Englanti viikinkien yrskyssä
Ryan Lavelle selittää, mitentärkeitä kompromissit olivat viikinkien hyökkäyksiä torjuttaessa.
Kohtaus BBC:N sarjan The Last Kingdom alussa (nähtävissä suoratoistona) kertoo, miten sankari, tai pikemminkin antisankari, Uhtred, jolta on riistetty hänen perintöoikeutensa Bamburghin linnaan Northumberlandissa, saapuu ensimmäisen kerran Winchesteriin. Uhtred ja hänen kumppaninsa, jotka ovat varttuneet tanskalaisessa kodissa ja ovat monella tapaa tottuneempia tanskalaisiin kuin angolsaksisiin tapoihin, esitellään pian kuningas Alfredin Wessexin hoville. Hovin sisäpiireissä pakana Uhtred saa audienssin kristityn ruhtinaan luo – ja heidän keskustelunsa käsittelee kaikkea maailman tuntemuksesta sotilasstrategioihin. Televisionkatsojat saavat näin tietoa Alfredin suhteesta Uhtrediin. Ymmärrämme, miten he löytävät toisensa ja yrittävät hyötyä toisistaan.
Olisiko sellainen kohtaus todella voinut tapahtua 800-luvun Winchesterissä? Miksi länsisaksien hallitsija ojensi kätensä ja tarjosi pakanalle – vieläpä tanskalaiselle sellaiselle – ystävyyttään joskus 870-luvun alussa? Stereotypian mukainen tanskalainen viikinki oli liian kiihkeä ryöstelijä pystyäkseen muunlaiseen kommunikaatioon kuin väkivaltaan. Yleisen käsityksen mukaan länsisaksit olivat myös liian hurskaita pitääkseen skandinaaveja minään muuna kuin Jumalan vitsauksena, pyhien miesten koettelemuksena, joita vastaan sotureiden oli taisteltava.
Viikinkien vyöry
Tarina kertoo monin tavoin länsisaksien yrityksistä puolustaa valtakuntaansa viikinkien vyöryä vastaan – erityisesti Alfred Suuren aikana 800-luvun lopussa – konflikteista, taisteluista ja salajuonista, rauhansopimuksista, joita solmittiin ja rikottiin, ja soturipäälliköistä, jotka yrittivät saavuttaa voittoja hyvin vaikeissa olosuhteissa.
Anglosaksien kronikan ja Life of King Alfredin – länsisaksien hovin tärkeimmät kertomukset tästä ajasta – mukaan Alfred johti itse sotilasvoimiaan. Mutta olipa hänellä henkilökohtaista osuutta länsisaksien kuningaskunnan menestyksiin taisteluissa viikinkejä vastaan tai ei, tarinaan kuuluu muutakin kuin konflikteja ja länsisaksien pakkorauha. Kahden kansan väliset sopimukset, luottamus ja ymmärrys – joita Uhtredin ja Alfredin fiktiiviset hahmot tuovat esiin The Last Kingdomissa – olivat myös tärkeä osa englantilaista identiteettiä 800-luvulla ja 900-luvun alussa.
Jos keskiaikaista tapaa olla "englantilainen" pidettiinkin aiemmin mustavalkoisena (englantilaisia joko oltiin tai ei oltu), ja länsisaksien puolustustaistelua viikinkejä vastaan osana englantilaisen identiteetin syntyä, nykyään tarina on monitahoisempi. Englantiin 800-luvulla tulleet viikingit sulautettiin tarinaan mukaan tavalla, joka teki heistä paljon enemmän kuin pelkkiä pakanallisia "muita".
Tanskalaiset olivat kyllä uhka anglosaksien hallitsijoille ja heidän kuningaskunnilleen, etenkin Wessexille. 800-luvun jälkipuoliskolla länsisaksien kuningaskunta oli tyypillisesti erilainen kuin alueet, joita tanskalaiset hallitsivat – ja suuri osa länsisaksien politiikasta tuli tarpeesta puolustautua tanskalaisten uhkaa vastaan. Tanskalaiset hyökkäsivät Wessexiin monta kertaa, ja koko kuningaskunta oltiin vähällä menettää ainakin yhdessä hyvin organisoiduista hyökkäyksistä.
Länsisaksien kuningaskuntaa ohjasi asepalveluksen käyttöönotosta "burhien" (linnoitusten) rakentamiseen ulkoa tuleva skandinaavien uhka.
Kristittyjen kirjoittajien usein käyttämä käsite merirosvoille, joita ilmestyi LänsiEurooppaan 700-luvun lopussa ja 800-luvun alussa oli "Northmen", pohjoisen miehet, joka kyllä on useimmiten maantieteellisesti oikea mutta tuo myös mieleen Raamatun Jeremian kirjan julistamat apokalyptiset ajatukset. Pahuus tulisi pohjoisesta. Monista hengellisistä kirjoittajista nämä "pohjoisen miehet" arvatenkin olivat tuomiopäivän enne. Mutta pohjoisen miehiä esiintyy anglosaksien lähteissä vähemmän 800-luvun lopussa, ja käsite korvataan "tanskalaisilla". Syynä voi olla se, että viikinkejä alettiin yhä useammin pitää ihmisinä, joiden kanssa saattoi käydä kauppaa.
Käsitteiden välillä tuntuisi vallitsevan merkityksellinen ero – jonka voi ehkä löytää anglosaksien kronikasta. Varhainen englantilainen teksti käytti Dorsetin hyökkääjistä noin vuonna 789 nimitystä "northmen", kun myöhempi saman tapahtuman kuvaus anglosaksien kronikassa sanoo hyökkääjiä "tanskalaisiksi". Terminologiset muutokset voivat olla kuvaavia.
Yhdistävät tekijät
Tätä tärkeää, joskin varovaista, asennemuutosta kuvaa se, että molemmat puolet allekirjoittivat useita rauhansopimuksia 800-luvun lopussa. Tärkein niistä oli "Alfredin-guthrumin" sopimus, joka solmittiin Alfredin voitettua Ethandunin (Edingtonin) taistelun Wiltshiressä vuonna 878. Se teki lopun viikinkien pyrkimyksistä vallata Wessex. Säilynyt Alfredin voittoa kuvaava asiakirja edustaa todennäköisesti kahden johtajan välisiä neuvotteluja aluekysymyksistä.
Sopimus tunnustaa useilla tavoilla, että "tanskalaiset" ja "englantilaiset" olivat erilaisia ja erilaisten lakijärjestelmien alaisia. Mutta se tosiasia, että molempien puolien oli noudatettava samaa lakia – jonka jokaisen sivun molemmat johtajat vahvistivat valoilla, niin itsensä ja alamaistensa kuin "syntymättömienkin" puolesta – loi jonkinlaisen yhteisen identiteetin, jollaista Englanniksi nyt kutsutulla alueella ei ollut aiemmin ollut.
Tunne rauhasta oli tärkeä. Beda Venerabilis, northumbrialainen kirjoittaja, joka kirjoitti 700-luvulla teoksen, jota pidettiin pitkään Alfredin "pohjapiirustuksena" ajatukseen Angelcynnistä (englantilaisten valtakunnasta), kertoi, että varhainen anglosaksien kuningas, Edvin, loi edellytykset, että nainen voisi matkustaa vastasyntyneen lapsen kanssa rannikolta rannikolle tarvitsematta pelätä. Sillä ei ole merkitystä, sallivatko 800-luvun Englannin olosuhteet sellaisen matkan todella. Alfredin maininta "syntymättömistä" liittyy ehkä Bedan tunteeseen rauhasta. Kuningas, joka loi rauhan englantilaisten valtakuntaan, näki "tanskalaiset" mahdollisina alamaisina. Sellaisesta ajattelusta löytyi esikuvia, mutta ei
”Monista hengellisistä kirjoittajista nämä 'pohjoisen miehet' arvatenkin todella olivat tuomiopäivän enne, mutta 800-luvulla nämä asenteet alkoivat muuttua.”
englantilaisia. Ne tulivat Englannin kanaalin toiselta puolelta, frankkien maasta (suunnilleen nykyinen Ranska).
Historioitsijat ovat suurin piirtein hylänneet vanhan myytin, että länsifrankkien ja Alfredin tavat suhtautua viikinkeihin olisivat olleet olennaisesti erilaiset. Edellistä on perinteisesti pidetty epäonnistuneena ja jälkimmäistä kiitetty suurena edistysaskeleena. Frankkien sopimukset viikinkien kanssa paitsi toimivat hyvin, myös vahvistivat useiden hallitsijoiden asemaa. Ne eivät olleet noloja kompromisseja, vaan juhlistamisen arvoisia hetkiä. Ne ovat voineet vaikuttaa nuoreen Alfrediin 850-luvulla hänen vieraillessaan Kaarle Kaljupään, frankkien länsiosan kuninkaan, hovissa. Myös hän tiesi, miten tärkeää oli saada viikingit kristikunnan osaksi.
Vaikka tulos ei ehkä pitemmän päälle ollut kovin onnistunut, tanskalaisten kuninkaan Harald Klakin kaste vuonna 826, jonka toimitti Kaarle Kaljupään isä, keisari Ludvig Hurskas, oli tärkeä tapahtuma karoliinien hovissa. Voimme ehkä jäljittää muutoksen "northmanista" "tanskalaiseksi" tähän hetkeen, jolloin frankkien kirjoittajat tekivät tapahtumasta keinon korostaa frankkien kuningaskunnan imperialistista ulottuvuutta.
Frankkien kirjoittajat alkoivat suunnilleen samaan aikaan kiinnostua enemmän siitä, keitä "tanskalaiset" oikeastaan olivat. Kun muistaa anglosaksien kiinteän kanssakäymisen frankkien kanssa, ei ole ihme, että se jätti muutamassa sukupolvessa jälkensä Englantiinkin. Kaarle Kaljupää oli ollut nuori poika kasteen tapahtuessa, ja se näyttäisi vaikuttaneen häneen syvästi, aivan kuten Alfredin vierailu frankkien hovissa jätti jälkensä anglosaksien hallitsijan elämään.
Voitonhetki
Yksi esimerkki siitä, miten syvälle kompromissihenki oli juurtunut Alfredin Wessexiin, oli se tosiasia, että viikingit palvelivat Athelneyn luostarissa Somersetissä, joka oli perustettu Alfredin suuren voiton vuonna 878 kunniaksi. Alfredin elämäkerturi, St Davidin Asser, kuvasi heitä "pakanoiksi" ( pagani). Mutta he eivät ilmeisesti olleet pakanoita uskonnollisessa mielessä – kuuluivathan he kaikesta huolimatta kristillisen yhteisöön.
Alfred otti suunnilleen samaan aikaan hovissaan vastaan skandinaavin merenkävijä Ottarin (Englannissa Ohthere). Ottar kuvataan kaikissa muinaisenglantilaisissa teksteissä "kaikista pohjoisen miehistä pohjoisimmaksi". Aivan kuten kuvitteellinen Uhtred saapuu länsisaksien hoviin The Last Kingdomissa, tämä 800-luvun teksti Alfredista antaa kuninkaan käyttää Ottaria hankkiakseen lisää tietoa Skandinavian maista ja kansoista. Se on lisätodiste, että vaikka viikinkien uhka ei kadonnut, nämä "Northmanit" olivat erilaisia kuin ne, jotka olivat muutaman vuosikymmenen takaisten tuhoisien hyökkäysten takana.
Maat, joissa he elivät, eivät enää olleet niin arvoituksellisia. Kuva heistä oli nyt hienopiirteisempi ja monikerroksisempi, inhimillisempi. Heimopäällikön asumuksen kaivauksissa Borgissa Lofooteilla Pohjois-norjassa on itse asiassa löydetty esine, joka muistuttaa ns. Alfredin korua, josta muinaisenglantilainen teksti käyttää nimitystä æstel. Veikö Ottar ehkä "Borgin æstelin" mukanaan kotiin vierailtuaan länsisaksien hovissa? Siinä tapauksessa se osoittaa, että Alfredin lordinvallan symboli – olivathan esineet läheisissä yhteyksissä Alfredin hoviin – herätti laajaa vastakaikua Skandinaviassa.
Ottar ei ollut "englantilainen", mutta hänen suhteensa "hänen herraansa Alfrediin" osoittaa tietyllä tavalla, että kansanryhmien välisissä suhteissa oli enemmän kysymys verisiteistä ja selvästi määritellystä kansallisuudesta.
Näin jatkui pitkälle 900-luvulle asti. Vaikka länsisaksien laajentuminen 800-luvun alussa merkitsi, että englantilaiset kristityt pakottivat tanskalaiset ja muut viikingit väkisin valtaansa, "tanskalaiset" ja "englantilaiset" jatkoivat sopimusten laatimista ja neuvotteluja maista tavalla, joka muistuttaa heidän edeltäjiensä diplomaattisia menetelmiä.
Skandinavian lordien jälkeläisistä tuli itse asiassa englantilaisten hallitsijoiden miehiä – erityisesti Edvard Vanhemmasta (899–924) ja Athelstanista (924–939). Hallitsijat sallivat uusien alamaistensa pitää maaomaisuutensa vastapalvelukseksi näiden alistumisesta.
Kyse ei siis ollut vain kansallisuudesta tai jonkin ryhmän voitosta toisesta. Viikinkien rooli "Englannin" luomisessa osoittaa päin vastoin, että eri kansojen keskinäinen kanssakäyminen perustui yhtä paljon joustavuuteen kuin ryhmätunteeseen ja konflikteihin.
Ryan Lavelle on keskiajan historian dosentti Winchesterin yliopistossa. Hän on toimittanut yhteistyössä teoksen: Danes in Wessex: The Scandinavian Impact on Southern England, c800– c1100 (Oxbow, 2016)