Englan­ti vii­kin­kien yrs­kys­sä

Ry­an La­vel­le se­lit­tää, mi­ten­tär­kei­tä kom­pro­mis­sit oli­vat vii­kin­kien hyök­käyk­siä tor­jut­taes­sa.

Viikingit Lahtevat Lanteen - - Sisältö -

Koh­taus BBC:N sar­jan The Last King­dom alus­sa (näh­tä­vis­sä suo­ra­tois­to­na) ker­too, mi­ten san­ka­ri, tai pi­kem­min­kin an­ti­san­ka­ri, Uht­red, jol­ta on riis­tet­ty hä­nen pe­rin­tö­oi­keu­ten­sa Bam­burg­hin lin­naan Nort­hum­ber­lan­dis­sa, saa­puu en­sim­mäi­sen ker­ran Winc­hes­te­riin. Uht­red ja hä­nen kump­pa­nin­sa, jot­ka ovat vart­tu­neet tans­ka­lai­ses­sa ko­dis­sa ja ovat mo­nel­la ta­paa tot­tu­neem­pia tans­ka­lai­siin kuin an­gol­sak­si­siin ta­poi­hin, esi­tel­lään pian ku­nin­gas Al­fre­din Wes­sexin ho­vil­le. Ho­vin si­sä­pii­reis­sä pa­ka­na Uht­red saa au­diens­sin kris­ti­tyn ruh­ti­naan luo – ja hei­dän kes­kus­te­lun­sa kä­sit­te­lee kaik­kea maa­il­man tun­te­muk­ses­ta so­ti­las­stra­te­gioi­hin. Te­le­vi­sion­kat­so­jat saa­vat näin tie­toa Al­fre­din suh­tees­ta Uht­re­diin. Ym­mär­räm­me, mi­ten he löy­tä­vät toi­sen­sa ja yrit­tä­vät hyö­tyä toi­sis­taan.

Oli­si­ko sel­lai­nen koh­taus to­del­la voi­nut ta­pah­tua 800-lu­vun Winc­hes­te­ris­sä? Mik­si län­si­sak­sien hal­lit­si­ja ojen­si kä­ten­sä ja tar­jo­si pa­ka­nal­le – vie­lä­pä tans­ka­lai­sel­le sel­lai­sel­le – ys­tä­vyyt­tään jos­kus 870-lu­vun alus­sa? Ste­reo­ty­pian mu­kai­nen tans­ka­lai­nen vii­kin­ki oli lii­an kiih­keä ryös­te­li­jä pys­tyäk­seen muun­lai­seen kom­mu­ni­kaa­tioon kuin vä­ki­val­taan. Ylei­sen kä­si­tyk­sen mu­kaan län­si­sak­sit oli­vat myös lii­an hurs­kai­ta pi­tääk­seen skan­di­naa­ve­ja mi­nään muu­na kuin Ju­ma­lan vit­sauk­se­na, py­hien mies­ten koet­te­le­muk­se­na, joi­ta vas­taan so­tu­rei­den oli tais­tel­ta­va.

Vii­kin­kien vyö­ry

Ta­ri­na ker­too mo­nin ta­voin län­si­sak­sien yri­tyk­sis­tä puo­lus­taa val­ta­kun­taan­sa vii­kin­kien vyö­ryä vas­taan – eri­tyi­ses­ti Al­fred Suu­ren ai­ka­na 800-lu­vun lo­pus­sa – konflik­teis­ta, tais­te­luis­ta ja sa­la­juo­nis­ta, rau­han­so­pi­muk­sis­ta, joi­ta sol­mit­tiin ja ri­kot­tiin, ja so­tu­ri­pääl­li­köis­tä, jot­ka yrit­ti­vät saa­vut­taa voit­to­ja hy­vin vai­keis­sa olo­suh­teis­sa.

An­glo­sak­sien kro­ni­kan ja Li­fe of King Al­fre­din – län­si­sak­sien ho­vin tär­keim­mät ker­to­muk­set täs­tä ajas­ta – mu­kaan Al­fred joh­ti it­se so­ti­las­voi­mi­aan. Mut­ta oli­pa hä­nel­lä hen­ki­lö­koh­tais­ta osuut­ta län­si­sak­sien ku­nin­gas­kun­nan me­nes­tyk­siin tais­te­luis­sa vii­kin­ke­jä vas­taan tai ei, ta­ri­naan kuu­luu muu­ta­kin kuin konflik­te­ja ja län­si­sak­sien pak­ko­rau­ha. Kah­den kan­san vä­li­set so­pi­muk­set, luot­ta­mus ja ym­mär­rys – joi­ta Uht­re­din ja Al­fre­din fik­tii­vi­set hah­mot tuo­vat esiin The Last King­do­mis­sa – oli­vat myös tär­keä osa englan­ti­lais­ta iden­ti­teet­tiä 800-lu­vul­la ja 900-lu­vun alus­sa.

Jos kes­kiai­kais­ta ta­paa ol­la "englan­ti­lai­nen" pi­det­tiin­kin ai­em­min mus­ta­val­koi­se­na (englan­ti­lai­sia jo­ko ol­tiin tai ei ol­tu), ja län­si­sak­sien puo­lus­tus­tais­te­lua vii­kin­ke­jä vas­taan osa­na englan­ti­lai­sen iden­ti­tee­tin syn­tyä, ny­ky­ään ta­ri­na on mo­ni­ta­hoi­sem­pi. Englan­tiin 800-lu­vul­la tul­leet vii­kin­git su­lau­tet­tiin ta­ri­naan mu­kaan ta­val­la, jo­ka te­ki heis­tä pal­jon enem­män kuin pelk­kiä pa­ka­nal­li­sia "mui­ta".

Tans­ka­lai­set oli­vat kyl­lä uh­ka an­glo­sak­sien hal­lit­si­joil­le ja hei­dän ku­nin­gas­kun­nil­leen, eten­kin Wes­sexil­le. 800-lu­vun jäl­ki­puo­lis­kol­la län­si­sak­sien ku­nin­gas­kun­ta oli tyy­pil­li­ses­ti eri­lai­nen kuin alu­eet, joi­ta tans­ka­lai­set hal­lit­si­vat – ja suu­ri osa län­si­sak­sien po­li­tii­kas­ta tu­li tar­pees­ta puo­lus­tau­tua tans­ka­lais­ten uh­kaa vas­taan. Tans­ka­lai­set hyök­kä­si­vät Wes­sexiin mon­ta ker­taa, ja ko­ko ku­nin­gas­kun­ta ol­tiin vä­häl­lä me­net­tää ai­na­kin yh­des­sä hy­vin or­ga­ni­soi­duis­ta hyök­käyk­sis­tä.

Län­si­sak­sien ku­nin­gas­kun­taa oh­ja­si ase­pal­ve­luk­sen käyt­töö­no­tos­ta "bur­hien" (lin­noi­tus­ten) ra­ken­ta­mi­seen ul­koa tu­le­va skan­di­naa­vien uh­ka.

Kris­tit­ty­jen kir­joit­ta­jien usein käyt­tä­mä kä­si­te me­ri­ros­voil­le, joi­ta il­mes­tyi Län­siEu­roop­paan 700-lu­vun lo­pus­sa ja 800-lu­vun alus­sa oli "North­men", poh­joi­sen mie­het, jo­ka kyl­lä on useim­mi­ten maan­tie­teel­li­ses­ti oi­kea mut­ta tuo myös mie­leen Raa­ma­tun Je­re­mian kir­jan ju­lis­ta­mat apo­ka­lyp­ti­set aja­tuk­set. Pa­huus tu­li­si poh­joi­ses­ta. Mo­nis­ta hen­gel­li­sis­tä kir­joit­ta­jis­ta nä­mä "poh­joi­sen mie­het" ar­va­ten­kin oli­vat tuo­mio­päi­vän en­ne. Mut­ta poh­joi­sen mie­hiä esiin­tyy an­glo­sak­sien läh­teis­sä vä­hem­män 800-lu­vun lo­pus­sa, ja kä­si­te kor­va­taan "tans­ka­lai­sil­la". Syy­nä voi ol­la se, et­tä vii­kin­ke­jä alet­tiin yhä useam­min pi­tää ih­mi­si­nä, joi­den kans­sa saat­toi käy­dä kaup­paa.

Kä­sit­tei­den vä­lil­lä tun­tui­si val­lit­se­van mer­ki­tyk­sel­li­nen ero – jon­ka voi eh­kä löy­tää an­glo­sak­sien kro­ni­kas­ta. Varhainen englan­ti­lai­nen teks­ti käyt­ti Dor­se­tin hyök­kää­jis­tä noin vuon­na 789 ni­mi­tys­tä "north­men", kun myö­hem­pi sa­man ta­pah­tu­man ku­vaus an­glo­sak­sien kro­ni­kas­sa sa­noo hyök­kää­jiä "tans­ka­lai­sik­si". Ter­mi­no­lo­gi­set muu­tok­set voi­vat ol­la ku­vaa­via.

Yh­dis­tä­vät te­ki­jät

Tä­tä tär­ke­ää, jos­kin va­ro­vais­ta, asen­ne­muu­tos­ta ku­vaa se, et­tä mo­lem­mat puo­let al­le­kir­joit­ti­vat usei­ta rau­han­so­pi­muk­sia 800-lu­vun lo­pus­sa. Tär­kein niis­tä oli "Al­fre­din-guth­ru­min" so­pi­mus, jo­ka sol­mit­tiin Al­fre­din voi­tet­tua Et­han­du­nin (Eding­to­nin) tais­te­lun Wiltshi­res­sä vuon­na 878. Se te­ki lo­pun vii­kin­kien pyr­ki­myk­sis­tä val­la­ta Wes­sex. Säi­ly­nyt Al­fre­din voit­toa ku­vaa­va asia­kir­ja edus­taa to­den­nä­köi­ses­ti kah­den joh­ta­jan vä­li­siä neu­vot­te­lu­ja alue­ky­sy­myk­sis­tä.

So­pi­mus tun­nus­taa useil­la ta­voil­la, et­tä "tans­ka­lai­set" ja "englan­ti­lai­set" oli­vat eri­lai­sia ja eri­lais­ten la­ki­jär­jes­tel­mien alai­sia. Mut­ta se to­sia­sia, et­tä mo­lem­pien puo­lien oli nou­da­tet­ta­va sa­maa la­kia – jon­ka jo­kai­sen si­vun mo­lem­mat joh­ta­jat vah­vis­ti­vat va­loil­la, niin it­sen­sä ja ala­mais­ten­sa kuin "syn­ty­mät­tö­mien­kin" puo­les­ta – loi jon­kin­lai­sen yh­tei­sen iden­ti­tee­tin, jol­lais­ta Englan­nik­si nyt kut­su­tul­la alu­eel­la ei ol­lut ai­em­min ol­lut.

Tun­ne rau­has­ta oli tär­keä. Be­da Ve­ne­ra­bi­lis, nort­humb­ria­lai­nen kir­joit­ta­ja, jo­ka kir­joit­ti 700-lu­vul­la teok­sen, jo­ta pi­det­tiin pit­kään Al­fre­din "poh­ja­pii­rus­tuk­se­na" aja­tuk­seen An­gelcyn­nis­tä (englan­ti­lais­ten val­ta­kun­nas­ta), ker­toi, et­tä varhainen an­glo­sak­sien ku­nin­gas, Ed­vin, loi edel­ly­tyk­set, et­tä nai­nen voi­si mat­kus­taa vas­ta­syn­ty­neen lap­sen kans­sa ran­ni­kol­ta ran­ni­kol­le tar­vit­se­mat­ta pe­lä­tä. Sil­lä ei ole mer­ki­tys­tä, sal­li­vat­ko 800-lu­vun Englan­nin olo­suh­teet sel­lai­sen mat­kan to­del­la. Al­fre­din mai­nin­ta "syn­ty­mät­tö­mis­tä" liit­tyy eh­kä Be­dan tun­tee­seen rau­has­ta. Ku­nin­gas, jo­ka loi rau­han englan­ti­lais­ten val­ta­kun­taan, nä­ki "tans­ka­lai­set" mah­dol­li­si­na ala­mai­si­na. Sel­lai­ses­ta ajat­te­lus­ta löy­tyi esi­ku­via, mut­ta ei

”Mo­nis­ta hen­gel­li­sis­tä kir­joit­ta­jis­ta nä­mä 'poh­joi­sen mie­het' ar­va­ten­kin to­del­la oli­vat tuo­mio­päi­vän en­ne, mut­ta 800-lu­vul­la nä­mä asen­teet al­koi­vat muut­tua.”

englan­ti­lai­sia. Ne tu­li­vat Englan­nin ka­naa­lin toi­sel­ta puo­lel­ta, frank­kien maas­ta (suun­nil­leen ny­kyi­nen Rans­ka).

His­to­rioit­si­jat ovat suu­rin piir­tein hy­län­neet van­han myy­tin, et­tä län­sif­rank­kien ja Al­fre­din ta­vat suh­tau­tua vii­kin­kei­hin oli­si­vat ol­leet olen­nai­ses­ti eri­lai­set. Edel­lis­tä on pe­rin­tei­ses­ti pi­det­ty epä­on­nis­tu­nee­na ja jäl­kim­mäis­tä kii­tet­ty suu­re­na edis­ty­sas­ke­lee­na. Frank­kien so­pi­muk­set vii­kin­kien kans­sa pait­si toi­mi­vat hy­vin, myös vah­vis­ti­vat usei­den hal­lit­si­joi­den ase­maa. Ne ei­vät ol­leet no­lo­ja kom­pro­mis­se­ja, vaan juh­lis­ta­mi­sen ar­voi­sia het­kiä. Ne ovat voi­neet vai­kut­taa nuo­reen Al­fre­diin 850-lu­vul­la hä­nen vie­rail­les­saan Kaar­le Kal­ju­pään, frank­kien län­sio­san ku­nin­kaan, ho­vis­sa. Myös hän tie­si, mi­ten tär­ke­ää oli saa­da vii­kin­git kris­ti­kun­nan osak­si.

Vaik­ka tu­los ei eh­kä pi­tem­män pääl­le ol­lut ko­vin on­nis­tu­nut, tans­ka­lais­ten ku­nin­kaan Ha­rald Kla­kin kas­te vuon­na 826, jon­ka toi­mit­ti Kaar­le Kal­ju­pään isä, kei­sa­ri Lud­vig Hurs­kas, oli tär­keä ta­pah­tu­ma ka­ro­lii­nien ho­vis­sa. Voim­me eh­kä jäl­jit­tää muu­tok­sen "north­ma­nis­ta" "tans­ka­lai­sek­si" tä­hän het­keen, jol­loin frank­kien kir­joit­ta­jat te­ki­vät ta­pah­tu­mas­ta kei­non ko­ros­taa frank­kien ku­nin­gas­kun­nan im­pe­ria­lis­tis­ta ulot­tu­vuut­ta.

Frank­kien kir­joit­ta­jat al­koi­vat suun­nil­leen sa­maan ai­kaan kiin­nos­tua enem­män sii­tä, kei­tä "tans­ka­lai­set" oi­keas­taan oli­vat. Kun muis­taa an­glo­sak­sien kiin­teän kans­sa­käy­mi­sen frank­kien kans­sa, ei ole ih­me, et­tä se jät­ti muu­ta­mas­sa su­ku­pol­ves­sa jäl­ken­sä Englan­tiin­kin. Kaar­le Kal­ju­pää oli ol­lut nuo­ri poi­ka kas­teen ta­pah­tues­sa, ja se näyt­täi­si vai­kut­ta­neen hä­neen sy­väs­ti, ai­van ku­ten Al­fre­din vie­rai­lu frank­kien ho­vis­sa jät­ti jäl­ken­sä an­glo­sak­sien hal­lit­si­jan elä­mään.

Voi­ton­het­ki

Yk­si esi­merk­ki sii­tä, mi­ten sy­väl­le kom­pro­mis­si­hen­ki oli juur­tu­nut Al­fre­din Wes­sexiin, oli se to­sia­sia, et­tä vii­kin­git pal­ve­li­vat At­hel­neyn luos­ta­ris­sa So­mer­se­tis­sä, jo­ka oli pe­rus­tet­tu Al­fre­din suu­ren voi­ton vuon­na 878 kun­niak­si. Al­fre­din elä­mä­ker­tu­ri, St Da­vi­din As­ser, ku­va­si hei­tä "pa­ka­noik­si" ( pa­ga­ni). Mut­ta he ei­vät il­mei­ses­ti ol­leet pa­ka­noi­ta us­kon­nol­li­ses­sa mie­les­sä – kuu­lui­vat­han he kai­kes­ta huo­li­mat­ta kris­til­li­sen yh­tei­söön.

Al­fred ot­ti suun­nil­leen sa­maan ai­kaan ho­vis­saan vas­taan skan­di­naa­vin me­ren­kä­vi­jä Ot­ta­rin (Englan­nis­sa Oht­he­re). Ot­tar ku­va­taan kai­kis­sa mui­nai­senglan­ti­lai­sis­sa teks­teis­sä "kai­kis­ta poh­joi­sen mie­his­tä poh­joi­sim­mak­si". Ai­van ku­ten ku­vit­teel­li­nen Uht­red saa­puu län­si­sak­sien ho­viin The Last King­do­mis­sa, tä­mä 800-lu­vun teks­ti Al­fre­dis­ta an­taa ku­nin­kaan käyt­tää Ot­ta­ria hank­kiak­seen li­sää tie­toa Skan­di­na­vian mais­ta ja kan­sois­ta. Se on li­sä­to­dis­te, et­tä vaik­ka vii­kin­kien uh­ka ei ka­don­nut, nä­mä "North­ma­nit" oli­vat eri­lai­sia kuin ne, jot­ka oli­vat muu­ta­man vuo­si­kym­me­nen ta­kais­ten tu­hoi­sien hyök­käys­ten ta­ka­na.

Maat, jois­sa he eli­vät, ei­vät enää ol­leet niin ar­voi­tuk­sel­li­sia. Ku­va heis­tä oli nyt hie­no­piir­tei­sem­pi ja mo­ni­ker­rok­si­sem­pi, in­hi­mil­li­sem­pi. Hei­mo­pääl­li­kön asu­muk­sen kai­vauk­sis­sa Bor­gis­sa Lo­foo­teil­la Poh­jois-nor­jas­sa on it­se asias­sa löy­det­ty esi­ne, jo­ka muis­tut­taa ns. Al­fre­din ko­rua, jos­ta mui­nai­senglan­ti­lai­nen teks­ti käyt­tää ni­mi­tys­tä æs­tel. Vei­kö Ot­tar eh­kä "Bor­gin æs­te­lin" mu­ka­naan ko­tiin vie­rail­tu­aan län­si­sak­sien ho­vis­sa? Sii­nä ta­pauk­ses­sa se osoit­taa, et­tä Al­fre­din lor­din­val­lan sym­bo­li – oli­vat­han esi­neet lä­hei­sis­sä yh­teyk­sis­sä Al­fre­din ho­viin – he­rät­ti laa­jaa vas­ta­kai­kua Skan­di­na­vias­sa.

Ot­tar ei ol­lut "englan­ti­lai­nen", mut­ta hä­nen suh­teen­sa "hä­nen her­raan­sa Al­fre­diin" osoit­taa tie­tyl­lä ta­val­la, et­tä kan­san­ryh­mien vä­li­sis­sä suh­teis­sa oli enem­män ky­sy­mys ve­ri­si­teis­tä ja sel­väs­ti mää­ri­tel­lys­tä kan­sal­li­suu­des­ta.

Näin jat­kui pit­käl­le 900-lu­vul­le as­ti. Vaik­ka län­si­sak­sien laa­jen­tu­mi­nen 800-lu­vun alus­sa mer­kit­si, et­tä englan­ti­lai­set kris­ti­tyt pa­kot­ti­vat tans­ka­lai­set ja muut vii­kin­git vä­ki­sin val­taan­sa, "tans­ka­lai­set" ja "englan­ti­lai­set" jat­koi­vat so­pi­mus­ten laa­ti­mis­ta ja neu­vot­te­lu­ja mais­ta ta­val­la, jo­ka muis­tut­taa hei­dän edel­tä­jien­sä diplo­maat­ti­sia me­ne­tel­miä.

Skan­di­na­vian lor­dien jäl­ke­läi­sis­tä tu­li it­se asias­sa englan­ti­lais­ten hal­lit­si­joi­den mie­hiä – eri­tyi­ses­ti Ed­vard Van­hem­mas­ta (899–924) ja At­hels­ta­nis­ta (924–939). Hal­lit­si­jat sal­li­vat uusien ala­mais­ten­sa pi­tää maa­omai­suu­ten­sa vas­ta­pal­ve­luk­sek­si näi­den alis­tu­mi­ses­ta.

Ky­se ei siis ol­lut vain kan­sal­li­suu­des­ta tai jon­kin ryh­män voi­tos­ta toi­ses­ta. Vii­kin­kien roo­li "Englan­nin" luo­mi­ses­sa osoit­taa päin vas­toin, et­tä eri kan­so­jen kes­ki­näi­nen kans­sa­käy­mi­nen pe­rus­tui yh­tä pal­jon jous­ta­vuu­teen kuin ryh­mä­tun­tee­seen ja konflik­tei­hin.

Ry­an La­vel­le on kes­kia­jan his­to­rian do­sent­ti Winc­hes­te­rin yli­opis­tos­sa. Hän on toi­mit­ta­nut yh­teis­työs­sä teok­sen: Da­nes in Wes­sex: The Scan­di­na­vian Im­pact on Sout­hern England, c800– c1100 (Ox­bow, 2016)

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.