Viikingit valloittavat Englannin
Sarah Foot kertoo, miten Sven Haaraparrasta tuli englannin ensimmäinen viikinkikuningas.
Hieman yli tuhat vuotta sitten Tanskan kuningas (joka hallitsi myös Norjaa ja Ruotsia) lähti suurella laivastolla sotaan Englantia vastaan. Lyhyen sotaretken jälkeen hän oli pakottanut alamaisikseen kaikki englantilaiset kansanryhmät Lontoon asukkaita lukuun ottamatta. Kun "koko kansakunta piti häntä oikeana kuninkaana", lähes ajankohtana kirjoittaneen kronikoitsijan mukaan, myös lontoolaiset antautuivat ja luopuivat taistelusta. He antoivat tanskalaiselle panttivankeja "pelosta, että tämä tuhoaisi heidät".
Kuningas oli Sven Haaraparta. Hänen nopea valloituksensa ajoi hallitsija Ethelredin (lisänimellä Neuvoton) maanpakoon Normandiaan, ja englantilaiset alamaiset pakotettiin maksamaan korkea vero ja varustamaan valloittaja ja tämän soturit elintarvikkeilla.
Miten ulkomainen seikkailija kykeni niin äkisti pysäyttämään Alfred Suuren seuraajat? Miten hän kykeni mitätöimään Alfredin voitot viikingeistä 800-luvulla ja kutistamaan Englannin kuuliaiseksi skandinaavien imperiumin alamaiseksi?
Tarina Sven Haaraparrasta ja Englannin valloituksesta on peräisin 990-luvulta, Englannin sotilaallisen historian juhlituimpiin kuuluvalta ajalta. Se kuvataan anglosaksien kronikassa vain lyhytsanaisesti, mutta tunnettu englantilainen runoteos teki siitä kuolemattoman: The Battle of Maldon. Kesällä 991 yli 90 viikinkilaivan laivasto saapui Kentiin, purjehti Ipswichiin ja ryösti kaupungin, minkä jälkeen se saapui Blackwatersjoen suistoon Essexissä.
Vastarannalla sitä odottivat Englannin sotavoimat johdossaan essexiläinen ealdorman Byrhtnoth. Kun tanskalaisten sanansaattaja huusi veden yli saadakseen englantilaiset solmimaan rauhan ja "ostamaan itsensä vapaiksi tästä keihäshyökkäyksestä maksamalla veroa", Byrhtnoth astui esiin ja vastasi:
"Kuuletko, merirosvo, mitä tämä armeija sanoo? He antavat keihäitä teille kaikille maksuksi, surmankärkiä ja miekanterää, maksun aseina, joista ei ole teille hyötyä taistelussa. Merenkävijöiden sanansaattaja, kerro heille näin! Kerro kansallesi paljon ikävämpi tarina, että väkensä kanssa seisoo täällä jaarli, jonka maine on tahraton, aikeenaan puolustaa kotimaatansa, Ethelredin kuningaskuntaa, minun herrani kansaa ja hänen maataan. He tulevat lyömään nämä pakanat taistelussa." Battle of Maldon, rivit 45–54.
Byrhtnoth, joka päätteli, että "taistelun julma leikki" ratkaisisi heidän välinsä ennen kuin
”Lontoon asukkaat antautuivat ja antoivat Svenille panttivankeja 'pelosta, että hän tuhoaisi heidät'.”
englantilaiset maksaisivat veroa, määräsi miehensä nostamaan kilpensä ja asettumaan seisomaan joen rantaan, missä nousuvesi erotti armeijat toisistaan. Meren soturit pääsisivät laskuveden tullen ylittämään joen pengertiellä, jota rohkeat englantilaiset puolustivat sinnikkäästi suostumatta lähtemään.
Petolliset viikingit (kuten heitä nimitetään runossa) saivat Byrthnothin päästämään heidät hieman edullisempaan asemaan, mistä ylpeydestään Byrhtnoth sai runoilijan mukaan maksaa joutumalla perääntymään paljon enemmän. Hän sai taistelussa surmansa, ja hän jätti viimeisellä henkäyksellään sielunsa Korkeimmalle ja Hänen enkeleilleen.
Vihamielisiä vieraita
Maldon-runon kirjoittaja vertasi sankarillista ja omistautunutta Byrthnothia ja niitä, jotka kaatuivat hänen kanssaan – hurskaan isännän uskollisia seuraajia – epälojaaleihin, kiittämättömiin pelkureihin, jotka pakenivat taistelukentältä, kun heidän johtajansa oli kuollut, sen sijaan, että olisivat uhranneet henkensä kostaakseen. Tanskalaiset ("vihamieliset vierailijat") kuvataan röyhkeiksi, kun he vaativat maksua ennen kuin taistelu on alkanutkaan; he myös voittavat oveluudella aluetta Englantilaisten puolella pengertietä. Runoilija ylistää englantilaisten urheutta ja rohkeutta, muttei peittele "raivoisien" viikinkien sotilaallista etevyyttä.
Runo ei nimeä vihollisista ketään, mutta anglosaksien kronikka kertoo, että Olav[i Tryggvenpoika] johti Englantiin vuonna 991 hyökännyttä armeijaa, mikä viittaisi siihen, että
hän taisteli Maldonissa. Riippumaton lähde kertoo puolestaan, että essexiläinen aatelismies olisi myötävaikuttanut "petolliseen juoneen, jolla Sven otettaisiin vastaan Essexissä, kun hänen laivastonsa saapuisi sinne". Tämän mukaan johdossa olisi ollut Sven, ei Olav. Vasta valtaan nousseena tanskalaisena kuninkaana, jolla oli valtakunnan suuret resurssit käytössään, Sven on todennäköisempi hyökkäävän armeijan komentaja kuin norjalainen seikkailija Olav. Hän osoittautui myös vaikeasti lyötäväksi viholliseksi.
Viikingit olivat suhteellisen rauhallisen jakson jälkeen aloittaneet uudelleen hyökkäyksensä Englannin rannikolle jo ennen Svenin ja Olavin saapumista sinne vuonna 991. Svenin henkilökohtainen mukanaolo toi uuden uhan: Tanskan hallitsija tavoitteli Englannin, aikansa vauraimpiin kuuluvan valtakunnan, aineellisia rikkauksia. Pohjoismaiset seikkailijat olivat etsineet uusia metsästysmaita ja mahdollisuuksia Länsi-euroopasta 800-luvulta lähtien. Mutta tanskalaisten kuningas ei siihen asti ollut itse johtanut ryöstöretkeä.
Jos Sven saattoi viettää niin paljon aikaa meren toisella puolella, se tarkoitti, että hänen valtansa kotona oli vakiintunut. Englannista ryöstetty saalis lisäsi entisestään hänen resurssejaan ja mainettaan, mikä vahvisti hänen asemaansa Pohjanmeren molemmin puolin.
Kurjuus leviää
Kun englantilaiset oli lyöty Maldonissa, he maksoivat tanskalaisille veroa. Seuraavien kolmen vuoden aikana tanskalaiset saivat lisää voittoja hyökkäyksissä Itä-angliaan, Lindseyhin, Northumbriaan, Lontooseen, Essexiin, Kentiin, Sussexiin ja Hampshireen, kunnes englantilaiset maksoivat jälleen veroja.
Siinä tilanteessa Englannin kuningas Ethelredin onnistui kylvää eripuraa Svenin ja Olavin välille tukemalla Olavia, kun tämä kääntyi kristinuskoon ja antamalla tälle kuninkaallisia lahjoja. Olav lupasi vastapalvelukseksi, ettei hän koskaan palaisi Englantiin vihollisena. Hän palasi uuden omaisuutensa kanssa Norjaan ja otti kruunun.
Se pakotti Svenin palaamaan Skandinaviaan torjumaan uhkaa omaa valtakuntaansa kohtaan. Tanskan kuninkaan yrittäessä palauttaa kotimaansa hallintaa (hän kukisti ja surmasi norjalaisen kilpailijansa vuonna 999), viikinkijoukot jatkoivat Englannin valloitusretkiä ja verojen vaatimista. He levittivät maahan laajaa kurjuutta.
Sven palaa englantilaisiin kronikoihin johtaessaan Exeteriin vuonna 1003 hyökkäävää armeijaa. Hän on tosin voinut palata Englantiin jo vuonna 1000. Vuonna 1004 hän toi laivastonsa Norwichiin ja poltti koko kaupungin. Kiivaat taistelut Thetfordin lähellä toivat Svenille jälleen voiton, ja hänen lyömisensä vaikutti mahdottomalta. Vuonna 1005 Englantiin iski nälänhätä. Se oli niin vaikea, kronikoitsija kirjoittaa, "ettei kukaan elävä ihminen muistanut kovempia aikoja". Sven joutui palaamaan Tanskaan laivastonsa mukanaan.
Lontoossa vaikuttava ja tapahtumista jonkin aikaa myöhemmin Svenin pojan, Knutin, hallitessa kirjoittanut kronikoitsija syytti Englannin johtajaa maan toistuvista tappioista. Hänen mielestään vallanpitäjien epäpätevyys, päättämättömyys ja pelkuruus heikensivät joukkojen moraalia ja saivat ne luhistumaan taistelussa kunnollista vastusta yrittämättä. Englannin puolustus oli niin huono, että tanskalaiset saattoivat tehdä mitä halusivat. "Kukaan ei estänyt heitä, eikä mikään laivasto tai maajoukko uskaltanut asettua heitä vastaan, menivätpä he miten kauas sisämaahan tahansa", anglosaksien kronikka raportoi.
Ei edes Ethelredin äärimmäinen strategia kaikkien Englannin tanskalaisten joukkosurmasta pyhän Brictiuksen muistopäivänä 1002 pysäyttänyt tanskalaisten etenemistä. Kansan pelko vain kasvoi.
”Tanskalaiset kuvataan röyhkeiksi, kun he vaativat maksua ennen kuin taistelu on alkanutkaan, mutta heitä pidetään sotilaallisesti taitavina.”
Vaikka Sven jäi Tanskaan palattuaan sinne Englannin suuren nälänhädän aikana vuonna 1005, hänen poissaolonsa ei taannut rauhaa englantilaisille. Vuonna 1009 saapui Torkel Pitkän johtama "suuri vihollisarmeija", josta tuli Ethelredin valtakauden käännekohta.
Tulipa Torkel Svenin vakoojana, kuten Sveniin myönteisesti suhtautuva lähde viittaa, tai johtipa hän (mikä on todennäköisempää) itsenäistä eri puolilta Skandinaviaa koottua sotajoukkoa, hänen taktiikkansa ja sotilaalliset taitonsa tuottivat ongelmia englantilaisille puolustajille. Hänen joukkonsa tuhosivat vuodesta 1009 vuoteen 1012 suuria osia Englannista.
Yksi kronikoitsija kirjoitti: "Kaikki nämä katastrofit olivat huonojen päätösten syytä, sillä heille ei koskaan tarjottu veroja ajoissa eikä heitä vastaan taisteltu, ja kun he olivat tehneet meille suurimmat vahingot, sovittiin rauhasta ja aselevosta heidän kanssaan. Ja he kulkivat näistä aselevoista ja maksuista huolimatta joukkioina pitkin poikin ja ahdistivat kurjaa kansaamme ja ryöstivät ja tappoivat heitä."
Englantilaisten näkökulmasta Torkelin sortoajan pohjanoteeraus tuli vuonna 1012 Canterburyn valtauksen jälkeen, kun hänen miehensä riistivät häpeällisesti hengen arkkipiispa Alphegeltä. Piispan marttyyrikuoleman vanavedessä Torkel ja 45 hänen laivaansa vaihtoivat puolta, liittoutuivat Ethelredin kanssa ja lupasivat puolustaa Englantia.
Valtakeskus pohjoisessa
Vuonna 1013 Sven Haaraparta toi laivastonsa Kentin Sandwichiin. Ehkä hän halusi (kuten eräs lähde väittää) rangaista Torkelia puolen vaihtamisesta. Svenin ja Torkelin välillä ei ilmeisesti vallinnut mitään vahvempaa sidettä, ja myös muut asiat motivoivat tanskalaista kuningasta, kuten Englannin valloitus.
Sven purjehti Sandwichista nopeasti Itä-anglian ympäri Humberin suulle ja jatkoi Trentiä pitkin Gainsboroughiin. Uhtred antautui taistelutta, samoin kaikki Northumbriassa, Lindseyn ja Five Boroughsin kansat ja kaikki tanskalaiset uudisasukkaat Watlingin tien pohjoispuolella. Tämä diplomaattinen voitto antoi Svenille valtakeskuksen, jossa hän saattoi suunnitella hyökkäystä Torkelia ja Ethelrediä vastaan kauempana etelässä.
Kun armeija oli varustettu ja sille oli hankittu hevosia, Sven jätti Northumbrian poikansa Knutin komentoon ja ylitti Watlingin tien. Sitten hän antoi sotilaidensa riehua vapaasti nujertaakseen Englannin pelolla. Strategia toimi. Oxfordin asukkaat antautuivat hänen joukoilleen ja jättivät panttivankeja, samoin Winchesterin asukkaat.
Vain Lontoo kieltäytyi alistumasta. Sen asukkaat tekivät vastarintaa, koska kuningas Ethelred ja Torkel olivat sen muurien sisäpuolella. Sven kääntyi sen sijasta Wallingfordiin, ylitti Thamesin ja jatkoi Bathiin, jossa hänen armeijansa leiriytyi. Kaikki lännen thegnit (aatelismiehet) antautuivat hänelle ja jättivät panttivankeja.
Kuten kronikoitsija kuvasi, "nyt koko kansakunta piti häntä oikeana kuninkaana". Sen seurauksena myös lontoolaiset alistuivat pelosta, mitä heille muuten tehtäisiin. Sven vaati täyttä maksua ja tarvikkeita armeijalleen koko talveksi. Mutta tästä kaikesta huolimatta, kronikoitsija valittaa, "hänen armeijansa ryösti ja tuhosi milloin sitä huvitti".
Kuningas Ethelred pakeni Wightsaarelle ja vietti joulun siellä, minkä jälkeen hän lähti maanpakoon vaimonsa kotiseudulle Normandiaan. Yhden lyhyen talven ajan tanskalainen kuningas Sven, joka hallitsi suurta osaa Skandinaviasta, oli myös Englannin valtias. Mutta Sven kuoli 3. helmikuuta 1014, ja laivasto valitsi kuninkaaksi Knutin. Englantilaiset muuttivat silloin mieltään omasta kuninkaastaan, luonnollisesta hallitsijasta, ja pyysivät häntä palaamaan "jos hän hallitsisi heitä oikeudenmukaisemmin kuin aikaisemmin".
Taisteluja jatkui vielä kaksi kiivasta vuotta, Ethelred kuoli (huhtikuussa 1016), ja saman vuoden marraskuussa päättyi myös hänen poikansa Edmund Rautakyljen elämä. Knut peri vasta sen jälkeen koko Englannin kuningaskunnan, jossa alkoi nyt Tanskan vallan aika.
Knutin lopullinen voitto johtui suuresti siitä, että hänen isänsä, Sven Haaraparta, oli niin sitkeä ja sotilaallisesti taitava. Aikalaisten mielissä oli itsestään selvää, että Byrhtnothin ja hänen seuraajansa Maldonissa kukisti viikinkiajan menestynein, sotilaallisesti ja taktisesti lahjakkain kuningas.
”Edes Ethelredin äärimmäinen strategia kaikkien Englannin tanskalaisten joukkosurmasta ei pysäyttänyt tanskalaisten etenemistä.” Sarah Foot on kirkkohistorian professori Christ Churchissa, Oxfordissa. Hän on kirjoittanut teoksen Æthelstan: The First King of England (Yale, 2011).