Maa il­man ku­nin­kai­ta

Phi­lip Par­ker ker­too, mi­ten vii­kin­git ra­ken­si­vat uu­den­lai­sen yh­teis­kun­nan Is­lan­tiin.

Viikingit Lahtevat Lanteen - - Sisältö -

Noin 50 vuot­ta sen jäl­keen, kun en­sim­mäi­set vii­kin­ki­ret­ket le­vit­ti­vät pel­koa Luo­teis-eu­roo­pan ran­ni­koil­le, vii­kin­git ot­ti­vat kurs­sin län­teen. Täl­lä ker­taa ei pur­jeh­dit­tu et­si­mään aar­tei­ta tai or­jia, vaan maat­to­mi­na so­tu­rei­na, jot­ka et­si­vät tur­va­sa­ta­mia, jon­ne pe­rus­taa skan­di­naa­vi­sis­ta ku­nin­kais­ta va­pai­ta siir­to­kun­tia.

Fär­saa­ret vä­li­sa­ta­ma­naan vii­kin­git saat­toi­vat vä­hen­tää pit­kien avo­me­ri­mat­ko­jen At­lan­tin yli ris­ke­jä. 830-lu­vun edel­lä­kä­vi­jät, ku­ten Fló­ki Vil­gerðar­son, oli­vat löy­tä­neet Poh­jois-at­lan­til­ta alu­een, jon­ka hän ni­me­si Is­lan­nik­si siel­lä viet­tä­män­sä kyl­män tal­ven mu­kaan.

Mut­ta nä­mä oli­vat puh­tai­ta löy­tö­ret­kiä. En­sim­mäi­nen on­nis­tu­nut uu­di­sa­su­tus pe­rus­tet­tiin nor­ja­lai­sen Ingólfr Ar­nar­so­nin joh­dol­la vas­ta myö­hem­min, vuon­na 874 Seu­raa­vi­na vuo­si­kym­me­ni­nä saa­rel­le vir­ta­si uu­di­sa­suk­kai­ta Nor­jas­ta ja brit­ti­läi­sis­tä vii­kin­kia­su­tuk­sis­ta suu­res­sa landná­mis­sa ("maan hal­tuu­not­to"), ja vain noin 60 vuo­des­sa lä­hes kaik­ki käyt­tö­kel­poi­nen maa oli asu­tet­tu.

Kau­kai­sen Nor­jan mo­nar­keil­la ei ol­lut omil­ta val­ta­tais­te­luil­taan ai­kaa vä­lit­tää uu­des­ta siir­to­kun­nas­ta, ja is­lan­ti­lai­set vii­kin­git oli­vat va­pai­ta te­ke­mään lo­pun ku­nin­kaan­val­las­ta. He sai­vat tul­la toi­meen kes­ke­nään yli 300 vuo­den ajan, ja he loi­vat ai­nut­laa­tui­sen yh­teis­kun­ta­muo­don, jo­ka tu­li tun­ne­tuk­si Is­lan­nin va­paa­val­tio­na.

Is­lan­nis­sa oli pal­jon tut­tua en­sim­mäi­sil­le uu­di­sa­suk­kail­le. Sen ran­nik­ko oli täyn­nä vuo­no­ja, joi­den ran­noil­la he saat­toi­vat har­joit­taa maa­ta­lout­ta. Mut­ta uusi maa ei ol­lut yh­tä he­del­mäl­lis­tä kuin Poh­jois­mais­sa. Si­sä­maas­sa oli asut­ta­mi­seen kel­paa­mat­to­mia aluei­ta täyn­nä tu­li­vuo­ria tai jää­ti­köi­tä, ku­ten Vat­na­jö­kull. Siel­lä oli myös suu­rim­man osan vuot­ta lii­an kyl­mä maan­vil­je­lyk­sel­le.

Joi­ta­kin met­sä­aluei­ta oli, lä­hin­nä koi­vua, mut­ta ne ha­kat­tiin pian polt­to­puik­si ja ra­ken­nus­ma­te­ri­aa­leik­si. Seu­ran­nut eroo­sio te­ki maas­ta vie­lä he­del­mät­tö­mäm­pää. Maa­ta­lous ra­joit­tui si­ten kar­jan­hoi­toon, jo­ta täy­den­net­tiin met­säs­tyk­sel­lä ja ka­las­tuk­sel­la.

Asu­tuk­set eli­vät toi­meen­tu­lon ra­jal­la, ja kyl­mä ke­sä toi hel­pos­ti nä­län­hä­dän. Asu­kas­ti­heys oli al­hai­nen: Is­lan­nin en­sim­mäi­ses­sä väes­tön­las­ken­nas­sa vuon­na 1905 oli 4 560 va­paa­ta ta­lon­poi­kaa, jo­ka mer­kit­si käy­tän­nös­sä luul­ta­vas­ti noin kym­men­ker­tais­ta asu­kas­lu­kua. Asu­tuk­set oli­vat maa­ti­la­ry­kel­miä pai­kal­lis­ten pääl­li­köi­den pit­kä­ta­lo­jen ym­pä­ril­lä. Nä­mä maa­lais­ta­lot ra­ken­net­tiin pää­asias­sa tur­pees­ta, ja per­heet lait­toi­vat niis­sä ruo­kaa, söi­vät ja nuk­kui­vat yh­des­sä pit­käs­sä huo­nees­sa.

Tä­mä elä­män­ta­pa te­ki ih­mi­sis­tä rai­voi­san it­se­näi­siä. Is­lan­ti­lai­set saa­gat (ks. in­fo­ruu­tu s. 107) ker­to­vat, et­tä Is­lan­nin al­ku­pe­räi­set uu­di­sa­suk­kaat pa­ke­ni­vat Nor­jan ku­nin­gas Ha­rald Kau­no­tu­kan vai­noa. Vaik­ka mo­ni hä­nen seu­raa­jan­sa ha­lusi pa­kot­taa siir­to­kun­nat kuu­liai­sik­si kruu­nul­le, kau­kai­sil­le saa­ril­le oli niin vai­kea va­rus­taa ret­ki­kun­tia, et­tä aja­tuk­sen to­teut­ta­mi­nen kes­ti lä­hes 300 vuot­ta.

Val­taa­jien pel­koa ei ol­lut, jo­ten kes­kus­vi­ran­omais­ta ke­rää­mään ve­ro­ja ei juu­ri tar­vit­tu, ei­kä Is­lan­nis­sa ol­lut ku­nin­gas­ta, jo­ka oli­si haas­ta­nut nor­ja­lai­set kol­le­gan­sa. Sen si­jaan saa­rel­le ke­hit­tyi pai­kal­lis­ten pääl­li­köi­den, goða­rien, val­ta­ra­ken­ne. Hei­tä oli Is­lan­nin nel­jäs­sä osas­sa kaik­ki­aan 39. Mut­ta nä­mä goða­rit ei­vät hal­lin­neet aluei­ta sa­moin kuin eu­roop­pa­lai­set feo­daa­li­her­rat, ja hei­dän auk­to­ri­teet­tin­sa oli riip­pu­vai­nen hei­dän tu­ki­joi­den­sa us­kol­li­suu­des­ta. Tu­ki­jat ( thing­menn) omis­ti­vat usein maa­ta yh­des­sä toi­sel­le goða­ril­le us­kol­li­suut­ta van­no­nei­den is­lan­ti­lais­ten kans­sa. Jos jo­ku thing­mann ei ol­lut yk­si­mie­li­nen pääl­lik­kön­sä kans­sa, hän saat­toi van­noa us­kol­li­suut­ta jol­le­kul­le toi­sel­le ju­lis­ta­mal­la it­sen­sä "ulos thin­gis­tä" en­sim­mäi­sen joh­ta­jan­sa kans­sa.

Tä­tä uu­di­sa­su­tuk­sen al­kuai­kaa ku­va­taan Landná­mabó­kis­sa, 1200-lu­vun ko­koo­ma­teok­ses­sa ai­em­mis­ta läh­teis­tä, joihin oli re­kis­te­röi­ty uu­di­sa­suk­kai­den ni­met, syn­ty­pe­rät ja mer­kit­tä­vät teot.

Kun al­ku­vai­he oli ohi, seu­ra­si väis­tä­mä­tön konflik­ti maas­ta. Hal­lit­se­mat­to­mien kiis­to­jen vaa­ra sai uu­di­sa­suk­kaat vi­ral­lis­ta­maan ai­em­min luo­dun ti­la­päi­sen po­liit­ti­sen jär­jes­tel­män, ja vuon­na 930 pe­rus­tet­tiin All­ting, Is­lan­nin kan­san­ko­kous.

All­tin­gin voi väit­tää ole­van maa­il­man van­hin par­la­ment­ti. Sen esi­ku­va­na oli­vat pie­nem­mät poh­jois­mai­set ko­kouk­set, jois­sa kai­kil­la va­pail­la mie­hil­lä oli pu­heoi­keus.

Uu­di­sa­suk­kaat va­lit­si­vat all­tin­gil­leen so­pi­vas­ti luon­non­kau­niin pai­kan Öxará­joen ran­nal­ta saa­ren lou­nais­ran­ni­kol­la vul­kaa­ni­sen rot­kon reu­nal­la. Paik­ka oli help­po­pää­syi­nen ja näyt­tä­vä, ja goða­rit ja hei­dän thing­men­nin­sä mat­ka­si­vat sin­ne kaik­kial­ta saa­rel­ta, kun All­ting kut­sut­tiin kool­le kun­kin vuo­den ke­sä­kuus­sa.

Pai­kal­li­set tuo­miois­tui­met

Pääl­li­köt ja hei­dän kan­nat­ta­jan­sa ko­koon­tui­vat All­tin­gis­sä, jo­ka toi­mi lain­sää­tä­jä­nä – van­ho­ja la­ke­ja uu­dis­tet­tiin ja uusia sää­det­tiin – ja tuo­ma­ri­na, mil­loin ta­paus­ta ei pys­tyt­ty rat­kai­se­maan pai­kal­li­ses­ti.

Ko­kous­ta joh­ti lögrét­ta, la­ki­neu­vos­to, jo­ta joh­ti yk­si lög­sö­gu­mað­reis­ta (lag­sa­ges­man, laa­man­ni). Laa­man­ni lu­ki jo­ka vuo­si ää­neen kol­ma­so­san yh­dys­kun­nan la­eis­ta suu­res­ta ki­ves­tä ko­kous­pai­kan kes­kel­lä. Se oli hy­vin jul­ki­nen par­la­men­tin ja oi­keus­is­tui­men muo­to.

Osal­lis­tu­mi­nen oli pa­kol­lis­ta kai­kil­le goða­reil­le, jo­ten mil­loin kiis­to­ja puh­ke­si – usein ve­ri­siä – All­ting toi­mi va­ro­vent­tii­li­nä, puo­lu­eet­to­ma­na aree­na­na, jos­sa kiis­tois­ta voi­tiin neu­vo­tel­la, en­nen kuin ne es­ka­loi­tui­vat hal­lit­se­mat­to­mik­si.

1100-lu­vul­la ul­koi­set vai­kut­teet oli­vat al­ka­neet muut­taa is­lan­ti­lais­ta yh­teis­kun­taa; eten­kin kris­ti­tyt lä­he­tys­saar­naa­jat. He oli­vat yrit­tä­neet le­vit­tää sa­naa Is­lan­tiin, mut­ta il­man me­nes­tys­tä, kun­nes Nor­jan ku­nin­gas Ola­vi Trygg­ven­po­jan kes­ki­tet­ty pon­nis­tus sai All­tin­gin laa­man­ni Tor­geir Ljos­vet­nin­ga­go­de Tor­kels­so­nin ju­lis­ta­maan Is­lan­nin kris­ti­tyk­si maak­si vuon­na 1000.

Kos­ka kirk­ko sai ra­ha- ja maa­lah­joi­tuk­sia, si­tä hal­lit­si­vat suu­rel­ta osin pai­kal­li­set maa­no­mis­ta­jat, ja goða­reis­ta tu­li yhä vau­raam­pia ja hei­dän val­tan­sa vah­vis­tui. Jouk­ko hei­mo­ja pää­tyi vain muu­ta­man

”Mil­loin kiis­to­ja – usein ve­ri­siä – syn­tyi, All­ting toi­mi va­ro­vent­tii­li­nä, jo­ten kiis­tois­ta voi­tiin neu­vo­tel­la, en­nen kuin ne es­ka­loi­tui­vat hal­lit­se­mat­to­mik­si.”

har­van su­vun tai yk­si­lön alai­suu­teen. Ko­ko po­liit­ti­nen val­ta oli noin vuon­na 1220 ja­kau­tu­nut vain kuu­del­le su­vul­le. Muut goða­rit hal­lit­si­vat käy­tän­nös­sä pien­ku­nin­gas­kun­tia, ja val­lan tuo­des­sa yhä li­sää etu­ja, näi­den goða­rien käyt­tä­mä vä­ki­val­ta omai­suu­ten­sa var­tioi­mi­sek­si ja kas­vat­ta­mi­sek­si kas­voi. Is­lan­ti ajau­tui 1100-lu­vun lo­pus­sa si­säl­lis­so­taan, jos­sa käy­tiin suu­ria tais­te­lu­ja ja jo­ka oli ai­van eri­lai­nen kuin mui­nai­set kiis­tat.

Löy­hiä liit­to­ja syn­tyi kah­den mah­ta­van su­vun vä­lil­le, Od­da­ver­jien ja Stur­lun­gien. Jäl­kim­mäi­sil­lä oli lä­hei­set suh­teet Nor­jan ku­nin­gas­su­kuun, jon­ka auk­to­ri­teet­ti oli kas­va­nut ku­lu­neen 300 vuo­den ai­ka­na niin, et­tä se pys­tyi nyt se­kaan­tu­maan Is­lan­nin si­säl­lis­so­taan.

Haa­kon Van­han pit­kä­nä val­ta­kau­te­na (1217–1263) nor­ja­lais­ten vai­ku­tus­val­ta Is­lan­nis­sa kas­voi vä­hi­tel­len, ja Stur­lun­git ja Od­da­ver­jit re­pi­vät Is­lan­tia kah­tia. Konflik­tin uh­rien jou­kos­sa oli is­lan­ti­lai­nen ru­noi­li­ja ja his­to­rioit­si­ja Snor­re Stur­la­son, jo­ka mur­hat­tiin 1241 ku­nin­gas Haa­ko­nin mää­räyk­ses­tä väi­te­tys­tä osal­li­suu­des­ta yri­tyk­seen suis­taa Haa­kon val­las­ta.

So­taan vä­sy­neet, epä­toi­voi­set is­lan­ti­lai­set yli­myk­set, jot­ka nä­ki­vät it­se­näi­syy­den jat­ka­mi­sen joh­ta­van vain suu­rem­paan ve­ren­vuo­da­tuk­seen, van­noi­vat vuon­na 1262 All­tin­gis­sä us­kol­li­suu­den­va­lan Nor­jan ku­nin­kaal­le. Is­lan­nin va­paa­val­tio lak­ka­si ole­mas­ta, sa­moin ko­kei­lu maan hal­lit­se­mi­ses­ta il­man ku­nin­gas­ta. 400 vuot­ta sen jäl­keen, kun esi-isät oli­vat paen­neet Ha­rald Kau­no­tu­kan hal­lin­toa Nor­jas­ta, hä­nen pe­ril­li­sen­sä hal­lit­si­vat Is­lan­tia jäl­leen lu­jal­la kä­del­lä.

Phi­lip Par­ker on kir­jai­li­ja, his­to­rioit­si­ja ja Eu­roo­pan van­han ajan lo­pun ja var­hais­kes­kia­jan asian­tun­ti­ja. Hän on kir­joit­ta­nut teok­sen The North­men's Fu­ry: A His­to­ry of the Vi­king World (Vin­ta­ge, 2015).

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.