Viikingit kotona
Cameron Balbirnie kertoo elämästä ja kuolemasta viikinkien siirtokunnissa.
Yksi Britannian historian ratkaisuhetkistä tarjoaa elävän kuvan pienestä laivastosta horisonttia vasten. Se ottaa kurssin kohti Northumbrian rantoja ja Lindisfarnen luostaria. On 8. kesäkuuta 793, eikä kukaan ole kertonut rannikon asukkaille, että tulijat ovat muuttaneet pelin säännöt. Nämä tulijat eivät tuo pohjoisen turkiksia tai Itämeren meripihkaa käydäkseen rauhanomaista kauppaa; nämä pohjoiset merenkävijät ottavat haluamansa yksikertaisemmin menetelmin: ryöstämällä, tappamalla, sieppaamalla orjia.
Viikinkiaika on alkanut – ja se muuttaa koko Euroopan ja sen kansat vain muutamassa sadassa vuodessa.
Kun takana oli useita satunnaisten ryöstöretkien vuosikymmeniä, vuonna 865 Humberin suulle Englannissa saapui kokonainen tanskalainen armeija, joka purjehti ylös Trentjokea vallatakseen strategisesti tärkeän Reptonin kaupungin Englannin sydämessä. Anglosaksien valtakunnat alkoivat kaatua – Northumbria, Itä-anglia ja pelätty, mahtava Mercia. Vain Alfred Suuren Wessex kesti viikinkien hyökkäykset. Syntyi jakautunut Englanti, jota tanskalaiset hallitsivat pohjoisessa ja idässä Danelagenin kautta ja Jorvik oli "Yorkin kuningaskunnan" pääkaupunki.
Tällainen tarina meille kerrotaan viikingeistä – ja se on kaikki totta. Viikingit olivat julmia pakanaryöstäjiä, jotka vaikuttivat koko Britannian tulevaisuuteen vain muutamassa vuosisadassa ennen normannivalloitusta vuonna 1066.
Kielitieteilijä Richard Dance Cambridgen yliopistosta voi luetella kymmeniä esimerkkejä Englannin näkymättömästä viikinkiperinnöstä. Joukko sanoja, joita käytetään Iso-britannian pohjoisosissa, kuten "tyke" (rakki, vintiö) ja "muck" (sonta, muta) tulee muinaisnorjasta, samoin jotkin paikannimet Yorkshiressä ja Lincolnshiressä. Loppupäätteet "-by" (Whitby, Derby) ja "-thorpe" löytyvät skandinaavisista sanoista "by" (kylä, kaupunki) ja "torp" (torppa). "Egg", "sky" ja "skin" ovat lähes samoja ruotsiksi. Viikingit ovat läsnä Englannin historiassa, kielessä ja – kuten tutkijat ovat nyt osoittaneet – geeneissä. Mutta keitä he oikeastaan olivat?
Työskennellessäni BBC:N sarjan Vikings parissa (esittelijänä Neil Oliver, 2012), halusin irtautua legendoista kirveitä heiluttelevista miehistä ja tarttua todella tärkeisiin kysymyksiin.
Tiesin, että suuri osa siitä, mitä Iso-britanniassa tiedetään viikingeistä liittyy juuri Iso-britanniaan, joten halusin tutkia Skandinaviaa ja selvittää, millaisia viikingit todella olivat – kotonaan. Mistä nämä oudot ihmiset tulivat? Miksi viikinkiaika alkoi niin yhtäkkisesti? Ja millaisiksi viikingit itse käsittivät itsensä?
En suinkaan löytänyt uudenlaisia, mukavampia viikinkejä. Mitä syvemmälle kaivoin, sitä synkempiä, verisempiä riittejä nousi päivänvaloon. Viikinkiaika tulee aina olemaan väkivaltainen, mutta se oli myös paljon monisärmäisempi ja kiehtovampi kuin tyypillinen kuva merta kyntävistä sotureista, jotka taistelevat saadakseen saalista, mainetta ja kunniaa. He olivat ihmisiä, jotka oli muokannut tuhansien vuosien elämä Skandinavian maaseudulla ja rannikoilla. Se oli toisenlainen esihistoriallinen maailma kuin brittiläinen, ja sen kulttuuri oli kehittynyt omalla tavallaan Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella.
Arkeologian annit
Pohjolan arkeologiset löytöpaikat ja säilyneet viikinkiaarteet ovat äärimmäisen tärkeitä. Ne antavat paljon tietoa, miten viikinkiajan ihmiset elivät, miten paljon he vaikuttivat toisiinsa, miten kauas heidän kauppareittinsä ulottuivat, heidän oudoista uskomuksistaan, kuninkaidensa haudoista ja tietysti heidän ylittämättömistä merenkulkutaidoistaan – sanan "viikinki" vanhin merkitys tarkoitti jotakin, mitä ihminen teki, ei jotakin, mitä hän oli. "Tulla viikingiksi" tarkoitti tutkimista tai seikkailuun lähtemistä.
Ymmärtääkseni, mistä viikingit tulivat, tutkin Skandinavian laajoja ja vaihtelevia maisemia. Norjan asumiskelpoiset alueet sijaitsevat Atlantin karun rannikon ja idän lumipeitteisten vuorien välissä. Ilmastonmuutos tuo nykyään vanhoja muinaisesineitä näkyviin sulavien jäätiköiden alta, mikä antaa arkeologeille tilaisuuden tutkia metsästäjien ja poronhoitajien jäänteitä tuhansien vuosien takaa.
Etelän Tanska on aivan toisenlainen. Jyllannin niemimaa on Itämeren portti. Siellä on runsaasti viljavaa maata, mutta myös turvesoita, joista on löydetty paljon rautakautisia uhrilahjoja. Idässä on Ruotsi, keskellä Itämeri, ja sen takana Venäjä ja Aasia. Kaikilla mailla on yksi yhteinen tekijä: meri.
Kun Britanniassa on satoja kivipiirejä, Gotlannissa on muinaisia kivilaivoja. Joakim Wehlin, Gotlannin yliopiston tutkija, on tutkinut yli 400 sellaista tällä yhdellä saarella. Suurin niistä, Ansarven kivilaiva, on 45 metriä pitkä, ja se on tehty graniittilohkareista 3000 vuotta sitten. On myös yksityiskohtaisia kivikaiverruksia laivoista, joissa on kaartuva keula. Niiden miehistöillä on aseita ja pronssisia rituaalisarvia, "lur" – sellaiset löytyvät nykyään tanskalaisten voipakettien logoista: Lurpak. Näitä kaiverruksia katsellessa tuntuu kuin kohtaisi viikinkien esi-isät kasvokkain.
Kaiverrusten lisäksi on löydetty oikeiden rautakauden sota-alusten jäänteitä, joissa on ollut kypäriä, suojapanssareita ja aseita. Yksi sellainen, Hjortspringin vene (kuva yllä), kuuluu Tanskan kansallismuseon kokoelmiin Kööpenhaminassa. Se kertoo pitkistä perinteistä merisodankäynnissä. Itämeren soturikansat tekivät ryöstöretkiä toisiaan vastaan satojen vuosien ajan, ennen kuin lähtivät avomerelle niille viikinkiretkille, jotka tekivät heistä kuuluisia.
Emme tiedä tarkasti, miksi he tekivät niin,
”Sanan 'viikinki' vanhin merkitys oli jotakin, mitä ihminen teki, ei mitä hän oli. 'Tulla viikingiksi' tarkoitti 'lähteä seikkailuun'.”
Langoista kankaaksi
mutta mahdollisia selityksiä on useita. Rooman valtakunta ei ensinnäkin koskaan ulottunut Skandinaviaan, joten rautakauden asutukset pysyivät erillään roomalaisista laeista, kaupungeista ja kristinuskosta. Etelässä viikingit kävivät kauppaa Rooman kanssa ja saivat tuntuman ylellisyystuotteisiin, yhä voimakkaammin keskittyvään valtaan ja kasvavaan tunteeseen kuilusta pohjoisen ja etelän välillä.
Pehmeät kohteet
Ei ole ihme, että ensimmäiset dokumentoidut ryöstöretket Englantiin satoja vuosia myöhemmin tehtiin ilmeisesti Bergenin alueelta Norjan Atlantin rannikolta. Siellä ei ollut riittävästi maata elättämään kasvavaa väestöä, ja pikkuruiset kuningaskunnat kilpailivat vauraudesta ja kunniasta. Alueen kulttuuri oli ylpeän pakanallista. Ihmiset palvoivat Toria ja Odinia eivätkä pelänneet kristittyä jumalaa. Heille 800-luvun heikosti puolustetut anglosaksien luostarit, jotka sijaitsivat kätevästi merireittien varrella, ovat varmasti tuntuneet avoimelta kutsulta.
Ensimmäiset viikinkiretket ehkä alkoivat Norjasta, mutta kun tanskalaiset tulivat, he valloittivat suuria osia Englannista. Yorkista tuli 870-luvulla tärkeä viikinkiajan kauppakaupunki Jorvik, jossa suvuista ja sotureista tuli kaupungin asukkaita ja he sulautuivat yhä voimakkaammin anglosaksiseen väestöön.
Julmien sotureiden vastapainoksi Yorkista saa käsityksen siitä, miten viikingit elivät kotona. Yorkin yliopiston asiantuntija Søren Sindbæk painottaa naisten tärkeää roolia, kun kankaankudonta kotona oli tärkeä osa tekstiilikaupan kukoistusta, ja seppiä ja muita käsityöläisiä oli myös runsaasti.
Jorvik oli uskomatonta kyllä paljon suurempi kuin yksikään kaupunki Tanskassa. Tanskalaisten Englannista ryöstämät rikkaudet ja Irlantiin viemät orjat sekä Tanskan strateginen asema tekivät maasta viikinkivaltakuntien tärkeän toimijan. Tanskalaisten ensimmäiset asutukset Englannissa ja Irlannissa eivät kuitenkaan olleet kaikkein ensimmäisiä. Ruotsalaisten etuvartiot idässä olivat vanhempia.
Kun brittien kiinnostus keskittyy Iso-britanniaan tulleisiin viikinkeihin, ruotsalaisten retket itään jäävät usein huomiotta. Ruotsalai- set perustivat jo vuonna 753 Laatokanlinnan nykyisen Pietarin itäpuolelle – Venäjän ensimmäisen kaupungin ja portin itään.
Ruotsalaiset viikingit käyttivät peilityynen Itämeren ylitettyään kevyempiä aluksia ylittääkseen kokonaisen mantereen ja kantoivat veneitään järvien ja jokien välisten maakannasten yli. Heidän tavoitteensa oli käydä kauppaa, ei sotia. Ruotsalaiset viikingit (heistä käytettiin nimitystä rus, ja he antoivat nimen Venäjälle) tutustuivat uusiin paikkoihin, ihmisiin ja aarteisin.
Vuonna 839 ruotsalaiset viikingit olivat päässeet Konstantinopoliin, jota he sanoivat Miklagårdiksi ja jonka me tunnemme nimellä Istanbul, maailmankaupunkiin, jossa oli noin puoli miljoonaa asukasta. Kaupunki oli maailman rikkaimpia, sivistyneimpiä ja kansainvälisimpiä. Ennennäkemättömän ylelliset tavarat ja esineet olivat nyt ruotsalaisten aristokraattien ulottuvilla. Jäänteitä todennäköisesti Kiinassa kehrätystä ja Lähi-idässä kankaaksi kudotusta silkistä on löydetty ruotsalaisilta viikinkiajan kaivauksilta.
Pienellä Helgön saarella Tukholman lähellä on löydetty irlantilainen piispansauva, egyptiläinen koptien kauha ja Buddhan patsas, joka on jotenkin kulkenut koko
matkan Intiasta länteen. Ehkä eniten meille kertovat suuret määrät kolikoita. Ne ovat arabialaisia hopeakolikoita, jotka yhdessä silkin ja mausteiden kanssa on vaihdettu pohjoismaisiin turkiksiin, meripihkaan ja orjiin.
Havaintoja idästä
Suuri osa tiedoistamme viikinkien ulkonäöstä ja uskomuksista tulee islamilaisilta kirjoittajilta. 900-luvun kronikoitsija, Ahmad ibn Fadlan, piti päiväkirjaa ja kuvasi kohtaamisiaan pitkien, vaaleiden rusien kanssa. Saamme kiittää ibn Fadlania siitä, että meillä on viikinkipäällikön hautajaisten ja viikinkiuskonnon pimeämpien puolien silminnäkijä. Päällikköä ei ilmeisesti lähetetty tuonpuoleiseen yhdessä uhrattujen koirien ja hevosten kanssa, vaan myös orjatytön, joka päällikön lähimmät miehet kirjoittajan mukaan raiskasivat ilmeisesti kunnioittaakseen kuollutta johtajaa. Ruotsalaiset viikingit eivät Itämaiden tyylikkäistä silkkikankaista ja ylellisyystuotteista huolimatta ilmeisesti koskaan kadottaneet synkän julmaa viikinkiluonnettaan.
Toinen suuri tietolähde viikinkien uskonnosta ovat islantilaiset saagat. Ne laadittiin vasta aivan viikinkiajan lopussa, ja ne ovat ensisijaisesti eristyneen Pohjois-atlantin saaren tuote. Ruotsalaiset viikingit kävivät kauppaa idän suurten sivilisaatioiden kanssa, ja tanskalaiset valloittivat alueita Englannissa ja Irlannissa. Norjalaiset viikingit, joilla oli aina pula asumiskelpoisesta maasta, tekivät ylittämättömän pitkiä tutkimusretkiä pohjoiseen ja länteen.
1200-luvulla muistiin kirjoitetut saagat kertovat menneestä ajasta ("saga" tarkoittaa kirjaimellisesti "mitä kerrotaan") ja puolimyyttisistä matkoista, joita viikinkisankarit tekivät noin vuodesta 930 vuoteen 1030. Niiden ansiosta me tiedämme uskomuksesta, että Valhalla, jumalten koti, oli avoin sankaritekoja tehneille kuolevaisille. Viikingiksi tuleminen – seikkailuihin lähteminen ja miehuuden todistaminen – merkitsi kaikkea. Aikakautena, jolloin tieto oli suullista, tärkeintä oli tulla muistetuksi.
Islanti asutettiin 800-luvun lopussa, ja siitä tuli lähtöasema norjalaisten merimatkoille Grönlantiin ja Pohjois-amerikkaan. Grönlannin vaikeat olosuhteet ja pohjoiset alueet osoittautuivat lopulta liian vaikeiksi jopa heille, mutta Islanti kukoisti.
Viikingit olivat edenneet Itämeren alueen heimojen keskinäisistä taisteluista vain muutamassa sadassa vuodessa matkoihin Newfoundlandiin lännessä ja Bagdadiin idässä. Mutta kokonaisen aikakauden aloittaneet seikkailut loppuisivat pian – eivät tappioon, vaan sulautumiseen.
Tanskasta tuli yhtenäinen kuningaskunta uuden dynastian alaisena, ja yhdestä sen ensimmäisistä kuninkaista, Harald Sinihampaasta, oli tullut kristitty. Kun viikingit veristen kiistojen jälkeen omaksuivat uuden opin, he muuttuivat pakanallisista ulkopuolisista eurooppalaisiksi valtiomiehiksi.
Haraldin pojanpojasta Knutista tuli englantilainen kuningas. Hänen muistetaan opettaneen liehitteleville hovimiehilleen, ettei hän, toisin kuin he väittivät, pystynyt pysäyttämään vuorovettä. Se oli oppitunti merestä, viikinkien ominta tietoa. Knut oli kuitenkin jotakin uutta; hän oli eurokraatti, Englannin kuningas, mutta hallitsi myös Tanskaa ja isoa osaa Norjasta ja Ruotsista. Hän osallistui paavin kruunajaisiin vuonna 1027, ja hän yritti standardisoida kolikoiden ja hopean arvon koko valtakunnassaan.
Knut oli viikinki syntyperältään, mutta on vaikea kuvitella, että Lindisfarnen alle 250 vuotta aiemmin ryöstäneet nuoret miehet olisivat pitäneet häntä "yhtenä heistä". Britannia itse oli aivan vuoden 1066 ja normannivalloituksen partaalla – älkäämme unohtako, että normannit olivat kerran olleet pohjoisen miehiä hekin.
”Viikingiksi tuleminen merkitsi kaikkea. Aikana, jolloin historia kerrottiin suullisesti, tärkeintä oli tulla muistetuksi.” Cameron Balbirnie on elokuvantekijä ja toimittaja, ja hän on ollut mukana tekemässä BBC:N sarjaa A History of Ancient Britain (2011) ja Vikings (2012).