Merten herrat
Gareth Williams näyttää, miten taitavat merenkävijät ylsivät menestyksiinsä.
Yksi pitkäaikaisimmista viikinkiajan kuvista ihmisten mielissä on pitkälaiva, jossa on lohikäärmeen pää, kilpirivistö ja suuri, nelikulmainen purje. Toisin kuin toinen yhtä suosittu ajatus viikinkikypärästä, jossa on sarvet (1800-luvun romanttinen luomus), pitkälaiva on osuva pohjolan kansojen symboli. 250 vuoden aikana vuodesta 800 vuoteen 1050 nähtiin Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista hämmästyttävää laajentumista, joka perustui ryöstöretkille, valloituksille, rauhanomaisille asutuksille ja kaukokaupalle.
Viikingit kehittävät samana aikakautena kattavan kansainvälisten kontaktien verkoston, joka ulottui Itä-kanadasta lännessä Keski-aasiaan idässä ja Pohjois-afrikkaan etelässä. Monet näistä kontakteista olivat rauhanomaisia, ja viikingit ovat myöhempinä aikoina tulleet tunnetuksi muusta kuin perinteisestä maineestaan raivokkaina ryöstelijöinä.
Maine ei tosin tietenkään ollut katteeton, ja sen aikalaiset tiesivät liiankin hyvin. Persialaisen maantieteilijä ibn Rustan tuomio viikingeistä Venäjällä oli kaikkea muuta kuin imarteleva: "Petos on tavallista, ja köyhä mies voi tulla kateelliseksi toverille eikä emmi ryöstää ja tappaa tätä." Ja voimme melkein kuulla, miten helpottunut tuntematon irlantilainen munkki on kirjoittaessaan: Tuuli on tänä yönä vahva. Se tuivertaa meren valkoisia hiuksia. En pelkää, että hurjat soturit Lothlindistä [viikingit] tulisivat kirkkaan [Irlannin] meren yli. Sitaatti muistuttaa, miten vahvasti viikinkien laajentuminen oli riippuvainen heidän laivoistaan. Ne olivat mahtavia aluksia, jotka kuljettivat uudisasukkaita Atlantin yli, tavaroita pitkin Venäjän jokia ja sotureita ryöstöretkille ympäri Eurooppaa.
Kaarle Suuren elämäkerturi Einhard sanoo, että frankkien mahtava keisari määräsi linnoituksia rakennettavaksi kaikkiin satamiin ja jokaisen purjehduskelpoisen joen suistoon estämään viikinkihyökkäykset. Jos projekti toteutettiin, siitä ei ollut apua, sillä 800-luvulla rannikon satamakaupunkeihin hyökättiin toistuvasti, kuten Dorestadiin (nykyisissä Alankomaissa), ja kaupunkeihin suurten jokien varrella, kuten Rein, Loire ja Seine. Viikingit hyökkäsivät jopa Pariisiin.
Englannin kanaalin toisella puolella viikingit purjehtivat sisämaahan aina Reptoniin asti Derbyshiressa – osapuilleen niin kauas merestä kuin Englannissa on
mahdollista päästä. Se oli mahdollista, koska heidän veneensä olivat kevyitä ja nopeita, ja niillä oli matala syväys. Siitä koitui odottamatonta hyötyä, kuten kuningas Alfred Suuri sai todeta vuonna 896, kun viikingit ja englantilaisten laivat ottivat yhteen erään joen suulla Dorsetissa. Molempien osapuolien aluksia kaatui tai ajautui maihin, mutta nousuveden aikaan kevyet viikinkiveneet kelluivat tiehensä ja pääsivät pakoon Alfredin otteesta.
Haavoittuvat kohteet
Viikingit eivät olleet erilaisia vain laivojensa vuoksi. Myös heidän kykynsä käyttää aluksiaan strategisesti – sekä rannikoilla että jokia pitkin – teki niistä ryöstöretkillä niin tehokkaita. Se, eivätkä ylivoimaiset taistelutaidot (he välttivät lähitaisteluja ja hyökkäsivät mieluummin pehmeisiin, haavoittuviin kohteisiin), tekivät heistä huomioon otettavan voiman varhaiskeskiajalla.
Sen lisäksi, että viikingit ilmestyivät ja katosivat yhtäkkiä, heidän laivojaan voitiin rahtikapasiteettinsa vuoksi käyttää liikkuvina varastoina varusteille ja kauppatavaroille, eikä heidän tarvinnut käyttää hitaita ja puolustuskyvyttömiä kärryjä maakuljetuksiin. Viikinkien joukot pystyivät jatkamaan ryöstöretkiään vuosikaudet. "Suuri pakana-armeija" hyödynsi etuaan tuhoisan tehokkaasti vuodesta 865 vuoteen 874, kun se valloitti Itä-anglian, Northumbrian ja Mercian anglosaksiset kuningaskunnat ja melkein onnistui alistamaan anglosaksien viimeisen jäljellä olevan Wessexin kuningaskunnan vuosina 877–878.
Viikingit kykenivät merenkulkutaitojensa ansiosta käymään sotia vuoden ympäri, toisin kuin monet muut ajan kansat, ja hyökkäämään myös epäsuotuisissa olosuhteissa. Kuuluisa hyökkäys Lindisfarneen vuonna 793 – kun viikingit ilmeisesti polttivat rakennuksia, ryöstivät aarteita ja murhasivat munkkeja – tapahtui anglosaksien kronikan mukaan tammikuussa. Myöhemmät toimittajat pitivät mahdottomana, että he olisivat hyökänneet keskellä talvea, joten he muuttivat päiväyksen kesäkuuksi ja olettivat, että originaalissa olisi pitänyt olla niin. Hyökkäys itse asiassa voitiin tehdä tammikuussa, jolloin yllätystekijä olisi mahdollisimman suuri.
Viikinkialukset olivat kuitenkin herkkiä huonolle säälle. Vuonna 876 "viikinkilaivojen armeija" oli matkalla Itä-angliasta kohtaamaan "armeijaa maalla" Exeterin edustalla, kun se joutui "suureen myrskyyn, ja kaikki heidän laivansa upposivat". Jopa matkat Amerikkaan 900-luvun lopussa, joita pidetään usein viikinkien suurimpina saavutuksina merellä, tehtiin, kun islantilainen Bjarni Herjolfsson eksyi myrskyssä matkalla Grönlantiin. Myöhemmän saagan mukaan hän ei noussut maihin, vaan onnistui palaamaan Grönlantiin, missä hän myi laivansa (kuuluisalle Leif Eerikinpojalle, kertovat jotkut) eikä lähtenyt merelle enää koskaan.
Vaikka viikingit eivät hallinneet säätä – Tor, joka teki ukkosenjyrinän ja salamat vasarallaan lienee ollut tärkein jumala – he olivat taitavampia laivanrakentajia ja merimiehiä kuin useimmat aikalaisensa. Se ei ole kovin yllättävää, kun muistaa, millaiset maisemat heidän kotimaissaan oli. Tanska on Jyllannin niemimaata lukuun ottamatta saarivaltio, ja Norjalla on pitkä rannikko, jota korkeat vuoret rikkovat syvälle sisämaahan.
Ruotsin maastot ovat jonkin verran kulkukelpoisemmat, mutta Adam Bremeniläinen joka kirjoitti kronikkansa 1000-luvulla katsoi, että Etelä-ruotsista oli mahdollista matkata Mälarenin Sigtunaan vesitse viidessä päivässä, kun matka maitse kesti kuukauden. Frankit ja anglosaksit matkustivat ehkä pääasiassa maitse, mutta viikingit pystyivät ylläpitämään kontaktia toisiinsa jokien ja järvien kautta, jotka avasivat näkymiä rikkauksiin ja laajentumiseen.
Laivat ovat toisin sanoen hyvin keskeisiä viikinkiajan skandinaavisissa yhdyskunnissa. Piirroksia viikinkilaivoista on löydetty Dublinista Istanbuliin, ja laivojen kuvat koristavat kolikoita, koruja ja suuria kaiverruksia. Lapsetkin, jotka olivat liian pieniä pitkille matkoille, tunsivat laivat ja veneet lyhyemmiltä matkoilta, ja lelu- tai pienoismallilaivoja on löytynyt viikinkien asuinpaikoilta Skandinaviasta ja muualta.
Viikingit myös ylistivät huomattavia merenkävijöitä, kuten Björn Rautakylki ja hänen veljensä, jotka tiettävästi johtivat huomattavaa sotaretkeä Välimerellä 800-luvun puolivälissä.
Mutta kaikki viikinkiajan laivat eivät vastanneet "pitkälaivan" stereotypiaa. Viikingeistä tuli ajan myötä yhä
”Viikingit kykenivät merenkulkutaitojensa ansiosta käymään sotia vuoden ympäri ja hyökkäämään myös epäsuotuisissa olosuhteissa.”
erikoistuneimpia laivanrakentajia, ja he loivat aluksia, jotka sopivat erityisolosuhteisiin. Arkeologit ovat löytäneet monenlaisia laivatyyppejä, kuten tarkoitusta varten rakennetut sotalaivat (pitkiä ja kapeita), ja rahtilaivat (syviä ja leveitä) sekä muita, ehkä molempien yhdistelmiä.
Löydetyistä aluksista kaikkein kuuluisimmat – ja parhaiten säilyneet – kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään: Osebergin laiva (haudasta vuodelta 832) ja Gokstadin laiva (haudasta noin vuodelta 910). Molemmat tulevat Etelä-norjasta. Molemmat pystyivät kuljettamaan suuren määrän ihmisiä, mutta niissä oli myös runsaasti lastitilaa tavaroille, tarvikkeille ja saaliille.
Olivatko viikingit siis ryöstäjiä vai kauppiaita? Osebergin ja Gokstadin laivojen löytöjen perusteella he olivat molempia. Mutta vaikka onkin mahdollista – ainakin 900-luvulta lähtien – erottaa sotaa varten rakennetut laivat kauppaa ja ryöstelyä varten rakennetuista, toinen ei sulje pois toista. Tämä käy selkeästi ilmi orjakaupasta. Anglosaksien, irlantilaisten ja frankkien lähteet todistavat laajoista ryöstöretkistä paitsi saaliin, myös vankien vuoksi, jotka voitiin sitten vaihtaa lunnaisiin tai myydä orjiksi. Viikingit ryöstivät vuonna 821 "suuren joukon naisia" Howthin niemimaalla Dublinin pohjoispuolella ja vangitsivat heidät. Viisikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 871, ryöstelevät Dublinin viikingit palasivat brittiläiseen Strathclyden kuningaskuntaan mukanaan "suuri saalis angleja, brittejä ja piktejä".
Samat viikingit ovat hyvin voineet olla sekä merirosvoja että rauhanomaisia kauppiaita, olosuhteista riippuen. Viikinkien toimien perusteet (tai niiden puute) riippuivat ilmeisesti osittain näkökulmasta, eikä vähiten siksi, että heidän toimensa veivät heidät paitsi eri kuningaskuntien, myös eri lakijärjestelmien ja sosiaalisten tapojen rajojen yli.
Tästä löytyy yhtymäkohtia elisabetinaikaisiin kaappareihin, kuten Raleigh ja Drake – romanttisiin sankareihin englantilaisille ja kerettiläisiin merirosvoihin espanjalaisill espanjalaisille. Myös kiinalaisia kauppiaita 1800-luvulla on verrattu viikinkeihin. He olivat jouk joukko seikkailijoita, jotka tasapa tasapainottelivat laillisten ja laitt laittomien toimien rajalla ja pys pystyivät erinomaisten mer merenkulkutaitojensa ansiosta solm solmimaan kauppayhteyksiä ympäri maail maailmaa.
Jos etsii todisteita viikinkien merellisten vaikutusten maantieteellisestä laajuudesta, tarvitsee vain katsoa ajan aarrelöytöjen valtavia määriä islamilaisten maiden kolikoita, valaanluita Pohjois-atlantilta ja silkinpalasia, jotka on löydetty Dublinin ja Yorkin viikinkikaupungeista.
Statussymbolit
Viikinkialukset eivät kuitenkaan olleet vain väline kulkea maailman meriä. Ihmisille, jotka arvostivat merenkulkua niin suuresti – ja rakastivat esitellä vaurauttaan – laiva oli myös vaurauden ja korkean aseman symboli.
Suhteellisen pienetkin laivat vaativat melkoisen työpanoksen. Resurssit, joita tarvittiin suurien alusten rakentamiseen, olivat huomattavat; niihin tarvittiin paitsi yhdistelmä kouluttamatonta työvoimaa ja puutavaraa, myös rautaa niitteihin, villaa tai pellavaa purjeeseen ja jouhia, vuotia ja pellavaa köysistöön. Laivat myös yleensä koristeltiin yksityiskohtaisilla puukaiverruksilla tai jalometalleilla, kuten tämä katkelma Encomium Emmae Reginaesta (1041–1042) osoittaa: "Laivan koristelut olivat siis sellaiset, että [...] ne vaikuttivat [olevan rakennettu] tulenliekeistä, ei puusta, jos niitä katsoi kaukaa [...] Tuolla hohti aseiden kiilto, täällä salamoivat roikkuvat kilvet. Kulta kimalsi kokassa ja perässä, ja myös hopea hehkui erimuotoisissa laivoissa."
Joistakin laivoista tuli kuuluisia niiden itsensä vuoksi, ja ne kertoivat samalla omistajansa taloudellisesta tilanteesta ja asemasta. Esimerkiksi Ormen Långe, jossa oli peräti 34 soutajanpaikkaa, rakennettiin Norjan kuningas Olavi Tryggvenpojalle hieman ennen vuotta 1000, ja se muistettiin kauan kaikkien aikojen pisimpänä laivana. Islantilainen saagarunoilija Snorre Sturlason, joka kirjoitti noin 230 vuotta myöhemmin, totesi, että tukit, joille laiva oli rakennettu, olivat yhä näkyvissä hänen elinaikanaan.
Laivaa rakennettaessa laivanrakennusmestari Torberg Skavhugg pettyi niin sen ulkonäköön, että hän tuhosi sen eräänä yönä lyömällä kiilat ulos laudoituksesta. Kun kuningas Olavi huomasi tuhot, hän uhkasi surmata tekijän. Skavhugg vastusti kuningasta ja selitti mielipiteensä, että laudoitus oli tehty liian huonosti, ja pyysi saada korjata virheet kuolemanrangaistuksen uhalla, jos lopputulos ei miellyttäisi kuningasta. Kuningas vaikuttui lopulta Skavhuggin muutoksista niin, että hän sai tehtäväkseen valvoa Ormen Lången ("pitkä käärme") rakentamista, ja hänestä tuli sittemmin kuuluisa laivanrakentaja.
Vielä Ormen Långea vaikuttavampi oli Roskilde 6- niminen pitkälaiva. Se on yli 37 metriä pitkä, ja se on pisin koskaan löydetty viikinkilaiva. Se kaivettiin esiin vuosina 1996–1997 (yhdessä kahdeksan nuoremman laivan kanssa) Roskilden viikinkimuseota rakennettaessa.
Yli 30 airoparin laivoja pidettiin viikinkiaikana suurina. Roskilde 6: n 39 tai 40 tekivät siitä ainutlaatuisen, ja todisteet viittaavat, että se oli koristeltu puukaiverruksin.
Sekä koko että koristelu viittaavat korkean statuksen laivaan – se ehkä rakennettiin kuninkaalle tai kuninkaalliselle laivastolle. Puuanalyysi osoittaa, että se rakennettiin Etelä-norjassa noin vuonna 1025. Knut Suuri valloitti Englannin vuonna 1016 ja hallitsi sekä Englantia että Tanskaa kuolemaansa asti vuonna 1035. Hän valloitti 1028 myös Norjan ja karkotti sittemmin maasta kilpailijansa Olav Haraldssonin (joka julistettiin myöhemmin pyhimykseksi). Hän loi Pohjanmeren ympärille imperiumin vailla vertaa. Olav ehkä rakennutti Roskilde 6: n vastustaakseen Knutin valtakunnan laajenemista, mutta se on voitu tehdä myös Knutille juhlistamaan Oslonvuonon seudun puuresurssien valtausta.
Roskilde 6: n säilyneet puuosat koottiin yhteen Kööpenhaminan, Lontoon ja Berliinin näyttelyjä varten vuosina 2013–2015. Siitä tuli upea näky, eikä parempaa todistetta tarvita kertomaan viikinkien laivanrakennustaidoista ja meren merkityksestä heidän värikkäässä historiassaan.
”Ihmisille, jotka arvostivat merenkulkua niin suuresti, laiva oli myös vaurauden ja korkean aseman symboli.” Gareth Williams on Lontoon British Museumin varhaiskeskiajan kolikoiden kuraattori, ja hän vastasi näyttelystä Vikings: Life and Legend vuonna 2014, jossa esiteltiin rekonstruoituja jäännöksiä pitkälaivasta Roskilde 6.