927: Vuo­si, jol­loin At­hels­tan loi Englan­nin

Mic­hael Wood ker­too, mi­ten Al­fre­din po­jan­po­jas­ta tu­li Englan­nin hal­lit­si­ja.

Viikingit Lahtevat Lanteen - - Sisältö -

Usei­ta­kin englan­ti­lai­sia mo­nark­ke­ja voi eri syis­tä kut­sua kan­sa­kun­nan isäk­si, mut­ta har­vaa heis­tä yh­tä oi­keu­te­tus­ti kuin At­hels­ta­nia. Hän oli vain kak­si vuot­ta val­taan Wes­sexis­sä ja Mercias­sa tu­lon­sa jäl­keen laa­jen­ta­nut aluet­taan ete­län kes­kuk­ses­ta suu­reen osaan ny­kyis­tä Englan­tia. Iso-bri­tan­nian his­to­rian suu­rin kään­ne­koh­ta en­nen 1000-lu­kua osuu luul­ta­vas­ti vuo­teen 927 – jol­loin At­hels­tan loi ko­ko Englan­nin kä­sit­tä­vän yh­dis­ty­neen ku­nin­gas­kun­nan.

Tä­män vuo­den al­ku­ke­säl­lä At­hels­tan läh­ti hyök­käyk­seen Nort­humb­ri­aa vas­taan, val­ta­si Yor­kin, ja tai­vut­te­li poh­joi­sen Bri­tan­nian ku­nin­kaat suo­je­lu- ja rau­han­liit­toon. Hä­nen ho­viin­sa kuu­lu­nut, man­te­reel­ta ko­toi­sin ole­va ru­noi­li­ja kir­joit­ti ru­non, jo­ka pe­rus­tui oo­diin Kaar­le Suu­rel­le ja jos­sa hän ylis­ti "täyt­ty­nyt­tä Englan­tia". At­hels­ta­nis­ta oli tul­lut yh­den maan ku­nin­gas, mis­sä "niin mo­net ku­nin­kaat oli­vat hal­lin­neet niin mo­nes­sa osas­sa en­nen hän­tä". Ko­li­kois­sa ja an­naa­leis­sa At­hels­ta­nia sa­not­tai­siin "ko­ko brit­ti­läi­sen maa­il­man kei­sa­rik­si" – saar­ten mah­ta­vim­mak­si hal­lit­si­jak­si sit­ten roo­ma­lai­sai­ko­jen.

At­hels­ta­nia ei alun pe­rin kas­va­tet­tu Wes­sexin ku­nin­kaak­si. Mut­ta kun hä­nen ve­li­puo­len­sa Et­hel­red, jo­ka oli kruu­nun­pe­ri­jä, kuo­li vuon­na 924, hän nousi ku­nin­kaak­si pit­kän val­ta­tais­te­lun jäl­keen. Kun At­hels­tan syys­kuus­sa 925 kruu­nat­tiin, hän oli Wes­sexin (Ete­lä-englan­nin), englan­ti­lai­sen Mercian (län­ti­nen Mid­lands) ja to­den­nä­köi­ses­ti Itä-anglian hal­lit­si­ja, se­kä osien tans­ka­lais­ten asut­ta­mas­ta itäi­ses­tä Mid­land­sis­ta. Vuon­na 927 hän hal­lit­si aluet­ta, jo­ka oli pal­jon suu­rem­pi kuin hä­nen isän­sä ja isoi­sän­sä Al­fre­din ku­nin­gas­kun­ta – huo­li­mat­ta sii­tä, et­tä isoi­sää kun­nioi­tet­tiin li­sä­ni­mel­lä "Suu­ri".

Englan­nin val­tio luo­tiin suu­rim­mil­ta osin 800-lu­vun lo­pus­ta 1000-lu­vun puo­li­vä­liin. Se oli nel­jän huo­mat­ta­van hal­lit­si­jan työ­tä: Al­fre­din, hä­nen poi­kan­sa Ed­var­din, ty­tär Et­helfle­dan ja po­jan­poi­ka At­hels­ta­nin – he muo­dos­ti­vat luul­ta­vas­ti brit­ti­läi­sen his­to­rian vai­ku­tus­val­tai­sim­man per­heen. Se Englan­ti, jos­ta Al­fred oli unek­si­nut, oli nel­jän su­ku­pol­ven per­he­pro­jek­ti val­tion­muo­dos­tuk­sen, pai­kal­li­sor­ga­ni­saa­tion, ko­li­koi­den liik­keel­le­las­kun ja lain­sää­dän­nön kaut­ta.

An­glo­sak­sien syn­ty

Ku­ten jo mai­nit­tiin, "suu­ri ku­nin­gas" Al­fred tor­jui vii­kin­kien uhan ja loi vah­van ku­nin­gas­kun­nan Wes­sexiin. Hä­nen poi­kan­sa Ed­vard vah­vis­ti sen ase­maa ja laa­jen­si val­taan­sa Itä-anglian ja itäi­sen Mid­land­sin tans­ka­lai­sa­su­tuk­siin ja ot­ti vä­hi­tel­len val­tan­sa al­le myös Mercian englan­ti­lai­set. Kä­si­tet­tä "an­glo­sak­sit" käy­tet­tiin tä­hän ai­kaan Wes­sexin ja englan­ti­lai­sen Mercian asuk­kais­ta.

Kun Al­fred oli voit­ta­nut tais­te­lun tans­ka­lai­sia vas­taan, hän käyt­ti pal­jon ai­kaa kau­pun­kien pe­rus­ta­mi­seen, lain­sää­dän­töön ja op­pi­nei­suu­den ja kir­jal­li­suu­den edis­tä­mi­seen. Ed­vard oli suu­ri so­dan­joh­ta­ja, il­mei­ses­ti se­kä häi­käi­le­mä­tön et­tä tun­tee­ton – "pal­jon isään­sä hei­kom­pi op­pi­nei­suu­des­sa", kro­ni­koit­si­ja kir­joit­ti, "mut­ta pal­jon kor­keam­mal­la val­las­sa ja kun­nias­sa". Ed­vard on kes­kiai­kai­nen brit­ti­hal­lit­si­ja, jos­ta toi­voi­sim­me tie­tä­väm­me enem­män, mut­tem­me luul­ta­vas­ti tu­le kos­kaan tun­te­maan hän­tä pa­rem­min. Mut­ta hä­nen po­jas­taan At­hels­ta­nis­ta on saa­tu vii­me vuo­si­na pal­jon tie­toa – tar­peek­si to­dis­ta­maan, et­tä hän kuu­luu brit­ti­läi­sen his­to­rian pe­rus­ta­ja­hah­moi­hin.

927 oli vuo­si, jol­loin At­hels­tan loi maan­tie­teel­li­sen Englan­nin niin kuin me tun­nem­me sen ny­ky­ään – ja myös pe­rus­teet sen lain­sää­dän­nöl­le, ko­li­koi­den liik­keel­le­las­kul­le ja hal­lin­nol­le. Hä­nen alu­een­sa laa­je­ni en­sin hä­nen si­sa­ren­sa tai si­sar­puo­len­sa ja vii­kin­ki­pääl­lik­kö Sigt­ryg­gin, Yor­kin ku­nin­kaan, avio­lii­ton kaut­ta. On si­nän­sä mer­kit­tä­vää, et­tä wes­sexi­läi­nen prin­ses­sa avioi­tui vii­kin­ki­ku­nin­kaan kans­sa, jo­ka oli hil­jat­tain ol­lut pa­ka­na, vaik­ka lu­paus kas­tees­ta kuu­lui­kin so­pi­muk­seen.

Kun Sigt­rygg kuo­li vuo­den 927 alus­sa, hä­nen su­ku­lai­sen­sa Dub­li­nis­sa (su­ku, Iva­rin klaa­ni, hal­lit­si niin Yor­kis­sa kuin Dub­li­nis­sa) yrit­ti­vät ot­taa val­lan Yor­kis­sa. Mut­ta At­hels­tan val­loit­ti­kin Nort­humb­rian ja ot­ti Yor­kin val­taan­sa. Hän tu­ho­si vii­kin­kien puo­lus­tus­va­rus­tuk­set, ja­koi so­ta­saa­liit ja pa­kot­ti nort­humb­ria­lai­sen Bam­burg­hin yli­mys­tön,

”Al­fred, hä­nen poi­kan­sa Ed­vard, ty­tär Et­helfle­da ja po­jan­poi­ka At­hels­tan muo­dos­ti­vat luul­ta­vas­ti brit­ti­läi­sen his­to­rian vai­ku­tus­val­tai­sim­man per­heen.”

englan­ti­lai­set "poh­jois­sak­sit", alis­tu­maan.

At­hels­ta­nin no­pea laa­je­ne­mi­nen, jo­ka siir­si ra­jat Lot­hia­niin as­ti, te­ki hä­nes­tä en­sim­mäi­sen englan­ti­lai­sen mo­nar­kin, jol­la oli ra­ja suo­raan skot­lan­ti­lais­ten kans­sa. Hän kut­sui sik­si skot­lan­ti­lais­ten ja St­rathcly­den wa­le­si­lais­ten ku­nin­kaat ko­kouk­seen Ea­mont­joen ran­nal­la – se oli eh­kä tär­keä roo­ma­lai­nen tien­ris­teys Pen­rit­hin luo­na, jos­kin myö­häi­sem­pi läh­de väit­tää, et­tä se­re­mo­nia pi­det­tiin Dac­res­sa, kir­kos­sa Ea­mon­tin lä­hel­lä, jos­sa on jään­tei­tä an­glo­sak­sien ajal­ta.

Vuon­na 927 pi­det­ty ko­kous oli sym­bo­li­ses­ti tär­keä. At­hels­ta­nin ja hä­nen lä­him­pien seu­raa­jien­sa hal­li­tes­sa kaik­ki Hum­be­rin ete­lä­puo­li­set alu­eet van­noi­vat us­kol­li­suut­ta ete­läenglan­ti­lai­sel­le ku­nin­kaal­le. Nort­humb­ria­kin tai­pui vä­hi­tel­len ete­län val­taan. At­hels­ta­nin uu­den val­ta­kun­nan väes­tö pu­hui kor­nia, wa­le­sia, kumb­ri­aa, mui­nais­nor­jaa, mui­nais­tans­kaa, mui­nai­senglan­tia ja län­si­sak­sia. At­hels­tan le­vit­ti myös aja­tuk­si­aan ku­nin­gas­val­las­ta, lain­sää­dän­nös­tä ja ko­li­koi­den lyö­mi­ses­tä kaik­kial­la Hum­be­rin ete­lä­puo­lel­la, ja käyt­ti löy­hem­pää val­taa poh­joi­ses­sa. Kes­kia­jan­tun­ti­jat kut­su­vat tä­tä lo­jaa­liu­den luo­mi­sek­si, ja se on yhä olen­nai­nen osa ny­ky­päi­vää ja kaik­kien hal­lin­to­jen ta­voi­te, kos­ka se on pe­rus­ta kai­kil­le kes­kus­te­luil­le iden­ti­tee­tis­tä ja kan­sa­lai­suu­des­ta.

Lor­dien lor­di

Mut­ta vuo­des­sa 927 on ky­se muus­ta­kin kuin Englan­nis­ta. At­hels­ta­nis­ta tu­li tä­nä vuon­na myös ko­ko Bri­tan­nian saa­ren ylim­mäi­nen hal­lit­si­ja. Pe­rä­ti kym­me­nen kelt­ti­ku­nin­gas­ta to­dis­ti hä­nen la­ke­jaan ja mak­soi hä­nel­le ve­roa alis­tu­mis­ri­tu­aa­lis­sa, jo­hon kuu­lui lah­jo­ja (ja pant­ti­van­ke­ja) ja At­hels­ta­nin tun­nus­ta­mi­nen "isäk­si ja her­rak­si". At­hels­ta­nin la­kei­hin kuu­luu luet­te­lo ku­nin­kais­ta, jot­ka oli­vat hä­nen ala­mai­si­aan. Osa oli liit­to­lai­sia – ku­ten wa­le­si­lai­nen suu­ri lain­sää­tä­jä Hywel Dda, jo­ka an­toi yh­del­le po­jis­taan sak­si­lai­sen ni­men ja an­toi lyö­dä englan­ti­lais­tyy­li­sen ko­li­kon. Hywel näyt­tää hy­väk­sy­neen so­pi­muk­sen englan­ti­lais­ten kans­sa, kun taas Idwal Foel, Gwy­ned­din ku­nin­gas, suh­tau­tui sii­hen vi­ha­mie­li­ses­ti ja kuo­li lo­pul­ta tais­te­lus­sa englan­ti­la­si­jouk­ko­ja vas­taan.

At­hels­ta­nin suu­rin vi­hol­li­nen oli kui­ten­kin skot­tien ku­nin­gas Kons­tan­tin II. Hän alis­tui At­hels­ta­nil­le vuon­na 927, mut­ta rik­koi lii­ton. At­hels­tan mars­si Skot­lan­tiin poh­joi­sim­paan so­ta­ret­keen, jo­ka saa­rel­la oli näh­ty sit­ten roo­ma­lai­sai­ko­jen. Se sai Kons­tan­ti­nin val­taa­maan Poh­jois-englan­nin yh­des­sä vii­kin­ki­liit­to­lais­ten kans­sa vuon­na 937. At­hels­tan ot­ti hä­nes­tä rat­kai­se­van voi­ton Bru­nan­bur­his­sa tais­te­lus­sa, jo­ta useat jäl­ki­pol­vet kut­sui­vat myö­hem­min "suu­rek­si so­dak­si".

Tä­hän ai­kaan mi­kään ei ol­lut var­maa. At­hels­ta­nin Englan­ti järk­kyi hä­nen kuo­le­man­sa 939 jäl­keen ja oli­si voi­nut ha­jo­ta. Mut­ta hä­nen seu­raa­jan­sa yl­lä­pi­tä­mä lo­jaa­li­suus ku­nin­gas­ta (tai ku­nin­ga­tar­ta) ja tä­män la­kia koh­taan on var­hai­sen Englan­nin his­to­rian suu­ria lah­jo­ja. An­glo­sak­sien kro­ni­kas­sa vuo­del­ta 1051, jol­loin Godwi­nin ja Ed­vard Tun­nus­ta­jan ar­mei­jat ot­ti­vat yh­teen ja si­säl­lis­so­ta uh­ka­si, sol­mit­tiin rau­ha, kos­ka "Englan­nin par­hai­ta mie­hiä oli mo­lem­mil­la puo­lil­la" ja konflik­ti "oli­si joh­ta­nut maan ha­joa­mi­seen". Täl­löin toi­sin sa­noen val­lit­si

pe­rit­ty kä­si­tys Englan­nis­ta kan­sa­kun­ta­na.

1100-lu­vul­la At­hels­ta­nia muis­tet­tiin erään­lai­se­na Englan­nin Kaar­le Suu­re­na – tä­mä ku­va vai­kut­ti osal­taan myö­häis­kes­kia­jan ri­ta­ri­ro­maa­nei­hin ja jo­pa eli­sa­be­tin­ai­kai­siin näy­tel­miin. Vik­to­ri­aa­ni­sen ajan ih­mi­set ylis­ti­vät hän­tä la­si­maa­lauk­sis­sa ja le­gen­dois­sa. Hä­net esi­tet­tiin oi­keaus­koi­se­na kris­tit­ty­nä im­pe­riu­min ra­ken­ta­ja­na – jol­lai­si­na vik­to­ri­aa­ni­sen ajan ih­mi­set pi­ti­vät it­se­ään.

Ny­ky­ään At­hels­ta­nin ai­ka tun­ne­taan ve­ri­sis­tä so­dis­ta, jat­ku­vis­ta tais­te­luis­ta ra­jo­jen pai­kas­ta, pant­ti­van­geis­ta ja alis­tu­mi­seen pa­kot­ta­mi­ses­ta. Mut­ta ny­ky-englan­nin juu­ret löy­ty­vät vas­taan­sa­no­mat­to­mas­ti kään­teen­te­ke­väs­tä het­kes­tä 900-lu­vun alus­sa.

Mic­hael Wood kir­joit­taa näis­tä aja­tuk­sis­ta laa­jem­min kir­jas­saan In Search of England (Pen­guin, 2000). Tä­mä es­see on työs­tet­ty hä­nen esi­pu­hees­taan BBC His­to­ry Ma­gazi­nen kir­jaan The Great Tur­ning Points in Bri­tish His­to­ry (Cons­tab­le, 2009).

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.