An­glo­sak­sien maa­il­man pi­meä puo­li

Köy­hien ta­lon­poi­kien elä­mä oli kau­ka­na idyl­li­ses­tä, Ry­an La­vel­le ker­too.

Viikingit Lahtevat Lanteen - - Sisältö -

Mi­ten pal­jon Pe­ter Jack­son ja J. R. R. Tol­kien ovat vai­kut­ta­neet ku­vaam­me an­glo­sak­sien Englan­nis­ta? Uusi­see­lan­ti­lai­sen elo­ku­vaoh­jaa­jan uusin klas­si­seen nuor­ten fan­ta­sia­ro­maa­niin Ho­bit­ti, eli Sin­ne ja ta­kai­sin, pe­rus­tu­va tri­lo­gia on lu­mon­nut ylei­sön­sä niin Bil­bo Rep­pu­lin viih­tyi­säl­lä maa­il­mal­la kuin niil­lä seik­kai­luil­la, joi­den vuok­si hän läh­tee siel­tä. Bil­bon ho­bit­ti­ko­lo ja vih­reä, ko­toi­sa seu­tu, jol­la se on – Kon­tu – ovat jyrk­kä vas­ta­koh­ta seik­kai­luun vie­vän mat­kan vaa­roi­hin.

Ho­bi­tit, jot­ka asui­vat Kes­ki-maan lep­poi­sas­sa kol­kas­sa (jo­ta on sit­ten puo­lus­tet­ta­va kir­jan Ta­ru sor­mus­ten her­ras­ta pa­huut­ta vas­taan), oli­vat Tol­kie­nin mu­kaan tyy­pil­lis­ten englan­ti­lais­ten pe­ri­ku­via. Bil­bo Rep­pu­li ku­va­taan seik­kai­lun­ha­lui­sek­si, mut­tei lii­an seik­kai­lun­ha­lui­sek­si, ko­din mu­ka­vuuk­sia ra­kas­ta­vak­si, jo­ka pys­tyy ot­ta­maan par­haat puo­let ir­ti epä­mu­ka­vis­ta­kin olo­suh­teis­ta, lan­nis­tu­mat­to­mak­si, kek­se­li­ääk­si ja lop­puun as­ti lo­jaa­lik­si omil­leen.

Maailma, jos­sa ho­bit­ti ja hä­nen seu­raa­jan­sa liik­kui­vat, oli tu­los­ta Tol­kie­nin kat­ta­vas­ta pe­reh­ty­nei­syy­des­tä ja rak­kau­des­ta an­glo­sak­si­seen kult­tuu­riin. Ox­for­din yli­opis­ton mui­nai­senglan­nin pro­fes­so­ri loi fan­ta­sia­maa­il­man­sa Kes­ki-maa eep­pi­sen Beowulf- ru­non skan­di­naa­vis­ten myyt­tien poh­jal­ta. Sa­mal­la lu­ki­ja saa seu­ra­ta, mi­ten Bil­bo jät­tää taak­seen tä­män viih­tyi­sän maa­il­man, jo­ka muis­tut­taa eni­ten englan­ti­lais­ta maa­seu­tua – jos­sa on an­glo­sak­si­set ni­met ja men­nei­syys, jo­ka muis­tut­taa it­se­ään jat­ku­vas­ti ny­ky­het­kes­sä ja jol­la on mo­nia yh­ty­mä­koh­tia an­glo­sak­sien Englan­tiin.

Kon­tu ei tie­ten­kään ol­lut lain­kaan sel­lai­nen kuin an­glo­sak­sien Englan­ti. Mo­nien mie­les­tä maa kuu­lui Tol­kie­nin omaan ai­kaan ja oli iloi­nen se­koi­tus vik­to­ri­aa­nis­ta ja ed­var­di­aa­nis­ta, lä­hei­sem­pää su­kua 1900-lu­vul­le kuin 1000-lu­vul­le.

Mut­ta sa­mal­la Tol­kie­nin Kon­nul­la – ai­van ku­ten hä­nen Englan­nil­laan­kin – oli juu­ret sy­väl­lä maa­seu­dul­la. Se pu­hut­te­li brit­ti­läi­siä ja ame­rik­ka­lai­sia lu­ki­joi­ta 1930-lu­vun alus­sa, ja kieh­too yhä ih­mi­siä kaik­kial­la maa­il­mas­sa, ei vain nuo­ria, joi­ta Tol­kie­nin kus­tan­ta­ja aluk­si pi­ti hä­nen odo­tet­ta­va­na lu­ki­ja­kun­ta­naan.

Fan­t­asiat idyl­li­sel­tä maa­seu­tuai­ka­kau­del­ta, jot­ka saa­vat ai­hei­ta ka­do­te­tus­ta kes­kiai­kai­ses­ta men­nei­syy­des­tä jät­tä­vät yhä jäl­kiä esi­mer­kik­si kä­si­tyk­siin esi­teol­li­ses­ta Iso-bri­tan­nias­ta sel­lai­se­na kuin Lon­toon olym­pia­lais­ten ava­jai­set sen esit­ti­vät vuon­na 2012. Sel­lai­set

”Mil­loin an­glo­sak­se­ja ku­va­taan po­pu­la­ri­soi­dus­sa yh­tey­des­sä, hei­dät esi­te­tään usein ho­bit­tien kal­tai­si­na idea­li­soi­tui­na maa­seu­dun asuk­kai­na.”

nä­ke­myk­set ovat kieh­to­via, ja ne tun­tu­vat erot­ta­mat­to­mal­ta osal­ta kiin­nos­tus­ta an­glo­sak­sien maa­il­maan koh­taan. Ne va­li­tet­ta­vas­ti myös joh­ta­vat lii­al­li­seen idea­li­soin­tiin. Mil­loin an­glo­sak­se­ja ku­va­taan po­pu­la­ri­soi­dus­sa yh­tey­des­sä, hei­dät esi­te­tään usein Tol­kie­nin ho­bit­tien kal­tai­si­na idea­li­soi­tui­na maa­seu­dun asuk­kai­na: esi-isi­nä yk­sin­ker­tai­sem­mal­ta ajal­ta, jot­ka elä­vät maan­lä­hei­ses­ti "ko­vas­sa mut­ta oi­keu­den­mu­kai­ses­sa" yh­dys­kun­nas­sa ja joil­la oli va­pauk­sia, joi­den ta­kai­sin­saa­mi­ses­ta myö­hem­mät englan­ti­lais­mies­ten ja -nais­ten su­ku­pol­vet jou­tui­vat tais­te­le­maan kii­vaas­ti myö­häi­sel­lä kes­kia­jal­la ja var­hais­mo­der­nil­la ajal­la. (Tä­tä ku­vaa ei­vät pa­ra­dok­saa­lis­ta kyl­lä häi­rit­se an­glo­sak­sien Englan­nin mah­ta­vat rik­kau­det, jo­ten ku­nin­kaan hy­vin­voin­nin ja ta­val­li­sen kan­san va­pauk­sien ja oi­keuk­sien vä­lil­lä ei näyt­täi­si val­lit­se­van sa­not­ta­vaa vas­ta­koh­taa.) Osa näis­tä kä­si­tyk­sis­tä ruok­ki myö­hem­min vik­to­ri­aa­ni­sia aja­tuk­sia "teu­to­ni­ses­ta" al­ku­pe­räs­tä ja yli­ver­tai­ses­ta ro­dus­ta. Myös osa suo­si­tuis­ta ideois­ta "an­glo­sak­si­ses­ta iden­ti­tee­tis­tä" il­man ro­tua­ja­tuk­sia osoit­taa idea­lis­mil­laan ja ka­do­te­tun kul­ta-ajan kai­puul­laan, et­tä his­to­ria ker­too usein enem­män mei­dän kä­si­tyk­ses­täm­me omas­ta it­ses­täm­me kuin to­del­li­ses­ta men­nei­syy­des­tä.

Sii­nä ei tie­ten­kään ole mi­tään uut­ta, mut­ta idea­li­soi­dut an­glo­sak­sit ovat yh­tä lä­hel­lä kä­si­tys­tä men­nei­syy­des­tä 2000-lu­vul­la kuin ai­em­min­kin. Muut­ta­vat­han jot­kut an­glo­sak­si­sen kult­tuu­rin his­to­ri­aa uu­del­leen elä­vöit­tä­vis­tä ryh­mis­tä "elä­vöi­tyk­sen" erään­lai­sek­si esi-isä­kul­tik­si, ja an­glo­sak­si­sen men­nei­syy­den idea­li­soin­tia käy­te­tään edis­tä­mään po­liit­tis­ten ryh­mien int­res­se­jä – ei­kä vain ää­rioi­keis­ton pa­ris­sa. Mo­lem­mat esi­mer­kit osoit­ta­vat, et­tä on tär­keä ym­mär­tää Englan­nin var­hais­kes­kia­jan his­to­ri­aa, jot­tei an­glo­sak­sien ro­man­ti­soin­nis­ta tu­li­si vie­lä­kin va­kiin­tu­neem­pi il­miö.

Niin tär­ke­ää kuin on­kin ym­mär­tää, mi­ten ro­mant­ti­nen ku­va syn­tyi, on yh­tä tär­ke­ää ym­mär­tää, mi­ten räi­keän epä­ta­sa-ar­voi­nen an­glo­sak­sien yh­teis­kun­ta oli. Se oli suun­nil­leen yh­tä kau­ka­na Tol­kie­nin idea­li­soi­dus­ta maa­seu­dus­ta kuin Mo­ria – Kes­ki-maan val­ta­va, kolk­ko maa­na­lai­nen kau­pun­ki – Bil­bo Rep­pu­lin Kon­nus­ta.

An­glo­sak­sit ei­vät kos­kaan elä­neet mis­sään idyl­li­ses­sä maa­lais­maa­il­mas­sa. Elä­mä hei­dän yh­teis­kun­nas­saan oli ko­vaa, mut­ta har­voin oi­keu­den­mu­kais­ta. An­glo­sak­sit näh­dään usein ko­pei­den nor­man­ni­val­loit­ta­jien vas­ta­koh­ta­na,

mut­ta englan­ti­lai­nen yh­teis­kun­ta en­nen nor­man­ni­val­loi­tus­ta 1066 oli ai­van yh­tä hie­rark­ki­nen, el­lei hie­rark­ki­sem­pi kuin Nor­man­dia. Voim­me an­glo­nor­man­nik­ro­ni­koit­si­ja Or­de­ric Vi­ta­lik­sen ta­voin väit­tää, et­tä suu­rien maa-aluei­den val­taa­mi­nen suh­teel­li­sen har­voil­ta rik­kail­ta englan­ti­lai­sil­ta maa­no­mis­ta­jil­ta te­ki nuo­rim­mil­le­kin nor­man­ni­val­loit­ta­jil­le mah­dol­li­sek­si tul­la rik­kaam­mik­si kuin hei­dän nor­man­ni-isän­sä oli­vat kos­kaan ol­leet.

Kes­ki­tym­me usein uu­den nor­man­ni­maa­no­mis­ta­jien luo­kan vau­rau­teen, ja hei­dän suu­rel­lis­ten ra­ken­nus­pro­jek­tien­sa lois­to häi­käi­see mei­dät. Unoh­dam­me sil­loin ai­kai­sem­pien su­ku­pol­vien ns. uus­rik­kaat: mie­het, jot­ka oli­vat hyö­ty­neet voit­toi­san tans­ka­lais­val­loit­ta­jan Knut Suu­ren ryös­tö­ret­kes­tä 1016 (he oli­vat tans­ka­lai­sia ja an­glo­sak­se­ja, mut­ta myös sel­lai­sia kuin esim. Ha­rald Godwin­so­nin su­ku­lai­set, joi­den juu­ret oli­vat englan­ti­lai­sel­la maa­seu­dul­la).

Aiem­mis­sa su­ku­pol­vis­sa oli mui­ta häm­mäs­tyt­tä­vän rik­kai­ta suur­mie­hiä, ku­ten Alf­he­re, Mercian eal­dor­man, At­hels­tan, East Anglian eal­dor­man (myö­hem­min li­sä­ni­mel­lä "puo­li­ku­nin­gas") ja Wulf­ric Spot, jon­ka val­ta­va omai­suus le­vit­täy­tyi Mid­land­sis­ta luo­tee­seen. Nä­mä hah­mot, jot­ka esiin­ty­vät siel­lä tääl­lä säi­ly­neis­sä do­ku­men­teis­sa (ja joi­ta on vai­kea tun­nis­taa, kos­ka an­glo­sak­sit käyt­ti­vät har­voin li­sä­ni­miä), on ny­ky­ään usein unoh­det­tu, mut­ta he oli­vat si­tä­kin mer­kit­tä­väm­piä elin­ai­ka­naan – 900-lu­vun "tois­ta vii­kin­kiai­kaa" edel­tä­nei­nä vuo­si­kym­me­ni­nä.

Suur­mie­het oli­vat erias­tei­sia su­ku­lai­sia

kes­ke­nään ja liit­tyi­vät avio­lii­ton kaut­ta Wes­sexin ku­nin­gas­per­hee­seen. Tä­mä dy­nas­tia lu­jit­ti val­taan­sa ja omis­ti maa­ta Mid­land­sin ja Poh­jois-englan­nin en­ti­sil­lä v vii­kin­kia­lueil­la. Eal­dor­man Alf­he­ren kal­tai­set mie­het oli­vat 900-lu­vun puo­li­vä­lin po­liit­ti­sen val­ta­pe­lin kes­kiös­sä ai­ka­na, jo­ka nä­ki kol­me eri hal­lit­si­jaa vain hie­man yli kym­me­nes­sä vuo­des­sa ja jol­loin teh­tiin suu­ria lah­joi­tuk­sia eri­lais­ten us­kon­nol­lis­ten ryh­mien tu­ke­mi­sek­si.

Yh­teis­kun­nan eliit­ti erot­tui esit­te­le­mäl­lä ai­neel­li­sia rik­kauk­si­aan, ku­ten Ann Wil­liam­sin (East Anglian yli­opis­to) ja Ro­bin Fle­min­gin (Bos­ton Col­le­ge, USA) tut­ki­muk­set ovat osoit­ta­neet.

Kui­lu su­per­rik­kai­den ja köy­hien vä­lil­lä il­me­nee sel­väs­ti an­glo­sak­sien kuol­les­saan jät­tä­mien omai­suuk­sien kaut­ta. Lis­to­ja näis­tä löy­tyi eri luos­ta­riar­kis­to­jen suu­ris­ta tes­ta­ment­ti­ko­koel­mis­ta. Aa­te­lis­mie­het esit­te­li­vät eläes­sään vau­raut­taan kau­niil­la silk­ki­vaat­teil­la ja ko­ruil­la ja re­hen­te­li­vät aseil­laan ja va­rus­teil­laan. He il­mai­se­vat tes­ta­men­teis­saan lä­hes epä­toi­vois­ta ha­lua ka­ris­taa elin­ai­ka­na han­ki­tut maal­li­set rik­kau­det, jot­ta hei­dän oli­si hel­pom­pi pääs­tä tai­vaa­seen. Toi­sis­ta do­ku­men­teis­ta käy il­mi, et­tä an­glo­sak­sien mie­les­tä jo­kai­sen oli säi­ly­tet­tä­vä saa­man­sa so­si­aa­li­nen ase­ma, mi­kä tuo mie­leen yleen­sä en­nem­min­kin nor­man­nia­jan Englan­tiin yh­dis­te­tyn feo­daa­liyh­teis­kun­nan.

Klas­si­nen kes­kiai­kai­nen kä­si­tys kol­me­sää­tyi­ses­tä yh­teis­kun­nas­ta – jo­ka oli niin kes­kei­nen kes­kia­jan Eu­roo­pas­sa – hei­jas­tuu Wes­sexin ku­nin­gas Al­fred Suu­ren (hal­lit­si 871–899) ho­vin mui­nai­senglan­ti­lai­sis­ta kir­joi­tuk­sis­ta. Al­fred an­toi kään­tää Fi­lo­so­fian loh­du­tuk­sen – roo­ma­lai­sen Boet­hius-ajat­te­li­jan teok­sen – hä­nen ho­vis­saan ja val­ta­kun­nas­saan pu­hu­tuk­si englan­nik­si. Lu­vus­sa, jo­ta ei ole al­ku­pe­räi­ses­sä la­ti­nan­kie­li­ses­sä lai­tok­ses­sa, Al­fred pu­huu eri työ­ka­luis­ta, joi­ta ku­nin­gas voi käyt­tää. Nii­hin kuu­lu­vat "ru­koi­le­vat mie­het, tais­te­le­vat mie­het ja työ­tä te­ke­vät mie­het". Al­fred ei sa­no suo­raan, et­tä tais­te­le­vien mies­ten oli ol­ta­va va­rak­kai­ta, jot­ta he voi­vat suo­rit­taa so­ta­pal­ve­lus­taan (ai­van ku­ten kes­kiai­kai­set ri­ta­rit tar­vit­si­vat myö­hem­min tie­tyn­ta­sois­ta va­ral­li­suut­ta), mut­ta se käy il­mi teks­tis­tä, jo­ka erot­taa hei­dät työ­tä te­ke­vien ja us­kon­nol­lis­ta teh­tä­vää täyt­tä­vien luo­kis­ta. He oli­vat so­si­aa­li­luok­ka – so­si­aa­li­nen "sää­ty" – jon­ka ase­ma pe­rus­tui mies­ten eri­tyis­roo­liin.

Tä­mä on var­sin kau­ka­na suo­si­tus­ta kä­si­tyk­ses­tä, et­tä Al­fre­din län­si­sak­sien ku­nin­gas­kun­taa puo­lus­ti aseis­tau­tu­nut kan­sa­kun­ta – se liit­tyy pi­kem­min­kin vik­to­rian­ai­kai­seen tun­tee­seen val­tios­ta tai kan­sa­kun­nas­ta kuin an­glo­sak­sien ajan lop­pu­vai­hei­den to­del­li­seen ti­lan­tee­seen.

Wulfs­tan, Yor­kin ark­ki­piis­pa Et­hel­red Neu­vot­to­man ja Knut Suu­ren ai­ka­na (978– 1016 ja 1016–1035), on toi­sen yh­teis­kun­nal­lis­ta ase­maa kä­sit­te­le­vän teks­tin to­den­nä­köi­nen kir­joit­ta­ja. Hän tar­kas­te­lee miet­te­li­ääs­ti men­nyt­tä ai­kaa, jol­loin ih­mi­set tie­si­vät paik­kan­sa, ja viit­taa, et­tä so­si­aa­li­sel­le liik­ku­vuu­del­le oli ti­laa. Va­paas­ta maan­vil­je­li­jäs­tä saat­toi tul­la ri­ta­ria vas­taa­va so­tu­ri – thegn – kun­han hä­nel­lä oli "viisi hi­dea omaa maa­ta" (ja eräi­tä mui­ta etuoi­keuk­sia, jot­ka liit­ti­vät hä­net ku­nin­kaan ho­viin), ja kaup­pias saat­toi saa­da sa­man ase­man, jos hän oli ylit­tä­nyt me­ren kol­me ker­taa.

Ih­mi­sen il­mei­ses­ti oli mah­dol­lis­ta vau­ras­tua, jos hän oli vii­sas ja on­ne­kas, mut­ta hän tar­vit­si sii­hen sil­ti ra­haa ja kon­tak­te­ja. Ku­ten mo­nis­sa muis­sa yh­teis­kun­nis­sa, hy­vät suh­teet – mie­lui­ten ku­nin­gas­huo­nee­seen tai ai­na­kin jo­hon­ku­hun ho­vi­mie­hen su­ku­lai­seen – oli­vat so­si­aa­li­sen me­nes­tyk­sen edel­ly­tys.

Or­juus

Mut­ta en­tä ne, jot­ka oli­vat yh­teis­kun­nal­li­sen as­tei­kon poh­jal­la: or­jat? Or­juus oli kes­kia­jal­la hy­vin ta­val­lis­ta an­glo­sak­sien ku­nin­gas­kun­tien ryös­tö­ret­kien vuok­si. Ei­kä or­ja­kaup­pa ra­joit­tu­nut so­ta-ai­koi­hin: maa­seu­tua rau­ha­nai­koi­na sään­nöl­li­ses­ti koet­te­le­vat nä­län­hä­dät pa­kot­ti­vat myös va­pai­ta ih­mi­siä myy­mään or­jak­si it­sen­sä tai jon­kun per­heen­jä­se­nis­tään.

Or­jia va­pau­tet­tiin usein – ajan­koh­dan kie­lel­lä ma­nu­mis­siok­si kut­su­tun käy­tän­nön mu­kaan – jot­ta hei­dän omis­ta­jan­sa sai­si rau­han sie­lul­leen. Mut­ta se ei an­ta­nut or­jil­le suu­rem­paa toi­voa pa­rem­mas­ta ase­mas­ta maan pääl­lä. Yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa tu­han­sil­la kan­sa­lai­sil­la ei ol­lut ju­ri­dis­ta oi­keut­ta omis­taa maa­ta, mi­kä pa­kot­ti hei­dät hoi­ta­maan li­kai­sim­mat ja hal­vek­si­tuim­mat työt, va­pau­tuk­set oli­vat vain pi­sa­ra me­res­sä. Do­mes­day Book, an­glo­sak­sien ta­lou­den yk­si­tyis­koh­tai­sin ku­vaus, ker­too, et­tä or­jia oli joil­la­kin seu­duil­la kym­me­ne­so­sas­ta nel­jä­so­saan maa­seu­tu­väes­tös­tä, var­sin­kin Englan­nin län­sio­sis­sa.

Tar­kem­pia ar­vioi­ta on mah­do­ton teh­dä sen vuok­si, mi­ten Do­mes­day Book on koot­tu. Se on

”Joil­la­kin seu­duil­la or­jia oli kym­me­ne­so­sas­ta nel­jä­so­saan maa­seu­tu­väes­tös­tä.”

joh­ta­nut vir­heo­le­tuk­siin, et­tä poh­joi­nen "an­glo-poh­jois­mai­nen" yh­tei­sö oli jol­la­kin ta­paa "va­paam­pi" kuin ete­lä. Joi­ta­kin ih­mi­siä eh­kä kut­sut­tiin or­jik­si hei­dän isän­tien­sä maa­ti­loil­la suo­rit­ta­mien­sa eri­kois­teh­tä­vien, ku­ten kyn­tä­mi­sen, vuok­si, mut­ta maa­ta­lou­den muut työn­te­ki­jät, ku­ten co­li­ber­ti tai bor­da­rii, eli­vät yh­tä alis­tet­tui­na.

Do­mes­day Book kui­ten­kin osoit­taa, mi­ten kes­keis­tä or­juus oli. Ja muis­ta läh­teis­tä tie­däm­me, et­tä or­jia kar­ka­si – ark­ki­piis­pa Wulfs­tan va­lit­ti, et­tä or­jat saat­toi­vat liit­tyä vii­kin­kien so­ta­ret­kiin – ja hei­tä pi­det­tiin jos­kus kah­leis­sa.

Näis­tä tie­don­mu­rusis­ta yh­teis­kun­ta­luo­kas­ta, jo­ka ei muu­ten ole jät­tä­nyt mon­ta läh­det­tä it­ses­tään, saam­me var­mis­tuk­sen, et­tä or­jien elä­mä oli ko­vaa. Em­me siis voi pu­hua ta­saar­voi­ses­ta kes­kiai­kai­ses­ta yh­teis­kun­nas­ta, kos­ka niin mo­nil­ta sen jä­se­nis­tä puut­tui ju­ri­di­nen va­paus ja mah­dol­li­suus pa­ran­taa ase­maan­sa.

Or­jat ei­vät ol­leet ai­noa kan­san­ryh­mä, jo­ta koh­del­tiin an­glo­sak­sien yh­teis­kun­nas­sa huo­nos­ti. Epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­det ja epä­ta­sa-ar­vo oli­vat ar­kea myös nai­sil­le.

An­glo­sak­sien ai­kaa pi­de­tään usein nais­ten kul­ta-ai­ka­na, eri­tyi­ses­ti nii­den pak­koa­vio­liit­to­jen taus­taa vas­ten, joihin mo­net les­ket pa­ko­tet­tiin nor­man­ni­val­loi­tuk­sen jäl­keen.

Mo­net an­glo­sak­sien tes­ta­men­tit oli­vat nais­ten laa­ti­mia, mi­kä viit­taa sii­hen, et­tä heil­lä oli omis­tusoi­keus. His­to­rioit­si­jat ovat li­säk­si nos­ta­neet Et­helfle­dan, Mercian hal­lit­si­jan ja ku­nin­gas Al­fre­din tyt­tä­ren, esi­mer­kik­si mah­ta­vas­ta an­glo­sak­si­nai­ses­ta, kos­ka hä­nel­lä oli val­taa tie­tyl­lä alu­eel­la ja hän voit­ti so­tia. Hän oli kui­ten­kin poik­keus.

Nai­sen ju­ri­di­nen ase­ma riip­pui hä­nen isäs­tään tai puo­li­sos­taan, ja vaik­ka nai­sen omai­suu­del­la oli lain suo­ja, si­tä il­mei­ses­ti usein hal­lit­si­vat per­hei­den mie­het. Ei ol­lut sat­tu­maa, et­tä nor­man­ni­val­loit­ta­jat pa­kot­ti­vat englan­ti­lai­sia les­kiä nai­mi­siin kans­saan vuo­den 1066 jäl­keen. Pak­koa­vio­lii­tos­ta oli englan­ti­lai­sen lain mu­kaan mah­dol­lis­ta pae­ta, mut­ta nii­tä ei kiel­let­ty muo­dol­li­ses­ti, jol­loin so­si­aa­li­nen pai­nos­tus usein rat­kai­si nai­sen koh­ta­lon.

Ja la­eis­sa an­glo­sak­sien yh­teis­kun­nan epä­suh­dat nouse­vat nä­ky­viin. Ceor­lia (va­pais­ta mie­his­tä al­hai­sin­ta) sa­no­taan usein englan­ti­lais­ten va­pauk­sien esi­ku­vak­si. Va­paa mies, jo­ka hal­lit­see tai pe­rä­ti omis­taa omai­suut­ta, näh­dään kun­nial­li­sen an­glo­sak­si­sen yh­teis­kun­nan pe­rus­ta­na. Hä­nel­lä oli po­liit­tis­ta vai­ku­tus­val­taa, ja hän

saat­toi ve­do­ta ku­nin­kaa­seen (tai ai­na­kin tä­män edus­ta­jaan) – mut­ta tä­mä ei poh­jau­tu­nut oi­keu­den­mu­kai­suu­teen ei­kä var­sin­kaan hen­ki­lö­koh­tai­siin an­sioi­hin.

Pai­kal­lis­ten yh­dys­kun­tien suur­mie­hil­lä oli la­ki puo­lel­laan, kos­ka lain heil­le tar­joa­ma suo­ja ("mies­hin­ta", tai wer-geld) vaih­te­li suu­res­ti, ku­ten mie­hen sa­nan ar­vo­kin. Erääs­sä la­ki­teks­tis­sä Mercian lais­ta yh­den theg­nin sa­naa pi­de­tään kuu­den alem­piar­voi­sen mie­hen sa­nan ve­roi­se­na. Thegn oli yleen­sä pai­kal­li­nen mah­ti­mies, ja hä­nel­lä oli huo­mat­ta­vas­ti suu­rem­pi ju­ri­di­nen vai­ku­tus­val­ta. Englan­nin lain­sää­dän­nön pe­rus­teet voi­daan kai­kis­ta eroa­vai­suuk­sis­ta huo­li­mat­ta joh­taa var­hais­kes­kia­jal­le. Se on voi­nut ol­la eri­lai­nen Mercian ja Nort­humb­rian län­si­sak­sien alu­eel­la (jos­sa asui eni­ten skan­di­naa­ve­ja), mut­ta lain edus­ta­ja oli sil­ti pai­kal­la.

Täl­lä oli mer­ki­tys­tä seu­raa­vil­le su­ku­pol­vil­le. 1100-lu­vun kir­joit­ta­jat, ku­ten Hen­ry Hun­ting­do­ni­lai­nen ja Or­de­ric Vi­ta­lis, su­ri­vat nor­man­ni­si­teis­tään huo­li­mat­ta, et­tä an­glo­sak­sien ker­ran omis­ta­mat maat ja va­paus oli me­ne­tet­ty. Mut­ta eri­tyi­sen suu­res­ti tie­toi­suus an­glo­sak­sien men­nei­syy­des­tä vai­kut­ti 1500- ja 1600-lu­ku­jen kiis­toi­hin ab­so­luut­ti­ses­ta val­las­ta his­to­rias­sa ja aja­tuk­seen an­glo­sak­sien eril­li­syy­des­tä Roo­man kir­kos­ta.

Jot­kut kir­joit­ta­jat, ku­ten 1600-lu­vun his­to­rioit­si­ja Isaac Do­ris­laus, käyt­ti­vät aja­tus­ta ger­maa­ni­vai­kut­teis­ta "sak­sien" Englan­tiin pai­not­taak­seen va­pauk­sia, joi­den us­kot­tiin val­lin­neen nor­man­niai­kaa edel­tä­väs­sä men­nei­syy­des­sä. Mo­net pi­ti­vät näi­tä aja­tuk­sia val­lan­ku­mouk­sel­li­si­na, ja ne oli­vat osal­taan mu­ka­na joh­ta­mas­sa si­säl­lis­so­taan.

An­glo­sak­sien va­pauk­sien us­kot­tiin lop­pu­neen "nor­man­nien ikeen" al­la, ja englan­nin kan­san väi­tet­tiin yhä elä­vän it­se­val­tiai­den sor­ta­mi­na. Ra­di­kaa­lim­mat ajat­te­li­jat, ku­ten agi­taat­to­ri John Lil­bur­ne, ha­lusi­vat pa­la­ta men­nei­syy­den kul­tai­seen ai­ka­kau­teen. 1600-lu­vun si­säl­lis­so­dan ai­ka­na pu­hut­tuiin usein nor­man­nien sor­ros­ta va­pai­ta englan­ti­lai­sia koh­taan.

Aja­tus kul­tai­ses­ta ai­ka­kau­des­ta ja nor­man­nien sor­ros­ta elää yhä brit­ti­läi­ses­sä yh­teis­kun­nas­sa ja vie­lä suu­rem­mas­sa mää­rin Usa:ssa. 1700- ja 1800-lu­vun li­be­raa­lit ylis­ti­vät si­tä, mi­tä he sa­noi­vat ku­nin­gas Al­fre­din pe­rus­tus­lail­li­sek­si mo­nar­kiak­si, ja vaik­ka kiin­nos­tus ger­maa­ni­seen kult­tuu­riin ro­mah­ti en­sim­mäi­sen maa­il­man­so­dan puh­kea­mi­sen jäl­keen, ku­va englan­ti­lai­sis­ta ko­ti­seu­tun­sa puo­lus­ta­ji­na säi­lyi suu­rim­man osan 1900-lu­vus­ta.

At­lan­tin toi­sel­la puo­lel­la ame­rik­ka­lai­set pi­ti­vät kan­sa­kun­nan isien laa­ti­mia pe­rus­tus­lail­li­sia va­pauk­sia uu­te­na ver­sio­na "teu­to­nis­ten" esi-isien iki­van­hois­ta oi­keuk­sis­ta, joi­ta yh­tey­det nor­man­nien it­se­val­tai­seen maa­il­maan ei­vät enää ra­sit­ta­neet.

Kaik­kien näi­den mie­li­ku­vien kes­kel­lä ei ole ih­me, jos suh­teem­me an­glo­sak­sei­hin on mo­ni­mut­kai­nen. Oli­si vää­rin pi­tää Tol­kie­nin ku­vauk­sia his­to­rial­li­si­na, vie­lä vä­hem­män yh­teis­kun­ta­his­to­rial­li­si­na, mut­ta ho­bi­tin loik­ka val­ko­kan­kaal­le on tuo­nut an­glo­sak­sien ta­ruun jäl­leen yh­den ker­rok­sen li­sää. Ku­ten her­ras­sa, Pe­ter Jack­so­nin ku­va tri­lo­gian Kes­ki-maas­ta ra­ken­tuu vyyh­dil­le fan­ta­si­aa, his­to­ri­aa ja ta­ru­ja.

Kun uu­det su­ku­pol­vet lä­hes­ty­vät var­hais­kes­kia­jan his­to­ri­aa näi­den elo­ku­vien ja nii­den edel­tä­jien jäl­keen, he ovat var­mas­ti tör­män­neet jo ko­ko jouk­koon tut­tua ta­va­raa. On vain ylei­sen edun mu­kais­ta he­rät­tää suu­ren ylei­sön kiin­nos­tus ri­kas­ta kult­tuu­ri­pe­rin­töä koh­taan, jo­ka nousee esiin tut­kit­taes­sa an­glo­sak­sien Englan­nin ja sen naa­pu­rei­den his­to­ri­aa. Mut­ta tä­män ei pi­dä peit­tää syn­kem­piä puo­lia ai­ka­kau­des­ta, jo­ka ei ol­lut mil­lään ta­val­la "kul­tai­nen".

Ry­an La­vel­le on kes­kia­jan his­to­rian do­sent­ti Winc­hes­te­rin yli­opis­tos­sa, ja hän on kir­joit­ta­nut ai­ka­kau­des­ta usei­ta kir­jo­ja, mm. Al­fred's Wars (Bo­y­dell, 2010).

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.