellusvene I-26 onnistui 31. elokuuta osumaan torpedolla tukialus Saratogan keskilaivaan. Sen korjaamiseen meni kriittisiä kuukausia, ja vielä kauemmin kesti, ennen kuin Saratoga, joka oli nyt saanut osuman torpedosta toisen kerran sodan aikana, palasi palvelukäyttöön uusituissa ilmavoimissa.
Mutta pahempaa oli luvassa. Kuuden kuljetusaluksen saattue oli 14. syyskuuta matkalla tuomaan vahvistuksia Guadalcanalille. Amerikkalaiset olivat erottaneet tämän elintärkeän kuljetuksen suojaksi kaksi kahden lentotukialuksen, Waspin ja Hornetin, ympärille koottua tukialusosastoa.
I-19 oli yksi Japanin laivaston suurista, uudenaikaisista ja nopeista valtamerisukellusveneistä, suurempi kuin amerikkalaiset vastineensa. Sillä oli lisäksi oma vesitaso vesitiiviissä hangaarissa. I-19 oli ollut mukana sodan ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin se oli partioinut Oahun pohjoispuolella ja jatkanut sitten USA:N länsirannikolle missä se oli mm. upottanut vihollisten rahtilaivan ja nostattanut lähes paniikkia alueella. I-19: n päällikkönä oli heinäkuusta 1942 toiminut komentajakapteeni Takakazu Kinashi.
Se partioi 15. syyskuuta Guadalcanalin kaakkoispuolella, mitä kautta saarelle olisi japanilaisten saamien tietojen mukaan tulossa saattue. Sen voi odottaa olevan vahvasti suojattu. Varhain iltapäivällä I-19 oli onnistunut niin taidolla kuin onnellakin pääsemään lähes täydelliseen ampumaasemaan kohti amerikkalaista saattuetta, jonka tärkein yksikkö oli lentotukialus Wasp. Se oli juuri tehnyt jyrkän käännöksen. Lentotukialuksen oli lähettääkseen lentokoneet ilmaan käännyttävä vastatuuleen, ja jos siihen tarvittiin jyrkkä kurssinmuutos, koko hävittäjäsuojan oli ryhmityttävä uudelleen täydessä vauhdissa. Se puolestaan esti käyttämästä hävittäjien kaikuluotaimia ja tarjosi kultaisen tilaisuuden vihollisen sukellusveneille. I-19 oli saanut tilaisuutensa. Noin merinpeninkulman päässä, kauniisti näkyvillä periskoopissa, I-19: n komentaja oli havainnut toisenkin laivueen. Hän pystyi erottamaan sekä lentotukialuksen siluetin että toisen suuren, uhkaavan aluksen, jossa oli kaksi savupiippua lähekkäin ja kolme suurta, tasaista tykkitornia. Matalat hävittäjät näyttivät pieniltä ja mitättömiltä suurten alusten rinnalla yrittäessään saavuttaa nopeasti uudet paikkansa amerikkalaisten muodostelmassa, joka oli juuri muuttanut kurssin vastatuuleen.
Komentajakapteeni Kinashi päätti ampua kaikki käytettävissä olevat torpedot – kuusi kappaletta – kohti tärkeintä kohdetta, lähinnä olevaa lentotukialusta. Uusi periskooppihavainto kertoi, että maali piti yhä suoraa kurssia – ei mitään siksakliikkeitä pilaamassa laukaisua. Etäisyyttä oli vain kilometrin verran – se oli ihanteellinen ampumaetäisyys. Kun kohteen kurssi, nopeus ja etäisyys tiedettiin, oli helppo laskea piste, jota kohti torpedot oli laukaistava ennakoiden, jotta ne osuisivat maaliin. Kun torpedojen suuntakoneisto oli saanut viimeisen säätönsä, aluksen komentaja komensi tulta.
Kaikki torpedot laukaistiin alle 30 sekunnissa, ja ne kiitivät lähes 50 solmun nopeudella kohti maalia. Kaksi niistä osui Waspin keulaosan oikealle sivulle, yhdellä oli syvyysvakausongelmia ja se nousi pintaan ja sukelsi sitten uudelleen ja osui Waspiin vähän komentosillan etupuolelle. Yksi torpedo meni hivenen maalin keulan ohi ja kulki hävittäjä Lansdownen alta.
Toistaiseksi puolet I-19: n torpedoista oli osunut ja aiheuttanut kuolettavia vaurioita yhdelle amerikkalaislaivaston harvoista jäljellä olevista lentotukialuksista. Kolme muuta torpedoa jatkoi hellittämättä kohti toista amerikkalaisosastoa ja saavutti sen muutamassa minuutissa (tämän torpedon kantomatka oli meripeninkulman verran nopeudensäädöstä riippuen). Äkkiä veteen ilmestyneet torpedovanat yllättivät toisen laivueen alukset täysin – siellä ei ollut kuultu varoituksia, että nyt palava Wasp oli torpedoitu.
Hävittäjä O'brien oli juuri saavuttanut lähes täyden nopeuden ottaakseen uuden
asemansa suojamuodostelmassa, kun yksi I-19: n torpedoista osui siihen. Osuma tuli sattuman kautta aivan hävittäjän keulan etuosaan – metri lisää, ja torpedo olisi mennyt ohi. O'brienin keula räjähti kappaleiksi vesiräiskeiden, vaahdon ja savupilvien keskellä. Koko alus värisi ja tärisi räjähdyksen voimasta ”kuin terrierin ravistelema rotta”. Sen etummainen vesisulku säilyi kuin ihmeen kautta ehjänä, yksikään ammusvarasto ei räjähtänyt eikä ainutkaan mies laivalla saanut surmaansa.
Taistelulaiva North Carolina ja lentotukialus Hornet saivat samaan aikaan varoituksen lähestyvistä torpedoista. Hornet ehti kääntyä ja siten välttää osumavaaran. Paljon suuremman ja hitaamman taistelulaivan laita oli huonommin. North Carolinaan osui syvällä kulkeva torpedo keulan toisen tykkitornin kohdalle. Sen kylkeen räjähti ”niin iso aukko, että kuorma- auto olisi mahtunut kulkemaan siitä”, tykkitornin laakerointi vaurioitui niin, ettei tornia voinut kääntää, ja lataustilassa syttyi pieni tulipalo. Tykkitornin ammusvarasto täyttyi pian vedellä.
Wasp ei ollut pelastettavissa – torpedot olivat sytyttäneet kiivaita tulipaloja ja ravistelleet runkoa niin, että niin polttoainekuin vesi- ja sammutusvaahtoletkut olivat poikki. Alus jätettiin vain muutaman tunnin tuloksettoman palontorjunnan jälkeen, ja sen omat ammukset räjäyttivät sen. O'brien pääsi omilla koneilla lähimpään satamaan korjattavaksi alustavasti. Kun se lähes kuukausi myöhemmin oli matkalla kohti USA:N länsirannikkoa, sen runko alkoi murtua suhteellisen vaatimattomassa merenkäynnissä. Torpedo oli vaurioittanut runkoa paljon pahemmin kuin oli uskottu. O’brien upposi pian miehistön pelastamisen jälkeen. North Carolina oli lähetettävä Pearl Harboriin korjattavaksi, ja se oli poissa sodasta monen tärkeän kuukauden ajan.
I-19: n torpedosarja oli ehkä historian menestyksekkäin. Kuudesta torpedosta viisi osui eri kohteisiin ja upotti lentotukialus Waspin (amerikkalaisten laivastolla oli tämän jälkeen Tyynellämerellä jäljellä vain yksi taistelukykyinen lentotukialus), eliminoi hävittäjä O'brienin ( jossa oli lisävarusteena ilmatorjuntatykkejä) ja pakotti taistelulaiva North Carolinan korjattavaksi sodan kriittisimpiin kuuluneiden kuukausien ajaksi (alueen käytettävien taistelulaivojen määrä supistui siten kolmesta kahdeksi).
I-19 jatkoi uraansa useilla onnistuneilla operaatioilla. Se upotti useita kuljetus-
aluksia, ja sen vesilentokone teki onnistuneen tiedustelulennon Pearl Harborin yli 17. marraskuuta 1943. Mutta vain viikko sen jälkeen I-19: n yllätti amerikkalainen hävittäjä Radford Tarawan atollin länsipuolella ja upotti sen miehistö mukanaan. Komentajakapteeni Takakazu Kinashi – joka ylennettiin marraskuussa 1942 komentajaksi – ei tuolloin enää ollut aluksen päällikkö. Hän kaatui myöhemmin sodassa ja ylennettiin kuolemansa jälkeen kontra- amiraaliksi, kuten Japanin laivaston tapa oli.
Japanin sukellusvenesota jatkui, mutta menestys jäi vaatimattomaksi. Saman I-26: n, joka oli vaurioittanut Saratogaa, onnistui marraskuussa 1942 saada osuma ilmatorjuntaristeilijä Juneau: hon, joka vetäytyi parhaillaan Guadalcanalin meritais- telusta 13.–14. marraskuuta 1942. Torpedo räjäytti risteilijän ammusvarastot. Juneau katosi valtavaan räjähdyspilveen ja upposi. Vain muutama miehistön jäsen pelastettiin, paljolti amerikkalaisten pelastusoperaation aloittamiskömpelyyksien vuoksi. Tästä useiden upotusten ajanjaksosta huolimatta japanilaisia sukellusveneitä käytettiin myöhemmin enemmän kuljetusaluksina eristyneiden saaritukikohtien huoltamiseksi kuin operaatioihin vihollisaluksia vastaan. Japanilaissukellusveneiden myöhemmät onnistumiset suuria taistelualuksia vastaan jäivät siksi harvalukuisiksi. Niitä olivat oikeastaan vain saattuetukialus Liscome Bay ja – sodan loppuvaiheessa – raskas risteilijä Indianapolis. Sukellusveneet tekivät myös joitakin merkityksettömiä operaatiota USA:N länsirannikolle öljynjalostamoon, linnoitukseen ja majakkatorniin (kanadalainen). Ennen sodan loppua elokuussa 1945 suunniteltiin myös ilmaiskua Panaman kanavaan; sen suorittaisivat sukellusveneiden vesilentokoneet.
Syyskuun 15. päivä vuonna 1942 jäi japanilaisten sukellusveneaseen komeimmaksi!
”TÄSTÄ USEIDEN UPOTUSTEN AJANJAKSOSTA HUOLIMATTA JAPANILAISIA SUKELLUSVENEITÄ KÄYTETTIIN MYÖHEMMIN ENEMMÄN KULJETUSALUKSINA ERISTYNEIDEN SAARITUKIKOHTIEN HUOLTAMISEKSI KUIN OPERAATIOIHIN VIHOLLISALUKSIA VASTAAN. JAPANILAISSUKELLUSVENEIDEN MYÖHEMMÄT ONNISTUMISET SUURIA TAISTELUALUKSIA VASTAAN JÄIVÄT SIKSI HARVALUKUISIKSI.”